Jatkoimme Annan kanssa tutustumista lähiseutuumme. Vielä se jaksaa yllättää positiivisesti. Juhannussunnuntain kohteeksi valitsimme Ruskiakallion rotkon, Mäyräkallion luolaston ja Askolan hiidenkirnupuiston, jotka sijaitsevat sopivan pienellä alueella 30 - 70 km Kouvolasta lounaaseen.
Kymenlaakson ja itäinen Uusimaa ovat täynnä hienoja kallioita sekä luolia. Kaikki kolme kohdettamme liittyvät enemmän tai vähemmän peruskallioomme.
Keksimme hieman normaalista poikkeavat retkikohteet mainiosta Retkipaikka-sovelluksesta. Sieltä löytyy sijaintitiedot ajo-ohjeineen ja lyhyt kuvaus kohteesta. Suosittelen lämpimästi sovelluksen lataamista parilla eurolla kännykkään.
Ruskiakallion rotko
Kohteista ensimmäinen, Ruskiakallion rotko, sijaitsee Artjärvelle vievän 174-tien tuntumassa. Kalliot näkyvät hyvin tielle, mutta ilman parempaa tietoa olisi mahdotonta osata pysäyttää autoa oikeaan paikkaan. Rotkon vieressä on sopiva levennys pysäköintiin.
Rotkolle on tieltä matkaa vain muutama kymmen metriä, mutta sitä pitää todella osata etsiä.
Ensi yrityksen jälkeen totesin, että kumisaappaat on ainoa oikea varustus, mikäli haluaa säilyttää varpaansa kuivina. Onneksi takakontissa oli saappaat odottamassa. Aurinko sai kuivatella lenkkareita sen aikaa, kun rönysimme alueella.
Rotko on kaikkiaan joitakin kymmeniä metrejä pitkä. Hienoksi sen tekevät äkkijyrkät ja suorat kallioseinämät sekä kanjonin lähes suorakulman muotoiset käännökset. Olisi kiinnostavaa kuulla jonkun geologin selittävän, miten tällainen on muodostonut.
Rotkossa oli oma mikroilmastonsa. Kalliot hohkasivat viileyttä ja tuoreen sateen kosteus teki paikasta kolean. Tuskin kesähelteelläkään tuolla on tukalaa.
Rotkon lisäksi kannattaa uhrata hieman aikaa kallioiden kiertelyyn. Ainakin kiipeilyharrastajat ovat niin tehneet päätellen siitä, että kallioihin on pultattu kymmenkunta kiipeilyreittiä.
Ei niin jyrkkää kallioita, etteikö yksittäinen puu löytäisi juurilleen riittävästi maata alleen.
Kallion juurella on rehevää. Siellä on tiheä saniais- ja kielokasvusto. Kallion pinnat ovat paksun sammalkerroksen peitossa.
Kallioiden ja irtolohkareiden välistä löytyi hauskoja reittejä eteenpäin. Ja myös luolia...
Kiipesimme vielä jyrkänteen päälle ennen kuin jatkoimme matkaa eteenpäin. Siellä on oma kuivan maan kasvistonsa. Jäkälä, männikkö ja varpukasvit peittävät kalliopintaa.
Mäyräkallion luolasto
Mäyräkallion luolastolle, Porlammin lähellä, on matkaa Ruskiakalliosta alun toistakymmentä kilometriä. Sinnekin löytääkseen tarvitsee hyvän ohjeistuksen, sillä tieltä ei opasteita ole. Luolastolle johtaa metsäautotie, jolta pitää vielä kävellä pari sataa metriä. Retkipaikan ohjeilla sinne oli helppo löytää. Ilmeisesti kyseessä on luolaharrastajille tuttu kohde, sillä haulla Mäyräkalliosta löytyi mm. muutaman vuoden takainen Hesarin artikkeli.
Samasta jutusta pystyi päättelemään, että Suomessa on pieni, mutta aktiivinen joukko, joille luolien tutkiminen on sydämenasia. Näin sitä oppii, sillä olen jotenkin kuvitellut, että löytääkseen hienoja luolia pitäisi matkata Kaakkois-Aasiaan. Mutta eipä se taida olla ainoa kala, jota olen lähtenyt etsimään merta edempää.
Paikan päällä selvisi, miksi kohteesta puhutaan luolastona, ei vain yksittäisestä luolasta. Kallioiden väliin on jäänyt suhteellisen laaja avonainen kohta, jonne pääsee ryömimään useastakin eri paikasta. Yhteistä kaikille suuaukoille on se, että ainakin päätä pitää varoa, eikä sinne kannata lähteä pyhävaatteissa könyämään.
Otsalamppu kuuluu pakolliseen varustukseen, mikäli luolan sisälle haluaa päästä. Onneksi olimme osanneet varautua.
Luolailu ei sovi ahtaanpaikan kammoisille. Tosin olen lukenut todellisuutta useamman ihminen vain kuvittelevan olevan sellainen. Taidan itsekin lukeutua luulo-ahtaanpaikankammoisiin, sillä yllättävän kivuttomasti noista ahtaista raoista pääsin etenemään.
Luolasto oli hauska kokemus, mutta en ihan tältä istumalta ole hakemassa Suomen luolaseura Ry:n jäsenyyttä.
Luolasta löytyi toisenkin harrastajaryhmän rasti - eikö tämä ole geokätkö?
Pääsimme ukkosta sopivasti pakoon autolle ja jatkoimme kohti Askolaa. Matkalla silmään pisti opaste Struven ketjulle. Näitähän on eri puolilla Suomea ja koko Struven ketju kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Nyt halusin nähdä, mistä on kyse.
Kiipesimme opasteiden perässä kallion laelle, mutta en nähnyt siellä kuin tällaisen kyltin.
Kotona googlettelin, että paikalta olisi pitänyt löytyä eroosion kuluttama poranreikä, joka olisi edelleen havaittavissa. No, en havainnut, eikä se ole niin vaarallista.
Kiinnostavampaa on ketjun historia. 1800-luvun alkupuolella F. G. W. Struve halusi selvittää maapallon tarkan koon ja muodon. Pitäisikö Newtonin teoria paikkansa, että maapallo olisi hieman litistynyt navoilta?
Sen selvittämiseksi rakennettiin Mustaltamereltä Jäämerelle n. 2820 km pitkä kolmiomittausketju, joka kulkee nykyään kymmenen eri maan alueella. Ketju muodostuu 265 peruspisteestä ja 258 peruskolmiosta. Apupisteitä on 60. Pisteet ovat mahdollisimman korkealla, jotta niistä olisi näköetäisyys seuraavaan. Nykyisin osa pisteistä on suojeltu. Suomessa on kuusi suojeltua mittauspistettä ja näistä siis yksi tämä Porlammin piste Tornikallion päällä.
Struven mittausten jälkeen pisteet jäivät joksikin aikaa unholaan, kunnes 1880-luvulla heräsi ajatus, että pisteitähän voisi käyttää hyväksi myös Suomen omissa kartoitustöissä. Silloin maastoon merkityistä pisteitä löytyi vielä 52. Ei ole ollut helppoa kartoittaminen ennen gepsin aikakautta.
Askolan Hiidenkirnut
Askolan hiidenkirnupuisto oli selkeästi tunnetuin sunnuntaiajelumme kohteista, jos ei Struven kartoituksia lasketa. Kirnupuistolle on hyvät opasteet jo kauempaa, emmekä olleet ainoat turistit paikalla.
Askolaan on jääkauden aikana muodostunut kansainvälisestikin merkittävä kokoelma hiidenkirnuja. Niitä on kaikkiaan 20, joista jokaiselle on annettu naseva nimi.
Suurin, Jättiläisen kuhnepytty, on peräti 10 metriä syvä ja halkaisijaltaankin neljä metriä. Sen seinämään on jopa pultattu tikkaat kiinni.
Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden sulamisvesien pyörittäessä isoa kiveä paikoillaan. Ajan kuluessa jauhinkivi on hionut kallioon lieriönmuotoisen kuopan.
Vähän epäilen, että tämä pieni kivi on enemmänkin rekvisiittaa, eikä se samainen, joka hiomistyön 10 000 vuotta sitten teki (käsittääkseni kirnut syntyivät viimeisimmällä jääkaudellamme). Voin olla myös väärässä.
Alueelle on rakennettu portaat ja turvakaiteet. Kaikkiaan kohde on hyvin hoidettu. Harmi vain, että pääsymaksulipas oli sijoitettu 500 m:n päähän tieltä, eikä siitä vihjattu parkkipaikalla. Emme enää palanneet takaisin hakemaan rahaa, mutta jos satut poikkeamaan puistoon, voisitko samalla maksaa meidät sisään. Toimitan rahan perässä, sillä ehdottomasti alue oli pienen pääsymaksun arvoinen.
Tai sitten palaamme vielä uudestaan maksamaan oikean kameran kanssa, sillä nämä kännykkäkuvat eivät anna täyttä oikeutta hiidenkirnuille.
Pilkettä löytyy myös askolalaisten silmäkulmasta.
Hiidenkirnupuistolle pääsee Porvoonjokea pitkin melomallakin. Joen ruskea vesi ei vaikuta kovin houkuttelevalta, mutta ehkä ulkonäkö hämää.
Jatkoimme vielä Porvoonjoen vartta eteenpäin, tosin autolla. Kivan päivän päätti ruokailu Porvoon vanhassa kaupungissa. Ulkomaiset turistit ovat varmasti ihmeissään, että miksi iso osa liikeistä on kiinni ja missä kaikki suomalaiset ovat. Juhannus taitaa olla kansainvälisesti aika poikkeava juhla.
Kymenlaakson ja itäinen Uusimaa ovat täynnä hienoja kallioita sekä luolia. Kaikki kolme kohdettamme liittyvät enemmän tai vähemmän peruskallioomme.
Keksimme hieman normaalista poikkeavat retkikohteet mainiosta Retkipaikka-sovelluksesta. Sieltä löytyy sijaintitiedot ajo-ohjeineen ja lyhyt kuvaus kohteesta. Suosittelen lämpimästi sovelluksen lataamista parilla eurolla kännykkään.
Ruskiakallion rotko
Kohteista ensimmäinen, Ruskiakallion rotko, sijaitsee Artjärvelle vievän 174-tien tuntumassa. Kalliot näkyvät hyvin tielle, mutta ilman parempaa tietoa olisi mahdotonta osata pysäyttää autoa oikeaan paikkaan. Rotkon vieressä on sopiva levennys pysäköintiin.
Rotkolle on tieltä matkaa vain muutama kymmen metriä, mutta sitä pitää todella osata etsiä.
Ensi yrityksen jälkeen totesin, että kumisaappaat on ainoa oikea varustus, mikäli haluaa säilyttää varpaansa kuivina. Onneksi takakontissa oli saappaat odottamassa. Aurinko sai kuivatella lenkkareita sen aikaa, kun rönysimme alueella.
Rotko on kaikkiaan joitakin kymmeniä metrejä pitkä. Hienoksi sen tekevät äkkijyrkät ja suorat kallioseinämät sekä kanjonin lähes suorakulman muotoiset käännökset. Olisi kiinnostavaa kuulla jonkun geologin selittävän, miten tällainen on muodostonut.
Rotkossa oli oma mikroilmastonsa. Kalliot hohkasivat viileyttä ja tuoreen sateen kosteus teki paikasta kolean. Tuskin kesähelteelläkään tuolla on tukalaa.
Rotkon lisäksi kannattaa uhrata hieman aikaa kallioiden kiertelyyn. Ainakin kiipeilyharrastajat ovat niin tehneet päätellen siitä, että kallioihin on pultattu kymmenkunta kiipeilyreittiä.
Ei niin jyrkkää kallioita, etteikö yksittäinen puu löytäisi juurilleen riittävästi maata alleen.
Kallion juurella on rehevää. Siellä on tiheä saniais- ja kielokasvusto. Kallion pinnat ovat paksun sammalkerroksen peitossa.
Kallioiden ja irtolohkareiden välistä löytyi hauskoja reittejä eteenpäin. Ja myös luolia...
Kiipesimme vielä jyrkänteen päälle ennen kuin jatkoimme matkaa eteenpäin. Siellä on oma kuivan maan kasvistonsa. Jäkälä, männikkö ja varpukasvit peittävät kalliopintaa.
Mäyräkallion luolasto
Mäyräkallion luolastolle, Porlammin lähellä, on matkaa Ruskiakalliosta alun toistakymmentä kilometriä. Sinnekin löytääkseen tarvitsee hyvän ohjeistuksen, sillä tieltä ei opasteita ole. Luolastolle johtaa metsäautotie, jolta pitää vielä kävellä pari sataa metriä. Retkipaikan ohjeilla sinne oli helppo löytää. Ilmeisesti kyseessä on luolaharrastajille tuttu kohde, sillä haulla Mäyräkalliosta löytyi mm. muutaman vuoden takainen Hesarin artikkeli.
Samasta jutusta pystyi päättelemään, että Suomessa on pieni, mutta aktiivinen joukko, joille luolien tutkiminen on sydämenasia. Näin sitä oppii, sillä olen jotenkin kuvitellut, että löytääkseen hienoja luolia pitäisi matkata Kaakkois-Aasiaan. Mutta eipä se taida olla ainoa kala, jota olen lähtenyt etsimään merta edempää.
Paikan päällä selvisi, miksi kohteesta puhutaan luolastona, ei vain yksittäisestä luolasta. Kallioiden väliin on jäänyt suhteellisen laaja avonainen kohta, jonne pääsee ryömimään useastakin eri paikasta. Yhteistä kaikille suuaukoille on se, että ainakin päätä pitää varoa, eikä sinne kannata lähteä pyhävaatteissa könyämään.
Otsalamppu kuuluu pakolliseen varustukseen, mikäli luolan sisälle haluaa päästä. Onneksi olimme osanneet varautua.
Luolailu ei sovi ahtaanpaikan kammoisille. Tosin olen lukenut todellisuutta useamman ihminen vain kuvittelevan olevan sellainen. Taidan itsekin lukeutua luulo-ahtaanpaikankammoisiin, sillä yllättävän kivuttomasti noista ahtaista raoista pääsin etenemään.
Luolasto oli hauska kokemus, mutta en ihan tältä istumalta ole hakemassa Suomen luolaseura Ry:n jäsenyyttä.
Luolasta löytyi toisenkin harrastajaryhmän rasti - eikö tämä ole geokätkö?
Pääsimme ukkosta sopivasti pakoon autolle ja jatkoimme kohti Askolaa. Matkalla silmään pisti opaste Struven ketjulle. Näitähän on eri puolilla Suomea ja koko Struven ketju kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Nyt halusin nähdä, mistä on kyse.
Kiipesimme opasteiden perässä kallion laelle, mutta en nähnyt siellä kuin tällaisen kyltin.
Kotona googlettelin, että paikalta olisi pitänyt löytyä eroosion kuluttama poranreikä, joka olisi edelleen havaittavissa. No, en havainnut, eikä se ole niin vaarallista.
Kiinnostavampaa on ketjun historia. 1800-luvun alkupuolella F. G. W. Struve halusi selvittää maapallon tarkan koon ja muodon. Pitäisikö Newtonin teoria paikkansa, että maapallo olisi hieman litistynyt navoilta?
Sen selvittämiseksi rakennettiin Mustaltamereltä Jäämerelle n. 2820 km pitkä kolmiomittausketju, joka kulkee nykyään kymmenen eri maan alueella. Ketju muodostuu 265 peruspisteestä ja 258 peruskolmiosta. Apupisteitä on 60. Pisteet ovat mahdollisimman korkealla, jotta niistä olisi näköetäisyys seuraavaan. Nykyisin osa pisteistä on suojeltu. Suomessa on kuusi suojeltua mittauspistettä ja näistä siis yksi tämä Porlammin piste Tornikallion päällä.
Struven mittausten jälkeen pisteet jäivät joksikin aikaa unholaan, kunnes 1880-luvulla heräsi ajatus, että pisteitähän voisi käyttää hyväksi myös Suomen omissa kartoitustöissä. Silloin maastoon merkityistä pisteitä löytyi vielä 52. Ei ole ollut helppoa kartoittaminen ennen gepsin aikakautta.
Askolan Hiidenkirnut
Askolan hiidenkirnupuisto oli selkeästi tunnetuin sunnuntaiajelumme kohteista, jos ei Struven kartoituksia lasketa. Kirnupuistolle on hyvät opasteet jo kauempaa, emmekä olleet ainoat turistit paikalla.
Askolaan on jääkauden aikana muodostunut kansainvälisestikin merkittävä kokoelma hiidenkirnuja. Niitä on kaikkiaan 20, joista jokaiselle on annettu naseva nimi.
Suurin, Jättiläisen kuhnepytty, on peräti 10 metriä syvä ja halkaisijaltaankin neljä metriä. Sen seinämään on jopa pultattu tikkaat kiinni.
Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkauden sulamisvesien pyörittäessä isoa kiveä paikoillaan. Ajan kuluessa jauhinkivi on hionut kallioon lieriönmuotoisen kuopan.
Vähän epäilen, että tämä pieni kivi on enemmänkin rekvisiittaa, eikä se samainen, joka hiomistyön 10 000 vuotta sitten teki (käsittääkseni kirnut syntyivät viimeisimmällä jääkaudellamme). Voin olla myös väärässä.
Alueelle on rakennettu portaat ja turvakaiteet. Kaikkiaan kohde on hyvin hoidettu. Harmi vain, että pääsymaksulipas oli sijoitettu 500 m:n päähän tieltä, eikä siitä vihjattu parkkipaikalla. Emme enää palanneet takaisin hakemaan rahaa, mutta jos satut poikkeamaan puistoon, voisitko samalla maksaa meidät sisään. Toimitan rahan perässä, sillä ehdottomasti alue oli pienen pääsymaksun arvoinen.
Tai sitten palaamme vielä uudestaan maksamaan oikean kameran kanssa, sillä nämä kännykkäkuvat eivät anna täyttä oikeutta hiidenkirnuille.
Pilkettä löytyy myös askolalaisten silmäkulmasta.
Hiidenkirnupuistolle pääsee Porvoonjokea pitkin melomallakin. Joen ruskea vesi ei vaikuta kovin houkuttelevalta, mutta ehkä ulkonäkö hämää.
Jatkoimme vielä Porvoonjoen vartta eteenpäin, tosin autolla. Kivan päivän päätti ruokailu Porvoon vanhassa kaupungissa. Ulkomaiset turistit ovat varmasti ihmeissään, että miksi iso osa liikeistä on kiinni ja missä kaikki suomalaiset ovat. Juhannus taitaa olla kansainvälisesti aika poikkeava juhla.
Kommentit