Paluustani kotiin on kaksi kuukautta aikaa. Toisin kuin aikaisemmilta reppureissuiltani, nyt käteeni jäi myös jotain konkreettista. Kuukauden joogakoulutus Rishikeshissä oikeuttaa kutsumaan itseäni joogaohjaajaksi ja toinen kuukauden stoppi Indonesian Unaunan saarella toi käteeni PADIn (Professional Association of Diving Instructors) Open water sekä Advanced Open Water Diver -sukelluskortit.
Suhtautumiseni veteen on muuttunut aika dramaattisesti kymmenen vuoden aikana. Ensimmäisellä pidemmällä reissullani vuonna 2008 minulla tarjottiin mahdollisuutta snorklata Gili Airilla Balin kupeessa. Silloin suhtauduin touhuun ylimielisesti lasten leikkinä ja taisi ujoudellanikin olla osuus kieltäytymisessä. Jälkikäteen olen lukenut kehuja paikasta ja naureskellut omalle typeryydelleni.
Samalla matkalla kuukausi myöhemmin Komodon saaren edustalla uskaltauduin veteen kellukkeiden kanssa. Aika huteraa oloni vedessä silloin taisi olla, mutta vedenalainen väri- ja eläinmaailma yllätti täysin.
Sen jälkeen snorklaaminen on ollut vakiojuttuja eri puolilla maailmaa ja olen kääntänyt päälaelleen silloisen periaatteeni: uimaan vain valtameressä ja yli 30-asteisessa vedessä. Viime viikolla kymmenasteinen mökkijärven vesi kelpasi jokailtaiseen virkistäytymiseen. Olkoot kirjoitus rohkaisuna niille, jotka ajattelevat kuin minä vuosikymmen sitten.
Sukelluksen aloittaminen ei ollut vain hauskanpitoa. Halusin oppiin myös pedagogisista syistä. Kun työkseen opettaa toisia, on avartavaa toimia oppijana. Suosittelen lämpimästi valmentajia tai muita kouluttajia näkemään kolikon toistakin puolta. On kehittävämpää kokea itse turhautumista tai epäuskoa kuin lukea niistä oppikirjoista.
Opiskelupaikkani voittaa perinteisen koulunpenkin, vai mitä.
Aloittaessani koulutuksen vallitseva tunteeni oli epäusko. Onko oikeasti mahdollista, että voin tuntea oloni kotoisaksi kymmenien metrien syvyydessä veden alla? Tai edes juuri pinnan alapuolella, kun en voi hengittää luonnollisesti? Tähän sain vastauksen kurssin alussa. Päntättyäni puolen vuorokauden verran teoriaa seurasin Jonin, suomalaisen divemasterin, mallia giant stepistä, jättiläisen askeleesta uima-altaan reunalta veteen. Niin se regulaattori vain välitti ilmaa keuhkoihini, vaikka olinkin upoksissa.
Se, että sain suorittaa kurssini äidinkielellä, ei ollut sattumaa. Olin selvitellyt Aasian sukelluspaikkoja etukäteen ja päätynyt suomalaisen Emmin omistamaan Unauna Sanctumiin Sulawedellä, Indonesiassa. Jälkikäteen on vaikea kuvitella täydellisempää valintaa. Paikan valintaan kannattaa panostaa, varsinkin kun kuulin huonoja kokemuksia toisista paikoista.
Ensimmäinen sukelluspäivä leikittiin uima-altaassa. Alussa vain opettelimme hengittämään ja rentoutumaan. Vähitellen lisättiin vaikeusastetta, otettiin maskia pois, hengitettiin kaverin regulaattorista, opeteltiin säätämään sukellusliivejä ja muita veden alla välttämättömiä taitoja.
Jos joku juttu ei onnistunut, sitä yritettiin uudestaan.
Minua ennen on PADIn ohjeiden mukaan on koulutettu miljoonia sukeltajia, joten opetussuunnitelma on varmuudella hyvin mietittyä. Se toi luottamusta koko prosessiin. Ja aika kivasti tuo lähtikin liikkeellä. Jos joku oli ikävää, niin maskin ottaminen pois vedessä, mutta aika pian meressä se osoittautui välttämättömäksi taidoksi.
Kilpaileva opiskelija lukemassa kaasunarkoosista.
Koulutuksen edetessä huomasin, kuinka vähän todella tiesin sukeltamisesta ennen tätä (käytännössä en mitään). Oli veikeä ahaa-elämys, kun tajusin hengityksen mahdollistavan korkeuden säätelyn veden alla. Tai miten saan maskista vettä pois puhaltamalla sinne ilmaa ja samalla raottamalla niiden yläreunaa.
Joni oli ihailtavan kärsivällinen kouluttaja. Ja samalla kannustava. En voinut kuin nauraa omalle riemulleni lyödessäni Jonille ylävitosta kunkin tehtävän onnistuneen suorittamisen jälkeen. Se oli lapsenriemua – sellainenhan meidän sisällämme löytyy, jos uskallamme vain päästää sen irti.
Vaikka kuinka olimme käyneet asioita läpi, ei ensimmäisen sukelluskerran jännitystä voi välttää. Mitä, menemmekö siis oikeasti mereen? Ja jo ensimmäinen sukelluspaikka oli ihan oikea kohde. Sellainen, johon ihmiset matkustavat toiselta puolen maapalloa päästäkseen kokemaan sen. Aika moni turisti totesikin minun olevan pian piloille hemmoteltu, kun saan opetella sukeltamaan Unaunan saarella.
Matkalla ensimmäiseen sukellukseeni, Ihana-nimiselle spotille.
Ensimmäinen sukellus meni mukavasti. Pääsin suhteellisen nopeasti kymmenen metrin syvyyteen ja jopa pystyin hieman katselemaan ympärilleni. Sukelluspäiväkirjaan olen kirjannut havainnoiksi vuokkokala, keisarikala ja karttapallokala (suomennokset olen etsinyt jälkikäteen ja ne löytyvät vain joistakin lajeista).
Toisen sukelluksen teimme jo samana päivänä. Sekin oli onnistunut, vaikka hieman korvani reistailivat. Saimme suoritettua meressä kaikki etukäteen sovitut harjoitustehtävät.
Kahden “oikean” sukelluksen jälkeen oli vuorossa vielä viimeiset teoriaopiskelut, teoriakoe, loput sukellustehtävät uima-altaalla sekä uimakoe meressä. Oli mukava kerrata, mitä edellisenä päivänä meressä tuli koettua.
Kolmannessa sukelluksessa, kuten toisessakin, minulla oli laskeuduttaessa vaikeuksia poistaa paineita korvasta ja jouduimme hinkkaamaan kolmen ja neljän metrin väliä edestakaisin toistakymmentä minuuttia. Onneksi olin ainoa opiskelija. Joni ei näyttänyt hermostumisen merkkejä, vaan antoi minun noudattaa rauhassa ohjeita: Nouse vähän ylöspäin, purista nenää ja puhalla sinne ilmaan. Jos ei aukea, odota hetki ja nouse vielä ylemmäs. Sukellustietokoneesta katsoin korkeutta: 3,5 m, 3,2 m, 3,0...2,7 m. Ja viimein aukesi. Sen jälkeen laskeutuminen kymmeneen metriin ja ylikin sujui vaivatta. Sama toistui seuraavalla sukelluksella.
Kun kerroin ongelmistani resortin muille asukkaille ja ohjaajille sain käytännön ohjeita, mutta ehkä vielä tärkeämpänä henkistä tukea. En ole ensimmäinen, jolla on ollut ongelmia korvien kanssa. Enkä myös viimeinen. Ehkäpä se auttoi, sillä noiden sukellusten jälkeen ongelmia ei ole tullut. Ei vaikka, ehdin jo miettiä, että ei taida minusta olla sukeltajaksi. Niin sitä oppiessa mieli yrittää huijata...
Jännityksen vähetessä kalahavaintoja kertyi enemmän. Olen kirjannut toiselta ja kolmannelta sukellukselta Bumphead Parrotfishin, Bluestreak Fusilierin, Five-lined & Midnight Snapperin, Jack Fish-parven, barrakudan, Many-Spotted Sweetlipsin sekä pantteri- ja jättimureenan. Oli kiva etsiä havaintojamme valtavasta kalakirjasta. Aika paljon tuo meni Jonin saneluksi, enkä edes muistanut jälkikäteen kaikkia näkemiämme kaloja.
Sukelluspäiväkirjani.
Korvieni takia päätin pitää päivän taukoa ennen viimeistä viidettä koulutussukellusta, joka lopulta sujui hienosti. Suoritettuani sukelluksen päätteeksi viimeisen tehtävän, hätänousun pintaan viidestä metristä ilman hengitysilmaa, koulutukseni sai todellisen huipennuksen: lauma delfiinejä tuli hyppimään ympärillemme. Turha lienee mainita, että sillä hetkellä uskoni sattumaan kärsi taas vakavan kolauksen.
Saatuani kurssin päätökseen pidin muutaman päivän taukoa sukelluksista. Nautin vain resortin kivasta ilmapiiristä, luin, joogailin ja odotin korvieni palautumista.
Sanctumilla aika kuluu ja sielu lepää ilman sukeltamistakin!
Lopulta kiusaus palata mereen kasvoi liian suureksi. Aloitin yhdellä sukelluksella päivässä. Mutta ruokahalu kasvoi syödessä. Mitä enemmän sukelsin, sitä enemmän opin rentoutumaan. Mitä enemmän rentouduin, sitä enemmän pystyin havainnoimaan ympäristöä. Ja sitä havainnoitavaa riitti.
Ensimmäinen sukellus kurssin jälkeen oli wall dive eli seurasimme valtavaa koralliseinämää. Se oli mieletön näky, vaikkakin keskittymistäni häiritsi vaikeuteni poistaa ilmaa BCD:stä, sukellusliivistä. Liivien tyhjennys ja täyttö on helpoin tapa säädellä nostetta eli sukellussyvyyttä. Lopulta sukellusohjaaja onnistui auttamaan minua ja saavutin halutun syvyyden.
Koska keskittymiseni oli järkkynyt, painemittari kertoi minun ryystäneen ilmaa runsaasti jo alkusukelluksessa. Loppusukelluksesta sainkin lisää ilmaa ohjaajalta, jotta koko ryhmän ei tarvitsisi päättää sukellusta liian nopeasti. Nytkin jouduimme nousemaan minun vuokseni pintaan jo 47 minuutin jälkeen. Siinä koeteltiin kokemattoman sukeltajan itsetuntoa. Hävetyksen tunnetta ei ainakaan lievittänyt, että ohjaajana oli nuori ja kaunis ranskalaisnainen. Tuollainen kokemus opettaa nielemään omaa ylpeyttään ja toisaalta olemaan armollinen omalle luonnolliselle osaamattomuudelleen.
Puolenpäivän sukellusretkellä Unauna-saaren toisella puolella.
Yhdentoista sukelluksen jälkeen minut houkuteltiin mukaan tekemään syväsukellus. (Sukeltajilla on tapana laskea sukellustensa määrää. Siitä tulee joillekin tapa päteä, toisia se ei oikeasti kiinnosta ja kaikkea tuolta väliltä.) Sillä saisin oikeuden sukeltaa yli Open water -kurssin maksimisyvyyden 18 m:n aina 30 metriin asti. Se oli siis ihan perusteltua, sillä monet Unaunan riutat yltävät syvemmälle.
Sukellus meni hyvin. Laskeuduimme pohjaan, n. 34 metriin ja suoritimme siellä sovitut tehtävät. Tuollaisessa syvyydessä on mahdollista, että sukeltajalle tulee humalatilaan verrattava, mutta vaaraton, kaasunarkoosi. Se on kiinni jokaisen fysiologiasta, enkä itse sitä en havainnut. Ainakin laskutehtävät sujuivat ongelmitta.
Noustessamme kohti pintaa kohtasin ensimmäisen todellisen haasteen; pullahdin reilusta kymmenestä metristä pintaan kuin korkki. Se oli aika ikävä tunne tajuta, että nyt mennään, vaikka kuinka yritin puhaltaa keuhkojani tyhjäksi.
Sama toistui seuraavallakin sukelluksella, vaikka lisäsin kilon verran painoja. Se alkoi koettelemaan luottamustani taitoihini.
Saksalainen Ramin. Lukuisten sukellusten lisäksi kävin hänen kanssaan monet jutut NBA-koriksesta ja tiukat pingisväännöt.
Sukellusstaffi ehdotti, että tekisin erikseen yhden harjoitussukelluksen, jossa keskittyisin säätämään korkeuttani kahdestaan ohjaajan kanssa. Se auttoi. Ongelma ei lopulta vaatinut lisää painoja. En ollut osannut säätää sukellusliiviäni oikealla tavalla. Mutta vielä suurempi syy löytyi korvieni välistä. Kun aloin hätääntymään pinnan alla, en enää osannut keskittyä hengitykseen. Löydettyäni uudestaan luottamuksen, oli vaikea ymmärtää miten asia oli tuottanut vaikeuksia. Luottamus... siihen niin moni asia kiteytyy.
Seuraavaksi päätin kokeilla yösukellusta. Se oli uskomaton kokemus, vaikka välillä keskittymiseni valtasi jännitys ja imin ilmaa suurin kulauksin. Sukelluskaverini, paikan toinen dive master Ramin, taisi luottaa liikaakin osaamiseeni. Vaikka ilmaa säiliössä oli jo alle kurssikirjoissa suositellun, hän vain sammutteli taskulamppuaan ja näytti miten plankton valaisi pimeässä. Olihan se ihmeellisen kaunista, mutta myös stressaavaa. Oli kyllä myös huima tunne nousta pintaan ja ihailla tähtitaivasta sekä linnunrataa ilman tietoakaan valosaasteesta. Veden lämpötila oli n. 30 astetta, joten ei haitannut yhtään, vaikka meitä noutava vene antoi odottaa.
Laiturin päästä oli kiva snorklailla pimeällä. Yösukellukseen menimme kauemmaksi.
Syvyys- ja yösukelluksen jälkeen kasassa oli jo kaksi Advanced-kortin viidestä vaaditusta sukelluksesta. Oli siis luontevaa suorittaa loput kolme sukellusta, jotta saisin kortin itselleni. Se helpottaa jatkossa toimimista muissa sukelluspaikoissa – tässä vaiheessa jo tiesin, että sukellukset Unaunalla eivät jäisi kohdallani viimeisiksi. Ja onhan sukellusharjoittelusta käytännön hyötyä, varsinkin nosteen säätämisen treenaamisesta. Oli myös hauskaa vaihtelua vain leikkiä laiturin vieressä erilaisia tehtäviä suorittaen.
Näitä tokkoja oli meressä parina päivänä valehtelematta miljoonia. Oli veikeää sukeltaa parven keskellä.
Sukelluksella nro 22 testattiin ensimmäisen kerran tosissaan oppimaani. Sukelsimme viiden hengen porukassa (4 + dive master) huonossa näkyvyydessä. Jäin hetkeksi katselemaan koralia syvemmällä ja kun jatkoin matkaa, en nähnyt muita. Yritin ottaa spurtin vastavirtaan, enkä edelleenkään nähnyt ketään. Samalla tunsin nykäisyn räpylässäni. Se oli n. 70-vuotias Karen, joka yritti osoitella, että porukka oli kääntynyt juuri voimakkaasta merivirrasta johtuen. Hetken yritimme katsella muita, mutta sitten pääsimme nousta pintaan, kuten ohje kuuluu. Sieltä löysimmekin muun porukan ja pääsimme jatkamaan sukellusta. Tästä tuli koko loppuajan vitsi; Karen kulkee perässäni ja huolehtii, että pysyn joukon mukana.
Täytyy muutenkin nostaa hattua Karenille. Harva seitsemänkymppinen painaa maailmalla samanlaisella asenteella. Tai korjataan: harva matkustaja yleensä kulkee yhtä loistavalla ja positiivisella asenteella paikasta toiseen. Edes painava reppu ei hidastanut saksalaista ilopilleriä.
Indonesialaiset poliisit tulivat pariksi päiväksi sukeltelemaan Unaunalle.
Lopulta tein Unaunan ympärillä 31 sukellusta. Saari on pidempäänkin oleskeluun mahtava, sillä sen ympärillä on kolmatta kymmentä maailmanluokan sukelluskohdetta. Valtaosa kohteista on lyhyen venematkan päässä resortilta. Sulawedelle Togean saarille tulee sukeltajia ympäri maailmaa ja monet heistä kehuvat Unaunan tarjoavan alueen parhaat spotit. Siellä on hurja määrä erilaisia kaloja. Monet tulevat pelkästään suurten barrakudatornadojen takia alueelle. Niitäkin hämmystyttävämpää oli nähdä kalojen erilaiset muodot, naamioituminen ja kokovaritaatiot. Vain itse näkemällä voi todella ymmärtää merien elämän monimuotoisuutta.
Unaunan sukellusporukkaa ja henkilökuntaa.
Matkalla Unaunalta Pokipokiin Bomba-saarelle muiden backpackereiden kanssa. Kolmas oikealta saksalainen eläkeläismatkaaja Karen, joka pelasti minut kerran pulasta.
Sain hieman vertailupohjaa, kun muutin Unaunalta kuukauden oleskelun jälkeen toiselle Togean saarelle, Bomballe ja Pokipokin majataloon (joka on yksi mukavimmista paikoista, missä koskaan olen ollut). Tein sieltä käsin myös suomalaisomisteisen (!) Araya Dive resort kanssa seitsemän sukellusta. Niillä sukelluksilla kaloja näkyi vähemmän, mutta toisaalta sukelsimme huimien koralliseinämien vieressä. Paikan sukellusohjaaja oli myös pätevä ja kunnioitti turvallisuussääntöjä. Arayan sukelluksista jäikin todella hyvä maku.
Viimeisen sukelluksen Araya Dive resortilla tein ainoana sukeltajana. Tuntui hieman tuhlaukselta, mutta silti otin kyydin vastaan.
Valmistautumassa yösukellukseen Araya Dive resortin edustalla.
Sekä Bomban saari, että Unauna olivat mahtavia sukellusalueita. Suurin ero oli se, että Poki Pokilta jouduimme ajelemaan tuntikaupalla päästäksemme sukelluspaikoille. Unaunalta ensimmäiset huippuluokan sukelluskohteet ovat käytännössä heti resortin vieressä. Mutta veneilyssäkin on puolensa ja kiva oli sukeltaa myös toisessa Togeansaarten kohteessa.
Pokipokilla auringonlasku näkyi rannalle, toisin kuin Unaunalla.
Ennen paluutani kotiin halusin vielä kokeilla sukeltamista täysin uudessa ympäristössä, Tiomanin saarella Malesiassa. Lonely Planetin mukaan se olisi Malesian parhaita sukelluspaikkoja, mutta silti takaraivossani muistuttelivat kommentit, jotka suosittelivat varautumaan pettymyksiin sukeltaessani Togean saarten jälkeen muualla.
Majoituin Tiomanin itärannalla, sukelluksen kannalta väärällä puolella. Silti löysin sieltä useita sukelluskeskuksia. Liityin heti ensimmäisenä päivänä pikapikaa yhteen sukellusryhmään ilman enempiä kyselyitä. Ehkä etukäteisselvitys olisi kannattanut, sillä sukelluksesta ei jäänyt paljoa käteen. Näimme kuollutta korallia, sameaa vettä ja jonkin verran kaloja.
Onneksi se ei ollut Tiomanin koko totuus. Lopulta löysin hyvän porukan ja keskuksen, joka teki sukelluksia Tiomanin parhaille paikoille. Kaloja oli vähemmän ja korallit värittömämpiä kuin Togeanilla, mutta kallioluolat ja kanjonit kiehtovia, jopa ajoittain hieman hirvittäviä. Huomasin ilokseni, että hallitsin itseni mukavasti ahtaissakin paikoissa ja olin lopulta se, joka auttoi muitakin toimimaan veden alla.
Näimme Tiomanilla barrakudaparvia, rauskuja, lukuisia muita suurempia sekä pienempiä kaloja, kilpikonnia, merietanoita ja vaikka mitä. Ajoittain korallitkin olivat kauniita. Tiomanin sukelluksista jäi kiva muisto, eivätkä ne vähentäneet yhtään poltetta päästä pian uudestaan pinnan alle.
Tiomanin ehkä kuuluisin sukelluspaikka, Malang Rock.
Aasialaiset snorklaajat Tiomanilla pelastusliiveineen. Nyt näky nauratti, vaikka kymmenen vuotta sitten olisin voinut olla yksi heistä.
Kaikkiaan tein reissulla 44 sukellusta. Pääsin aika mukavasti sellaiselle tasolle, että en enää jännittänyt veden alle menoa ja osasin säätää korkeuttani kohtuullisen hyvin, ainakin useimmiten.
Olen todella iloinen, että aloitin sukeltamiseni Unaunalla, jossa ohjaus oli huippuluokkaa, kuten myös sukelluskohteet. Se auttoi löytämään turvallisen ja luottavaisen suhtautumisen sukeltamiseen. Paikkaa voin kyllä suositella lämpimästi, eikä vähiten siksi, että siellä on suomalainen dive master.
Kovin kalliiksikaan sukeltaminen ei Unaunalla tullut. Yhden sukelluksen hinta on alle 30 euroa. Mitä mainioin bungalowi-majoitus rannalla maksaa parikymmentä euroa henkeä kohden pitäen sisällään kolme lämmintä ruokaa. Ilman kylpyhuonetta hinta on sitäkin edullisempi. Kannattaa ehdottomasti uhrata aikaa ja vaivaa Unaunalle pääsemiseksi ja sitten heittää tosissaan vapaalle riippumatta siitä, minkä tasoinen sukeltaja on - tai vaikka ei sukeltaisi ollenkaan. Snorklaaminenkin suoraan laiturilta on todella mahtavaa.
Sanctum Unauna dive resort.
Sukellus ei ole hassumpaa mielenharjoittelua. Jos vähäksi aikaa menettää ajatustenhallinnan kiireelle tai pelolle, ilmasäiliöstä voi alta aikayksikön olla puolet käytettynä. Toisaalta parhaimmillaan on veden alla mahdollista päästä sellaiseen meditatiiviseen olotilaan, että aika ja paikka unohtuvat totaalisesti. Eikä sukeltamisessa voi koskaan tulla valmiiksi, näin olen ymmärtänyt.
On hyvä kysymys, milloin seuraavaksi pääsen näkemään meren elämää. Onneksi olen itse aika pitkälti vastauksen seppä. Ajattelin käyttää vielä yhden talven oman mieleni opiskeluun. Se saattaisi tarkoittaa myös lisää sukelteltamista. Sitten alan panostamaan koripallo-opintoihin. Psykologisten taitojen opiskelun ohella on vahvistunut ajatus, että haluan alkaa tosissani valmentamaan koripalloa.
Pitäisi siis alkaa etsimään seuraa itselleni. Tämä etsintä on jo hyvässä vauhdissa. Yksi huippukiinnostava projekti saattaa olla aluillaan. Siitä tullaan ehkä kuulemaan vielä lisää :)
Togean saaret sijaitsevat tarkalleen päiväntasaajalla, Tioman vähän sen pohjoispuolella lähellä Singaporea.
Togean saaret Sulawedellä.
Kommentit