Unauna Sanctum - kuukausi paratiisissa

Makaan riippumatossa kotimökkini terassilla ja katselen merelle. Tuuli tuo pieniä laineita laiturin alitse ja näen laivan seilaavan. Aloin laskea päiviä. Päädyin siihen, että olen viettänyt tasan kolme viikkoa Unaunan saarella Sulawedellä, ihastuttavassa Sanctumin sukellusresortissa.

Kolmen viikon aikana olen pitänyt muutaman kerran kenkiä jalassani (lenkkareita olisin tarttenut kylän futispeleihin, mutta ne jäivät Rantepaoon), silloin tällöin olen illallisella tai tuulisella säällä ennen auringonnousua käyttänyt t-paitaa, mutta useina päivinä shortsit on ollut ainoa vaatekappale päälläni.

Jos sukellusreissuja ei lasketa, olen poistunut resortista tasan kerran käytyäni Julian ja kahden oppaan kanssa kipuamassa saaren keskellä sijaitsevalle tulivuorelle.

Matkalla Gunung Cololle, 507 metriä korkealle tulivuorelle. Välillä ajoimme pieniä polkuja, välillä rannalla.

Samainen vuori purkautui vuonna 1983 häätäen kaikki asukkaat saarelta. Nyt tuosta purkauksesta on jäljellä useita mereen yltäviä laavakanavia, joista yhtä seurasimme sademetsän poikki tulivuoren huipulle.

Mitä lähemmäksi huippua pääsimme, sitä kuumempaa purossa virtaava vesi oli. Vulkaaninen aktiivisuus on konkreettisesti käsin kosketeltavaa - jos ei piittaa palovammoista. Kraateri hengitti kasvoillemme polttavaa vesi- ja rikkihöyryä. Geysir ja kuumat lähteet sylkevät jatkuvasti vettä ilmoille.

Vesiputouksessa virtaa tulikuumaa vettä.

Tein vuorelle vielä toisen retken kaksin oppaan kanssa, tällä kertaa sen taakse kraaterijärville. Olen kuulemma ensimmäinen vieras, joka käy kahdesti vuorella. Se oli upea muutaman tunnin sademetsävaellus seuraten puroja ja laavan muodostamia uomia.

Vuori ei ole näkyvästi kovin aktiivinen, mutta tuliperäisyys on tehnyt alueesta omaperäisen kaunista.

Tänään Sanctumille on taas laskeutunut rauha, kun 11 hengen kiinalais-indonesialainen ryhmä ja saksalainen pariskunta lähtivät kotimatkalleen. Hävettää sanoa, mutta en ole tällaisella paratiisisaarellakaan immuuni ärsytykselle.

Nuori kiinalaistyttö puhui jatkuvasti, kuten tulisi ilmoittamaan naapuritalon tulipalosta. Mietin päässäni, mitä hänelle sanoisin: mikä hätä sua pakottamaan huutamaan kaikki lauseet. Tai jotain sellaista. Eilen tehdessäni laiturilla joogaa ehdin jo kuvitella, että täällä on tappelu menossa. Hetken luulin kinastelijoiksi naapurini saksalaisia ja kuvittelin aiheeksi miehen edellispäivän kännäämistä. Hieman jopa herkuttelin ajatuksella, sillä pari on ollut toinen lievä ärsytyksen aihe. Mutta kiinalaistyttöhän siellä vain huusi normaaliin tapaansa.

Muuten on kyllä vaikea löytää mitään valitettavaa, vaikka ruoasta nyt tuntuvat monet vähän purnaavan. Minulle ruoka on kelvannut, varsinkin kun aika usein kanalle on ollut kohtuullinen kasvisvaihtoehto. Ja yhteiset lounas- sekä illallistuokiot luovat kivasti tunnelmaa.

Eilen yksi kiinalaisista kysyi, josko voisi liittyä mukaan joogaani. Mikäs siinä, vaikka jo ensimmäisten asanoiden jälkeen hän alkoi valittelemaan liikaa Bintangin, paikallisen lagerin, juomista. Mies jaksoi kuitenkin sitkeästi jopa hieman pidempään kuin meitä kännykkäkameralla kuvannut kaverinsa.

Mutta jotta tuosta ei saisi väärää kuvaa, joogaaminen on ollut mahtavaa, vaikka siitä olen hieman vinoilua kuullutkin. Valtaosina aamuista olen ollut kuuden aikaan tervehtimässä aurinkoa laiturin päässä. Juuri täydellisempää paikkaa joogalle ei voisi kuvitella. Olen nauttinut ajastani ja usein sessiot ovat venähtäneet lähes kolmetuntisiksi.

Pitkät sessioni ovat antaneet hieman harhaanjohtavan kuvan keskittymiskyvystäni, sillä monesti ajatukseni on lähtenyt harhailemaan ja palauttanut mieliini joitain irrationaalisia juttuja menneisyydestä venyttäen harjoitustani.

Joogan olen päättänyt usein uintiin kirkkaassa meressä, välillä snorkkelin ja maskin kanssa, välillä ilman.

Aika usein olen päästänyt pikkupojan sisälläni valloilleen ja hyppinyt mereen laiturin päästä. Muutaman metrin pudotus veteen on juuri riittävästi, että se saa hieman epäröimään pää edellä hyppäämistä ja suo pienen voitonriemun vapautettuani itseni. Veden syvyys riittää laskuvedenkin aikaan mainiosti hyppimiseen.

En ole ihan varma, miten suhtaudun päivittäisiin kommentteihin luonteestani ja joogaamisesta. Ymmärrän kyllä, että käyttämäni aika, välillä viisikin tuntia päivässä, ei ole ihan tyypillistä. Ehkä pitäisi vain olla otettu, sillä uskon kohtaavani pienet vastoinkäymiset koko ajan tyynemmin. Haluan uskoa siihen, että pystyn rauhoittamaan myös ympäristöäni.

Olen nauttinut rauhallisista hengitysharjoituksesta ja meditaatiosta joogan päätteeksi. Osittain siksi sessioistani on tullut koko ajan pidempiä. Usein iltaharjoitukseni on päättynyt vasta illalliskutsuun tai sen ennakointiin.

Välillä olen miettinyt jopa hieman huolestuneena, ettei joogaamisesta vain ole tullut pakkomiellettä. Mutta onneksi harjoitusten jättäminen väliin on sujunut helposti. Jossain vaiheessa on joka tapauksessa edessä paluu arkeen ja työelämään. Jotain tästä haluan silloin kantaa mukanani, mutta realistisella ajankäytöllä.

Odotan paluuta hetkittäin jopa innolla. Ehdin jo innostua saatuani yhden työkyselyviestin, vaikka ainakaan vielä se ei ole johtanut mihinkään. (Internet Sanctumissa on kallis ja epäluotettava, mutta välittää viestejä. Kertaakaan en ole nettiselainta avannut). Uskon, että tämän kokemuksen ansiosta olen taas askelta tai kahta parempi valmentaja, tai mitä lie sitten seuraavaksi teenkin. Siksi paluumotivaatiokin on kivasti korkealla.

Syy, miksi valtaosa ihmisistä saapuu Unaunan saarelle, on elämä meren pinnan alla. Useampi kokenut sukeltaja on kertonut Togean saarten ja erityisesti Unaunan olevan maailmanlaajuisestikin erityistapaus. En yhtään epäile sitä.

Korallit saaren tuntumassa ovat aika huikeita. Nämä ovat ehdottomasti hienoimmat talokorallit, mitä olen nähnyt ja menevät edelle lukuisista järjestetyistä snorklausreissuista eri puolilla maailmaa.

Kaloja on huima määrä. Hai on yleinen vieras rannassamme. Kerran snorklasin laiturin vieressä keskellä metrisiä huulikaloja, toinen päivä laiturilta näkyi parvi delfiinejä. Eilen tajusin, että yöllä snorklaaminen on päivääkin taianomaisempaa, kun valaisee sukelluslampulla koralleja tai antaa plantonin loistaa pimeässä. Planktonit tekevät vedenalaisen tähtitaivaan. Yöllä on kuin olisi kahden taivaan välissä, sillä myös linnunrata erottuu selvästi.

Sukellukset ovat asia erikseen. Taidan kirjoitella hatarasta sukellustien aloituksestani oman postauksen. Joka tapauksessa on ollut hienoa päästä hieman syvemmällekin veden alle. Olen sukellellut toistaiseksi aika säästeliäästi, mutta silti tänään tuli täyteen sukellus numero 20.

Matkalla sukellukselta kotiin. Sukelluspaikat ovat poikkeuksetta Sanctumin tuntumassa.

Kalat ja vesieläimet eivät ole ainoita luonnon tuttavuuksia. Ensi alkuun asuin syrjäisimmässä mökissä, mikä sopi minulle hyvin. En tiedä, oliko siellä ollut asukkaita vähään aikaan, mutta aika pian havaitsin seinällä pääskyspariskunnan pesintäpuuhissa. Menin sanomaan siitä henkilökunnalle, jotka ymmärrettävästi poistivat pesän.

Olin tästä hetken aikaa vihainen itselleni, kunnes huomasin parin tulleen takaisin. Yöllä kuului seinältä kova kuherrus, välillä se oli selkeää flirttailua, välillä hyväilyä. Flirtti alkoi toisen tvirttvirttvirt-laululla. Sitä seurasi lento vähän lähemmäksi ja lopulta voimakas hyväily viserryksen kera. Aluksi valvoin seuratakseni tätä näytelmää, kunnes totuin siihen. Mutta yksi yö pääskyjen touhu meni hieman yli hilseen. Heräsin neljältä aamuyöllä valtavaan kuherteluun, enkä enää saanut unta. Syykin selvisi seuraavana päivänä; siellä varmistettiin rakkaus ennen uuden pesän rakennusta.

Tätäkään pesintää en saanut seurata loppuun, sillä minut ajettiin pois kämpästä, jotta indonesialais-kiinalaisten ryhmä saisi nukkua toistensa lähellä. Tänään yritin käydä vakoilemassa, miten pesälle on käynyt, mutta lukitun oven takaa asia ei selvinnyt.

Ensimmäinen pesintä sai surullisen lopun.

Pääskyt eivät luovuttaneet, vaan jatkoivat kuherteluaan.

Toinen yöunia torpedoinut eläin on ollut lepakko. Läheisiin mangopuihin on pesiytynyt useiden satojen hedelmälepakkojen ryhmä. Ne ovat lepakoista suurimpia. Sen lentoprofiili on komean näköinen kuutamoa vasten. Mutta ihan yhtä hienolta ei kuulosta niiden ulina ja vikinä, puhumattakaan peltikatolle tiputtamistaan mangopuun hedelmistä. Reaktiostaan pikkupommin jytinään - siltä mangon osuma kattoon aina kuulostaa - tunnistaa juuri saapuneen vieraan. Vasta viiden päivän jälkeen en juurikaan reagoinut ääneen, mutta silti se silloin tällöin säikyttää.

Pikkugekko.

Kovakuoriainen ja Agatha Christie.

Tämä centipede (juoksujalkainen?) löytyi vesiastiastani. Onneksi löytyi, sillä sen purema on todella tuskainen.

Hiiret saivat päähän, että ihoöljyni voisi olla herkullista. Kauaa ei tarvitse tropiikissa viettää, kun oivaltaa ruoan säilyttämisen suojaamatta olevan vähintään ajattelematonta.

Kaikkiaan Sanctumin rauhassa kului 29 päivää, ainakin talon kirjanpidon mukaan. Sinä aikana väkeä tuli ja meni. Oli vapauttavaa, että olin tehnyt päätöksen viettää saarella kokonaisen kuukauden. Matkustaessa jalat ovat aina hieman levottomat. Sitä vaistomaisesti suunnittelee seuraavaa kohdetta. Se on matkustamisen suola, mutta myös vitsaus. On haastavaa elää hetkessä, kun mieli halajaa jo seuraavaa nähtävyyttä. Kyllä minullakin välillä mieli tavoitteli lähtevän veneen mukaan, varsinkin jos lähtijänä oli joku, johon ehdin ystävystyä. Mutta silloin päivittäiset rutiinit auttoivat. Matkustuksen arki on kuten muutenkin: elämä on kuluttavaa, jos odottaa vain tulevaa.

Ihmisiä tulee ja menee...

Sisältö pitäisi tulla siitä, mitä päivittäin tekee. Silloin myös satunnaiset huippukokemukset, kuten vierailu tulivuorella tai kotkarauskun näkeminen sukelluksella antavat enemmän ja siitä on helpompi olla kiitollinen. Sen olen yrittänyt pitää mielessäni.

Olen kiitollinen myös lukuisista kirjoista, joihin maltoin nyt syventyä. Viisaat ihmiset ovat keksineet paljon. Tolle, Mankell, Walsch, McEwan, Statovci... Mutta mahtuipa mukaan myös yksi dekkari ja oli jo aikakin! Tänään sain päätökseen Iveyn Lumilapsen. Se on yksi koskettavimmista kirjoista aikoihin ja fiktiivisenäkin antoi paljon ajateltavaa.

Säännöllisesti olen sanonut itselleni olevani etuoikeutettu, kun saan elää näin. Etuoikeus ei tule siitä, että olen päässyt näkemään paljon, vaan siitä miten päivittäin elämääni käytän. Siinä on vielä paljon kehitettävää, mutta toivottavasti myös elämää on sitä varten jäljellä.

Kohta edessä on muutaman tunnin bussimatka Johor Bahrusta Mersingiin ja sieltä edelleen tunnin veneily Tiomanin saarelle. Lähdin Poki Pokin majatalosta, jossa sukeltelin ja lepäilin neljä päivää Sanctumin jälkeen, noin 50 tuntia sitten. Takana on evoluution ihmeen ihastelua Togeanin meduusajärvellä, lounastuokio Karina beachilla, kaksi muutaman tunnin yöunta, puoli vuorokautta Wakai - Gorontalo-laivassa ja viimeisin yö pienessä homestayssa Johor Bahrussa. Illalla pääsen toivottavasti taas nauttimaan palmupuun varjosta hiekkarannalla, nyt Malesiassa. Ja ehkä jaksan taas kaivaa joogamaton esiin ja palaan päivittäisiin rutiineihin.

Olen kiitollinen Unauna Sanctumille ja sen upealle henkilökunnalle viettämästäni ajasta. Sinne ei ole ihan helpointa päästä, mutta maksaa kyllä ehdottomasti vaivan. Ja mikä mukavaa, paikka sopii myös budjettimatkaajan lompakolle.

Jellyfish lake, Togeans.