Kaikki loppuu aikanaan, tai ehkä paremminkin, mikään ei ole pysyvää. Niin myös kolmen viikon aikani Dharamshalassa tulee päätökseen. Huomenillalla aloitan lähes kahden vuorokauden bussimatkan Delhin kautta Kathmanduun.
Tunnen pientä haikeutta jättää Dharamshalan, tarkemmin Dharamkotin, pienen kylän Dharamshalan rinteillä. Lukuunottamatta yhdeksän päivän meditaatioretriittiä olen asunut koko aikani samassa, viime vuodelta tutussa majatalossa. Majapaikka on tuntunut kodilta.
Tunnen sisälläni onnea, en niinkään matkan jatkumisesta eteenpäin, vaan sitä mitä olen täällä kokenut. Tai oikeammin ehkä siitä, mitä olen oppinut. Kokemukset ovat tukeneet oppimista. Työ on tapahtunut mielessäni ja kehossani. Olen täällä hellinyt molempia.
Eilen tulin kolmen päivän Kareri-järven vaellukselta. Olen jo aiempina vuosina ajatellut tekeväni ainakin lyhyen vaelluksen, mutta päivävaellukset ovat ajaneet asian.
Tänä vuonna sain viimein aikaiseksi järjestää vähän pidemmän reissun. Se vaati vain maininnan majatalon pitäjälle. Siitä tunnin päästä olin jo käymässä yksityiskohtia läpi mitä mainioimman oppaan kanssa. Sain kolme kaveriani innostumaan ajatuksesta ja muutaman päivän päästä olimme matkalla.
Mistään mammuttivaelluksesta ei ollut kyse, sillä olimme tien päällä vain kolme päivää ja niistäkin yhden enemmän tai vähemmän kylämaisemissa. Siinä ei ollut valittamista, sillä vehreät rinteet ja pienet kyläraitit sekä välillä sukellus metsän siimekseen muodostivat varsin idyllisen päiväpatikan. Se huipentui oppaan kotona tarjottuun illalliseen.
Toisena päivänä pääsimme vaelluksen makuun, kun nousimme jokikanjonia seuraten vajaasta kahdesta kilometristä pienelle Kareri-järvelle yli kolmeen kilometriin. Jo alkutaipaleella ryhmämme jakautui kahtia. Joris ja Elodie juoksivat omaa vauhtia ja aina välillä pysähtyen teekojulle tai lounastauolle odottamaan minua ja Alia, jolle kipuaminen ylös tuotti haasteita.
Kaveri odotteli meitä polulla.
Tässä viedään ruokiamme ja yöpymistarvikkeita.
Ansaittu ruokailu. Pikkumuuli oli vain harjoittelureissulla, eikä kantanut mitään.
Talven ensi lumeni.
Maali häämöttää.
Minulle hidas tahti sopi mainiosti. Yritin keskittyä tuntemaan kehoni ja toisaalta annoin tilaa aistikokemuksille. Tein parhaani mukaan kävelystä meditatiivisen harjoituksen, vaikka usein ajatus lähti harhailemaan. Nöyrästi palautin mieleni taas takaisin siihen hetkeen.
Muistelin meditaatio-opettajani sanoja: "Kun kävelen, niin kävelen." Ajoittain se oli helppoa, sillä jylhää luontoa parempaa ympäristöä mielen rauhoittamiseen ja pakonomaisen ajattelun tasoittamiseen on vaikeaa kuvitella.
Lopulta pääsimme perille. Järvi kutsui uimaan, vaikka oppaamme pitikin meitä hulluina. Kaverit vain totesivat minun olevan suomalainen... Se oli hyinen pulahdus, varsinkin kun jalkani upposivat polvea myöten mutapohjaan.
Kävelykierros järven ympäri kruunasi vaelluspäivän.
Kaikki ei kuitenkaan ollut ihan niin idyllistä kuin kuvista voisi kuvitella. Jo etukäteen hirvitti, kun näin ison porukan intialaisia leiriytyvän järven rannalle. Heidän hiljaisuusstandardinsa on hieman meistä poikkeava.
Bollywood-musiikin nuotion ympärillä pystyin vielä sulattamaan, mutta kovaääninen puhe ja nauru aamuneljältä sai sappeni kiehumaan. Lopulta mekkala rauhoittui ja sain jotenkin nukuttua auringonnousuun.
Heräämisen jälkeisen hetken pyhitin hiljaisuudelle. Kävelin lumista rinnettä pitkin vesiputoukselle ja tein siellä kylmänkankean, mutta levollisen meditaation. Yritin ensin rauhoittaa mieleni ja lopuksi tein myötätuntomeditaation, jonka ansiosta pystyin käsittelemään ärsyyntynyttä mieltäni.
Ehkä aamuyön herätys ei ollutkaan niin vakavaa, vaan ennemminkin se, miten mieleni siihen reagoi. Omalla suhtaumisella teemme asioista suuria tai pieniä.
Se ei tarkoita, etteikö vääryyteen pitäisi puuttua. Mutta nyt totesin, että en varmaan voi pitää sellaisena intialaisen käyttäytymistä omien standardiensa mukaisesti. Siksi halusin antaa asian olla.
Täydellinen paikka mielen rauhoittamiseen.
Kolmantena päivänä kävelimme takaisin Kareri-kylään, jossa meillä oli kyyti odottamassa. Se oli hyvä ratkaisu väsyneille jaloille. Vaelluksesta jäi mahtava mieli.
Hieman jopa mietityttää, miten en aikaisemmin saanut moista järjestettyä. Ainakaan rahasta se ei ole ollut kiinni. Kukin maksoi kolmen päivän vaelluksesta alle sata euroa. Se piti sisällään kaiken, siis oppaat, ruoan, tipit, teltat sekä makuupussit ja vieläpä kaikki muulien avustuksella kannettuna järvelle.
Kareri-järveltä olisi ollut mahdollista jatkaa solan yli seuraavaan laaksoon ja sieltä olisi päässyt toista solaa takaisin Dharamkotiin. Tuollaiselle vaellukselle tulisi mittaa 6-7 päivää ja ylimmillään pitäisi nousta yli neljän kilometrin korkeuteen. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.
Dharamshalan alue tarjoaa mahdollisuuden lukuisille kivoille päivävaelluksille. Siksi pidempi reissu on jäänyt tekemättä. Monet vesiputoukset, rinteet, joet ja metsät ovat oivallinen ympäristö oman rauhan löytämiseen. Luonto on myös poikkeuksellisen siistiä. Osakiitos kuulunee varsin aktiiviselle jätevalistukselle.
Gullun vesiputouksen jääkylmä "uima-allas".
Vaikka koko Pohjois-Intia ja Himachal Pradeshin osavaltio on täynnä oivallisia vaelluskohteita, ihan sattumalta en ole päätynyt Dharamshalan alueelle. Tänne on houkutellut etenkin sen tiibetinbuddhalainen yhteisö. Dalai Lama pitänyt tätä kotinaan aina siitä lähtien, kun pakeni Tiibetistä kiinalaismiehittäjien alta.
Olin kuuntelemassa kahtena päivänä Dalai Laman opetuksia. Huolimatta tiukasta turvatarkastuksesta tunnelma hänen nimeään kantavalla temppelillä oli harmoninen ja kiitollinen.
Dalai Lamaakin kiinnostavampi opettaja oli Tenzin Palmo. Hän on brittiläislähtöinen nunna, joka on tullut laajemmin tunnetuksi kirjastaan Cave in the Snow. Siinä hän kertoo kokemuksistaan meditoituaan yksin 12 vuoden ajan Himalajan luolassa. Hän on poikkeuksellisen karismaattinen ja viisas esiintyjä. Palmon kahden päivän sessiosta sain muistikirjaan täytettä useamman vuoden tarpeisiin.
Tushitan meditointikeskus ja Tenzing Palmo.
Puhun vuosista, sillä buddhismissa korostetaan sitä, miten pelkkä viisaus ei riitä. Kaikkein tärkeintä on viisauden jalostaminen omaan käyttöön harjoituksen avulla.
Vaikka kuinka tiedämme, että turhaantuminen liikennevaloissa vain kuluttaa omaa mieltä, miksi silti reagoimme tunteella tuollaiseen asiaan? Toki moneen asiaan pitää reagoida, mutta silloinkaan tunteen viemäksi joutuminen ei auta optimaaliseen tilanteen käsittelyyn.
Guna Matan hindutemppeli.
Tärkeinpänä työkaluna on mielen työstäminen meditaation avulla. Varsinkin tiibetinbuddhalaiset mahayana-suuntauksen edustajat ovat mestareita mielenhallinnan harjoittamisessa. Erityyppiset meditaatiot muodostavat kokonaisuuden, johon kuuluu pelkistetysti keskittymistä, myötätuntoa ja viisautta.
Tiibetiläisten mielen harjoittamisen perinteet ulottuvat ainakin parin tuhannen vuoden taakse. On avartavaa huomata, miten viisaudessa yhdistyy länsimaalaisesta psykologian ja jopa kvanttifysiikan tutkimuksesta tuttuja elementtejä, vaikkakin minun subjektiivisen ajattelun perusteella buddhalaiset ovat mielentutkimuksessa paljon meitä edellä. Eihän tieteellisessä tutkimuksessa käsittääkseni tunnisteta vielä edes tietoisuuden olemassaoloa!
Buddhalaisuuden oppeihin tutustuin syvemmin Tushitan meditaatioretriitillä. Se oli taas hieno kokemus, vaikka ei ihan yhtä tunteikas kuin vuoden takainen esittelyretriitti.
Osakiitos viihtymisestäni menee majatalolle. Tästä huoneesta ja näkymästä maksoin vajaan 10 €/yö.
Tushitan kurssit ovat tunnettuja ympäri maailmaa. Siellä on ollut osallistujia jo yli sadasta eri maasta. Tilastojen mukaan viime vuonna keskuksessa kävi retriitillä lisäkseni kaksi muuta suomalaista. Olisi hauska tutustua heihin! Olen luvannut kirjoittaa retriittikokemuksestani hieman enemmän toisessa blogissa.
Joka tapauksessa yhdeksän päivän opisķelu hiljaisuudessa oli niin hyvä kokemus, että päätin osallistua kuukauden vastaavalle kurssille Nepalin Kopan-luostarissa. Se alkaa 17.11. eli tulevana sunnuntaina. Sitten ensimmäisen puhelimen ostoni en ole tainnut olla noin pitkää aikaa ilman kännykkää...
Dharamshala-vierailuni ajoitus oli tänäkin vuonna mitä mainioin. Dalai Laman ja Palmon opetusten lisäksi pääsin taas elokuvatunnelmiin kansainvälisen filmifestivaalin ansiosta. Vieraita oli useasta eri Euroopan maasta.
Etenkin minua kosketti Agnès Vardan juuri ennen kuolemaansa tekemä omaelämänkerrallinen dokumentti. On huikeaa, miten taitavasti jotkut osaavat ilmaista itseään taiteen avulla. Parhaimmillaan se saa pohtimaan syvällisesti omaa olemassaoloaan ja sen tarkoitusta.
Dharamshala International Film festival ja Agnès Varda.
Sitä pohtimista on kyllä itselläni riittänyt. Vaikka olen löytänyt omaa polkuani ja työkaluja itseni kehittämiseen, usein harjoitusteni aikana olen pysähtynyt miettimään touhun mielekkyyttä. Miksi haluamme kehittyä?
Buddhalaiselle syy on luonnollinen. He haluavat turvata hyvän elämän jälleensyntymisessään. Mutta minulle tuo ajatus ei ole oma, ainakaan vielä. En tosin pysty sanomaan sitäkään, että se ei ole mahdollista. Eihän meillä oikeasti ole tietoa todellisuudesta, vaikka kuinka osaisimmekin halkaista atomin pieniin osiin.
Mutta ehkäpä kaikkea ei tarvitsekaan selittää. Ajatus on länsimaalaiselle mielelle outo, mutta se voi olla osasyy siihen, miten monet tuntevat olevansa hukassa. Onnellisuuden löytämiseen buddhalainen filosofia auttaa varmasti, mutta ilman työtä sekään ei tule.
Vaikka mieleni onkin ajoittain kyseenalaistanut harjoitteluani, olen silti tehnyt päivittäin pidemmän harjoituksen, välillä kaksikin. Lisäksi olen yrittänyt tuoda harjoitusta ja läsnäoloa kaikkeen päivittäiseen tekemiseeni.
Olen myös syönyt kevyesti ja terveellisesti. Hyvinvointia on luultavasti lisännyt sekin, että en ole ottanut paikallista nettiliittymää. Tällä hetkellä nautin pientä palkintoa hyvinvointiini panostamisesta. Tunnen oloni rauhalliseksi ja onnelliseksi.
Yritän soveltaa siihenkin buddhalaista oppia; en halua jäädä kiinni tunteeseen. Onnen tunnetta kehoitetaan käsittelemään samalla tavalla kuin surua tai mitä muuta tunnetta tahansa, siis vain tarkkailemalla sitä tiedostaen kaiken pysymättömyys.
Pyrin tekemään siinä parhaani.
Nyt tunnen olevani onnellinen, mutta hyväksyn sen, että huomenna voi olla toisin. Se auttaa löytämään pysyvän ja aidon onnen mielihyvän tunteen sijasta - ainakin jos tiibetiläisiin on uskominen.
Kommentit