Tushitan meditaatiokeskuksen pihalle oli kokoontunut yli sata ihmistä eri puolilta maailmaa. Katselimme toisiamme mieli täynnä kysymyksiä. Tunnelma oli odottava ja jännittynyt, ainakin niillä, jotka olivat odotuslistalla jonottamassa mahdollisesti vapautuvia paikkoja.
Olin ilmoittautunut retriitille jo muutama kuukautta aikaisemmin. Siksi nimeni huudettiin ensimmäisten joukossa, melkein heti kaikkien yli 50 vuotta täyttäneiden jälkeen. Siitä oli etua, eikä vain lyhyemmän odotusajan takia. Sain valita huoneeni. Yhden hengen huoneet olivat menneet, mutta jäljellä oli vielä tuplahuoneita omalla kylpyhuoneella. Valitsin sellaisen. Viimeiset joutuivat tyytymään 12 hengen dormihuoneisiin.
Myöhemmin tapasin huonekaverini, israelilaisen, yli viisikymppisen Ehudin. Hän oli mukava kämppis, mitä vähän kuorsasi välillä. Tutustuminen oli totutusta poikkeava. Pikaisen esittelyn jälkeen meillä oli lounas ja lounaan jälkeen alkoi hiljaisuus.
Sanomatta sanaakaan pian löysimme omat huonerutiinimme. Aamukuuden herätysgongin jälkeen kävin nopeasti suihkussa, pesin hampaani ja jätin kylpyhuoneen Ehudille. Hän kävi vessassa, laittoi kengät jalkaan ja poistui huoneesta jonnekin muutama minuutti ennen minua. Tätä rutiinia noudatimme lukuunottamatta viimeistä aamua, jolloin heräsin hyvissä ajoin ennen kongia tekemään joogaa kattoterassilla. Aamumeditaatio alkoi aina klo 6.45.
Aamun jälkeen näin Ehudin seuraavan kerran huoneessamme iltayhdeksältä, oman iltakävelyni jälkeen. Yleensä hän oli laittanut jo valot pois ja nukkui huokaillen. Taskulampun valossa tein omat ilta-askareeni ja kömmin petiin. Paljon loin puolentoista viikon aikana kuvitelmia Ehudista, mutta lopulta sellainen on tarpeetonta. Se oli yksi retriitin opetus.
Tushita tarjosi täydelliset puitteet retriitille. Mäntymetsän katveessa kaupungin häly unohtui helposti, vaikka intialaisen pikkukaupungin, McLeod Ganjin, äänet aina välillä alueen tavoittikin. Suurinta meteliä pitivät sirittävät sirkat sekä seinillä ja lähipuissa kiipeilleet apinat.
Ylätyksenä Tushitan viihtyvyys ei tullut, sillä olin tutustunut paikkaan jo viime vuonna. Silloin jäin koukkuun Tushitan henkeen. Minun oli helppo ilmoittautua kurssille, vaikka en edes tiennyt tarkkaan, minne olin menossa.
Eikä tiennyt moni muukaan ensimmäisellä lounaalla vaihdettujen ajatusten perusteella. Kurssin nimi oli Introduction to Buddhism. Olin tutustunut sisältöön vain pintapuoleisesti. Ihastuin etukäteen kahteen asiaan, kurssin painottumiseen meditaatioon sekä siellä noudatettavaan hiljaisuuteen.
Hiljaisuus ei ollut täydellinen "noble silence", kuten joillain meditaatioretriiteillä. Toisia ihmisiä sai katsoa silmiin ja hymyillä, joka päivä oli tunnin pituinen ryhmäkeskustelutuokio sekä opetuksen ohella opettaja vastaili kysymyksiimme. Keskusteluryhmistä jäi ystävyyssuhteita, jotka varmasti jatkuvat. Etenkin singaporilainen Josh sekä israelilainen Katie tulevat säilymään kontakteissani.
Ehkäpä noble silence olisi ollut jopa helpompi, ainakin minulle. Nyt jäin usein miettimään toisten katseita ja hymyjä. Mitä hän sillä tarkoitti? Toiminko jotenkin väärin?
Se paljasti ison syyn, miksi retriitille hakeuduin. Olen liikaa kiinni ympäristössäni. Haluan oppia olemaan spontaanimpi, kuuntelemaan sydäntäni ja luottamaan että aito rehellisyys kannattaa aina. Ei siis vain totuuden puhuminen, vaan rehellinen itsensä ilmaisu, vaikka se joskus satuttaisi.
Siihen kyllä kurssi tarjosi apua, kuten kovin moneen muuhunkin asiaan. Välillä olin jopa hämilläni, kuinka täydellisesti sisältö sopi minulle ja tämän hetkiseen elämääni. Tiesin ennestään jotain buddhismista, niin ainakin kuvittelin. Silti jokainen päivä tarjosi paljon uutta. Mitä enemmän uutta sain, sitä täydellisemmältä filosofialta buddhalaisuus alkoi vaikuttamaan.
Eikä kuvani ole viikossa muuttunut, vaikka tuollaisen retriitin vahva ryhmähenki, jopa ajoittainen hurmos, on häipynyt ympäriltäni ja saan nyt sulatella ajatuksia yksikseni.
Päällimmäisenä tulevat mieleeni seuraavat asiat ilman sen kummempaa järjestystä:
- Buddhismi on elämänfilosofia, jossa ei tarvitse uskoa mihinkään. Kaikki opit on mahdollista haastaa loogisella ajattelulla sekä omilla kokemuksilla. Siihen kannustetaan voimakkaasti.
- Vastaukset löytyvät sisältämme. Niiden kuuleminen vaatii työtä. Tärkein työkalu on meditointi.
- Kulutamme itseämme hetkellisen hyvänolon tavoittelulla. Se ei ole kestävää, sillä muutenhan kokemalla lisää ja enemmän tavoittelemiamme asioita tulisimme onnelliseksi. Näiden asioiden tavoittelu johtaa tunteisiin, kuten vihaan, kateuteen, inhoon, jne. Näiden tunteiden kehää kutsutaan kärsimykseksi.
- Kärsimyksestä voi vapautua viisauden ja keskittymisen avulla, siis perehtymällä opetukseen ja meditoimalla.
- Vääränlainen kiintymys on yksi pahimpia kärsimyksen aiheuttajia. Voimme kiintyä lähimmäisiin, partneriin, omaisuuteen, tekemiseen tai vaikka siihen mitä meistä ajatellaan.
- Omat odotukset ovat monen kärsimyksen alku.
- Meditoimalla, mutta myös asioiden pohdiskelulla, voi vapautua negatiivisista tunteista. Silloin on mahdollisuus kokea aitoa rakkautta ja myötätuntoa, eikä esimerkiksi ystävän tai omaisuuden menetykset satuta, vaikka tuntisikin surua.
- Kaiken perusta on se, että ymmärtää asioiden pysymättömyyden sekä sen, että minä ei ole sama kuin oma mieli tai keho. Tätä ymmärrystä ei voi saavuttaa ilman analyyttistä meditointia, vaikka sen älyllisesti ymmärtäisi. Analyyttisessä meditaatiossa ei voi päästä kyllin pitkälle ilman mielen vahvistamista keskittymismeditaatiolla.
- Meditointi on siis keskittymisen harjoittamista (shamatha) sekä keskittyneen tietoisuuden käyttämistä analyyttiseen pohdintaan (vipassana).
- Kaikki elämä on pyhää ja ihmisen pitää elää harmoniassa luonnon kanssa.
- Buddhaiset uskovat jälleensyntymiseen, mutta nykyisessäkin elämässä voi saavuttaa onnellisuuden vain noudattamalla buddhalaista elämänfilosofiaa. Siis kuoleman jälkeiseen elämään ei ole tarvetta uskoa.
Kaikki nämä ja paljon muuta opetettiin päivittäisissä opetussessioissa. Opettajamme Glen Svensson on yksi parhaista koskaan kohtaamistani opettajista kaikki opiskeluajat sekä työkoulutukset huomioiden. Myös meditaatio-ohjaajamme Maya ansaitsee suitsutuksen. Olimme sen suhteen onnekkaita.
Opin Gleniltä paitsi buddhismista, mutta myös siitä, miten esiinnytään ja johdetaan puhetta. Hänen ansiostaan opetuksen kyselysessiot olivat loistavaa antia.
En ollut yhdeksästäkymmenestä oppilaasta ainoa luonnontieteellistaustainen. Englannissa työskentelevä saksalais-irakilainen solubiologipariskunta esitti lukuisia kysymyksiä, joihin itsekin kaipasin vastauksia. Mutta Glen ei jäänyt sanattomaksi, vaikka häntä, tai oikeammin hänen edustamaansa filosofiaa haastettiin. Mitä enemmän kuuntelin, sen vakuuttuneempi olin. Viimein jopa kvanttifysiikka oli mukana keskusteluissamme. Olin otettu. En todellakaan tiennyt buddhalaisuuden olevan näin kokonaisvaltaista.
Meditaatiot täydensivät opetuksen. Se avasi minulle uuden oven. Olen aiemmin kuvitellut meditaation olevan lähinnä keskittymistä. Siksi en ollut ymmärtänyt, miten esimerkiksi Einstein on voinut saada vastauksia suhteellisuusteorian kysymyksiin meditaatioissaan. Se on vaatinut analyyttistä meditaatiota.
Keskittymismeditaatioissamme käytettiin kolmea tarkkailun kohdetta: hengitys, ajatukset ja tietoisuus. Analyyttisissa meditaatiossa käsiteltiin mm. vihaa, myötätuntoa, kiintymystä ja kuolemaa. Vaikka mieli karkaili, etenkin myötätuntomeditaatiot olivat voimakkaita kokemuksia.
Hyvän istuma-asennon löytäminen oli yllättävän helppoa, mutta jossain vaiheessa vasemmassa käsivarressa pistävä kipu alkoi häiritä keskittymistäni. Yritin vaihtaa käsiä eri asentoon ilman apua. Lopulta toiseksi viimeisenä päivänä oivalsin kivun johtuvan siitä, että jännitin hieman hartioitani hengittäessäni. Löydettyäni rennomman hengityksen kipu hävisi välittömästi. Ei voi kuin hämmästellä, kuinka hienovarainen kehomme on.
Kaikkiaan nyt ymmärrän meditointia paljon paremmin. Tajusin jopa, että olen käyttänyt tietämättäni analyyttistä meditaatiota valmennuksessani. Ja tulen varmuudella käyttämään entistä enemmän. En myöskään ole ymmärtänyt etua meditoida silmät auki.
Meillä on tietoisuudessamme huikeasti kapasiteettia, mitä emme juurikaan käytä. Tie tietoisuuksiemme eri tasojen hyödyntämiseen on pitkä. Jopa niin pitkä, että kynnys sen aloittamiseen on korkea. Toisaalta, kun omalle tietoisuuteen tutustumisen polulle on astunut, sieltä ei ole paluuta.
Kahden viimeisen päivän piti olla pelkkää meditaatiota, mutta ohjelmamme muuttui hieman. Tushitassa vieraili arvostettu Gelse Thupten Palsang, jonka kahden tunnin opetussessiota olimme kuuntelemassa. Hänen läsnäolossa oli taikaa. Mutta silti tunsin oloni hieman kiusalliseksi, kun meidän piti osoittaa kunnioitusta ja kumartaa hänelle.
Sellainen on minulle aina ollut vaikeaa, etenkin kun edelleen taistelen oman uskonnottoman mieleni kanssa. Uskallanko heittäytyä, siitähän tuollaisissa rituaaleissa on kyse, ainakin buddhalaisuudessa. Nöyrryn siinä itselleni ja omalle häpeälleni.
Saman asian kanssa taistelin viimeisen illan kynttiläkulkueessa. Egoni huuteli minulle rituaalin olevan naurettava. Mutta halusin valita sydämeni äänen ja uskaltaa tuntea sekä näyttää liikutustani. Kun laskin kynttilän edesmenneen laman gompalle pyhitin teon uskallukselle ja sille, että teen asioita vain omasta lähtökohdastani toki huomioiden ympäristöni.
Samalla uskallauduin mantraamaan. Om mane padme hum, sen kuulemista ei voi välttää tiibetinbuddhalaisissa paikoissa. Olin jopa tietämättäni kantanut mantraa t-paidassani. Nyt se sai konkretian.
Tuntui, että retriitti loppui ennen kuin se ehti alkaakaan. Se ei ollut niin raskas kuin ajattelin. Tosin siihen vaikutti se, ettei minun tarvinnut jonottaa vessaan tai suihkuun. Ja myös osuuteni jokaiselle kuuluneesta vapaaehtoistyöstä, karmajoogasta, oli koomisen köykäinen. Kun toiset pesivät vessoja tai tiskasivat astioita, minun täytyi vain napsauttaa valot päälle muutaman kerran päivässä pyhässä opetustilassamme, gompassa.
Sen yhyys ei ollut itsestäänselvää. Minä, kuten moni muu, vietin siellä aikaa lukien maaten pehmustuksilla. Sitä tein silloinkin, kun saksalaismunkki käveli salin läpi.
Seuraavana päivänä seurasi palaute kaikille oppilaille minua osoittaen. Aasiassa ei periaatteessa missään julkisessa tilassa saisi maata, puhumattakaan pyhästä paikasta. Etenkään jalat ylhäällä, kuten olin ne mukavasti asettanut.
Se oli hyvä paikka testata oppimistani. Olinko nyt ajattelematon ihminen, vai vain ihminen, joka teki yksittäisen ajattelemattoman teon? Valitsin jälkimmäisen. En koskaan saanut mahdollisuutta kiittää naismunkkia palautteesta, mutta ehkä sen aika tulee.
Koska työni oli niin leppoisa, minulla oli kivasti aikaa päivittäisiin joogaharjoituksiin. Jossain vaiheessa aloin jättää aamupalaa väliin, jotta sain tehtyä myös toisen pienen harjoituksen kattoterassilla. Se oli helppoa, sillä ruokaa oli tarjolla niin paljon kuin jaksoi syödä. Ja se oli hyvää.
Mutta lopulta määrä ei ollut ratkaiseva, vaan tapa syödä. Yritimme syödä mahdollisimman tietoisesti ja todella maistella ruokaa. Kuinka usein syömme vain tavan vuoksi, ei nälkään. Huomasin sen, minkä olen periaatteessa tiennyt: syömällä keskittyneesti ja havainnoimalla ruoan makua tarvitsemme kuvittelemaamme vähemmän ruokaa. Siksi aamupalan jättäminen välistä ei kirpaissut.
Viimeiselle aamupalalle halusin kuitenkin osallistua kahdestakin syystä: se oli ensimmäinen hetki, jolloin 10 päivän hiljaisuus päättyi ja halusin vielä kerran maistaa Tushitan kuuluisaa maapähkinävoita. Se oli erikoinen hetki. Vaikka en puhunut aluksi kenenkään kanssa, söin vaistomaisesti nopeammin kuin ennen.
Ruokailu jäi mieleen jopa ahdistavana. Halusin puhua ja minua harmitti, että ei ollut ketään kenen kanssa puhua. Lopulta, kun sain keskustelukumppanin, minua häiritsi turha puhuminen. Vaikka olikin mukava kuulla, kenen vieressä olin istunut 10 päivää vaihtaen vain katseita, mitä sillä tiedolla oikeasti tein? Ja miksi kaipasin huomiota?
Vielä enemmän minua ärsytti illalla retriitin jälkeen yhteisellä illallisella. Kaiken sen työn jälkeen väki joi kaljaa ja jointit kiersi ringissä. Tajusin haluavani myös ottaa oluen, vaikkakin vain tavan ja seuran vuoksi. Samalla tiesin, että minun oli parempi olla ilman. Tuli vain tunne, etten kuuluu joukkoon. Pettymys. Mutta samalla hyvä opetus. Ja kyllä se oli kiva ilta useiden hyvien keskustelujen ansiosta.
Nyt retriitistä on kulunut tasan viikko. Mieli on edelleen hyvä. Haluan noudattaa Buddhan ohjeita: ei kannata uskoa hänen sanojaan, vaan pitää opiskella käytännössä, mitä ne tarkoittavat. Olen käynyt Tushitan päivittäisissä ohjatuissa meditaatioissa ja tehnyt myös analyyttisiä meditaatioita itsekseni. Luulen olevani tiellä, jolla haluan kulkea.
Paljon retriitillä käsiteltiin etenkin viimeisen vuoden kahden aikana omasta elämästäni oppimiani asioita ja teoriaa, mutta vain hieman eri sanoin. Ehkä siksi retriitti ei ollut minulle elämää muuttava asia, kuten joillekin muille. Ennemminkin se vain vahvisti maailmankuvaani. Parasta antia olivat uudet ajatukset meditaatioon.
Joka tapauksessa kokemus oli voimakas ja jätti vahvan jäljen elämääni.
Kommentit