Istun bungalovimme parvekkeella ja kuuntelen sateen ropinaa. Samalla katselen eteen aukeavaa vehreyttä. Erilaisia puita, kasveja, lehtien vaihtelevia muotoa. Taustalla pilkottaa meri. Tällainen on mielimaisemani.
Olemme viidettä päivää Koh Pun saarella, reilun tunnin auto- ja venematkan päässä Krabilta. Rannalla on majapaikkamme Bonhomie guesthousen lisäksi 4-5 muuta yöpaikkaa. Kylään on parinkymmenen minuutin automatka. Vaihtoehtoisesti voi kävellä sademetsän poikki oikotietä saaren eteläosaan Ban Ting Rain kylään. Se ottaa reilun tunnin.
Sitä osaa kutsutaan Koh Jumin saareksi, vaikka samalla saarella olemmekin. Teimme tuon kävelyn kerran. Varsinkin kantorinkan kanssa se oli mäkineen ja mutaisine polkuineen yllättävän haastava, mutta oli kiva liikkua. Söimme Ban Ting Raissa lounaan ja ostimme pari kiloa tuoreita hedelmiä.
Teki mieli saada vaihtelua, sillä täällä ei majapaikkojen ravintoloiden lisäksi ole kauppoja tai mitään muutakaan.
Toista kertaa emme ole edes harkinneet kävelyä tuonne. Syynä ei ole reitin raskaus, vaan hyttyset. Eido-raukka syötiin lähes elävältä, eikä Silvia päässyt juurikaan vähemmällä. En muista monestikaan tropiikissa kohdanneeni näin paljoa noita pikkukiusalaisia. Eikä peikkona ole vain piston tuoma kutina. Mieltä vaivaa pelko hyttysten levittämistä taudeista. Vaikka kuinka yritämme käyttää hyttysmyrkkyjä ja iltaisin pitkiä vaatteita, niitä on käytännössä mahdotonta välttää. Pitää vain toivoa parasta.
Vuoroveden vaihtelu määrittää paljon päivärytmiä. Korkean veden aikaan ranta on ihanteellinen uimiseen. Kun vuorovesi on alhaalla, kannattaa laittaa uimakengät jalkaan ja suunnata snorklaamaan. Tsunami tappoi parikymmentä vuotta sitten korallin, mutta nyt uutta värikästä kasvustoa on alkanut nousta. Prosessi on tuskaisen hidasta. Tuskaa ei helpota, kun tietää, miten meriveden lämpeneminen ja muu ihmisen toiminta tuhoavat kovaa kyytiä olemassa olevaa korallia. Ehkä siksikin nautin nyt snorklaamisesta erityisen paljon. Ja onhan edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi aikaa.
On mukava pysähtyä, sillä sitä täällä oleminen on. Varsinkin hektisen Bangkokin jälkeen kontrasti on suuri. Majapaikkamme omistaja, eläköitynyt thaimaalaisliikemies ihmetteli toisen päivämme iltana, eikö Eido itke koskaan. Täällä se pitää paikkansa, mutta Bangkokissa tilanne oli toinen.
Nyt Eido on silminnähden rentoutunut, eikä hän tosiaan ole tainnut päästää juurikaan valituksen ääniä suustaan. Ei hän kyllä yleensäkään paljoa valita.
Eidoa on kovin mukava seurata. Touhua riittää. Vedessä on vierähtänyt useampi tunti. Pikkuautoilla on hauska leikkiä ravintolamme lattialla ja pöydillä. Palloa voi potkia pihamaalla. Kirjat viihdyttävät iltaisin. Tosi pieni määrä leluja riittää. Siihen auttaa varmasti, että hänen vanhempansa ovat täällä paremmin läsnä kuin pitkään aikaan.
Eido viihdyttää muitakin kuin vanhempiaan. Paikalliset näyttävät suomalaisen silmin poikkeuksellisen voimakkaasti lapsirakkauttaan. Monet tulevat koskettelemaan Eidon vaaleita ja kiharia hiuksia. Ei ole olemassa henkilökohtaista tilaa. Mutta ei se häiritse. On hyvä, että hän oppii toimimaan erilaisten ihmisten kanssa. Ja toisaalta Eido osaa kyllä ottaa tilansa. Jos joku ei miellytä, hän näyttää sen selvästi. Se on todella tärkeä taito, oppia asettamaan rajat. Meidän tehtävä on sitten huolehtia, että vastapuoli kunnioittaa niitä.
Ei Bangkokissakaan mitään vikaa ollut. Aika ei ollut kullannut muistoja, sillä edelleen se tuntui yllättävän viihtyisältä kaupungilta.
Eido luonnollisesti piti sen kaikista autoista, niihin kun on hurahtanut. Vaikka meillä oli takana pitkä lento Ammanin kautta, hänellä ei ollut mitään väsymyksen merkkejä tullessamme bussilla kaupunkiin. Päinvastoin. Eido seisoi innostuneena ikkunaruudussa kiinni ja ihmetteli monikaistaisen tien liikennettä.
Me nautimme ehkä eniten jokilaivoilla kulkemisesta. Ja katutaiteesta, jota Bangkokissa riittää. Eikä katukeittiöissä syöminenkään ollut hassumpaa. Löysimme pari vakipaikkaa, joita emme malttaneet vaihtaa. Erinomaisen padthain sai eurolla, eikä muukaan ruoka ollut hinnakasta. Kalliimmat turistiravintolat jäivät yhden kokeilun jälkeen. Miksi maksaa huonommasta enemmän? Ehkä meillä kävi vain huono tuuri.
Yksi asia pistää Koh Pulla silmään. Täällä ei ole turisteja. Lisäksemme majapaikassa ei ole ketään muita. Se tuntuu oudolta, varsinkin, kun paikka on todella mukava. Harvassa paikassa saa enää parilla kympillä viihtyisää bungalovia sademetsän keskellä kivenheiton päässä rannasta. Vaikka meillä on käytännössä koko ranta itsellemme, olisi mukava saada juttukaveria toisista matkaajista. Tämä vuosi on kuulemma poikkeuksellinen. Viime vuonna oli enemmän turisteja. Mikä lie syy, korkeat lentojen hinnat, Euroopan kriisit?
Sade, hyttyset ja paikan tyhjyys on nyt liikaa meille. Huomenna jatkamme Koh Lantalle, paljon isommalle ja vilkkaammalle saarelle.
Kyyti sinne kulkee kahdella veneellä. Paikalliset heittävät meidät pikkuveneillä ulapalle, josta hyppäämme isomman yhteisaluksen kyytiin.
Tänne tulimme paikallisveneellä yhdessä saarelaisten ja heidän tarvikkeidensa kanssa. Istuimme veneen katolla ja ihailimme merta.
Liikkumisessa on iso osa matkustamisen viehätystä. On kiva olla taas reissussa, vaikka ei matkustaminen olekaan pelkkää juhlaa. Arki on arkea joka paikassa.
Tylsyyttä on paljon haastavampaa käsitellä nyt, kännyköiden aikakaudella, kuin ensimmäisellä reppureissulla parikymmentä vuotta sitten. Onneksi emme ottaneet mobiilinettiä Thaimaassa. Siinäkin on ihan riittävästi, että wifin kantoalueella käsi hamuaa alitajuntaisesti kännykkää, jos en muista kysyä itseltäni: tarvitsenko todella sitä.
Noh, tuota taitoa on nyt erinomainen harjoitella, kun tärkein tehtävä on vain olla. Ja ajoittain lillua vedessä.
Kommentit