Amritsar - Guru Ram Dasin syntymäpäivä

Istun Airbnb-hostini sohvalla ja vedän henkeä. Sähköt ovat poikki, mutta olohuoneen tuuletin toimii varavirralla. Se onkin tarpeen, sillä painostava, lähes 40 asteen helle, ottaa ulkona hetkessä mehut pois.

Nyt hiki alkaa kuivamaan paidasta äskeisen lounasreissun jäljiltä. Myös yksinkertaisessa chapati-paikassa sähköt olivat katkenneet. Sain leipää maustekastikkeilla, mutta kuuma ravintola ilman tuulettimia oli otollinen myös sadoilla kärpäsille. Se oli yksi niistä sietokykyä kasvattavista lounaista.

Saavuin Amritsariin otolliseen aikaan, sillä nyt on sikhien neljännen gurun, Guru Ram Dasin syntymäpäivä (1534-81). Ensimmäisen gurun, Guru Nanakin perustama kaupunki, ja etenkin sikhien pyhin paikka, kultainen temppeli, Harmandir Sahib, oli täynnä juhlavieraita.

Kultainen temppeli on monella tavoin mykistävä paikka. Sen kauneus saa haukkomaan henkeä. Menin sinne ensimmäisen kerran aikaisin aamulla. Jätin kengät säilytykseen ja kuljeskelin ympäri käytäviä. Aika ajoin pysähtelin istumaan ja yritin saavuttaa pyhää mielentilaa. En siinä täysin onnistunut, sillä ihmismassat, kuumuus ja oma turistimielialani vei voiton. En malttanut olla ottamatta kuvia eri puolilta rakennusta.

Sikhit pyhässä vedessä. En uskaltautunut kastautumaan, mutta pesin symbolisesti kasvoni.


Istuin ja yritin meditoida täällä pitkät tovit, mutta en oikein saavuttanut rauhaa mielelleni.


Vierailtuani siellä illalla uudestaan, tavoitin paremmin harmonisen olotilan, mutta silloin puolestaan omat sekavat ajatukseni ja turha huoli myöhäisestä paluumatkastani homestayhin kuluttivat ajatteluani.



Pelkästään upea rakennus ei ollut syyni Amritsarin vierailuun. Sikhien uskonnossa on jotain puhdasta ja kaunista. Tutustuin siihen Suomessa parin upean kundalinijoogaohjaajan kautta ja siitä alkaen olen haaveillut vierailustani täällä.

Yksi kymmenistä selfie-otoksista. Jotkut kysyvät suoraan lupaa, toiset ottavat salaa. Näiden kanssa yritimme pitkään löytää yhteistä kieltä.


Sikhit korostavat tasa-arvoa ja kaikkien ihmisten yhteenkuuluvuutta. Sikhien pyhissä teksteissä on sisällytetty myös muiden uskontojen kirjoituksia.

Yhteenkuuluvuutta symboloi temppelissä tarjolla oleva ilmainen ateria, jonka köyhät ja rikkaat syövät vierekkäin lattialla. Vapaaehtoiset tarjoilevat uskomattoman maukkaan ja monipuolisen aterian. Sen nauttii päivittäin arviolta 50-70 000 vierasta yli 100 000 kävijästä. Pelkästään jonotuksen ja tarjoilun organisointi, ruokien siivoaminen ja uuden ryhmän sisäänotto sai hämmästyksen valtaan, puhumattakaan ruokailun sanomasta.



Ruoka-annokseni, tai sen loppu.


Jonotus sujui ihailtavan nopeasti ja organisoidusti.


Jokainen vieras voi antaa vapaaehtoisen lahjoituksen ruoasta. Sen halusin itsekin tehdä, mutta en tiennyt, että lahjoituksen palkkioksi sai lautasellisen alttarille uhrattavaa makeaa massaa ja lehtiä. Kävelin pitkät tovit polttavassa auringossa ja tungoksessa yrittäen löytää paikkaa, minne tarjottimen viedä.

Aluksi luulin, että massa oli tarkoitettu syötäväksi ja maistoin sitä. Siinä kävin koko tunnekirjon häpeästä epätietoisuuteen, kunnes viimein uskaltauduin kysymään apua. Tässä on vielä paljon opeteltavaa.

Eilen otin koko päivän bussikierroksen kaupungin nähtävyyksiin. Viiden euron ja pysähdyksineen kymmenen tunnin ajelu oli läpileikkaus toiseen maailmaa heiluttavaan ismiin, nationalismiin.

Valitettavan lyhyttä hindutemppelivierailua lukuunottamatta pitkät stopit oli varattu linnoitukseen ja sotamuseoon. Niissä esiteltiin sinänsä aika hienojen 3D-elokuvien avulla Punjabin sikhien ja Intian laajaa sotahistoriaa sankarillisen musiikin soidessa taustalla.







Kierros huipentui jopa absurdiksi luonnehdittavaan spektaakkeliin Wagahin raja-asemalla, jossa jatkuvassa konfliktissa olevat Intian ja Pakistanin sotilaat kalistelivat saappaitaan, nokittivat lipunnostolla ja lopulta sulkivat raja-asemien portit.

Intialaisten kansallishurmos oli epätodellista. Rajalle on rakennettu 5-10 000 ihmistä vetävä stadion, yleisölle myydään juomia, jäätelöä, pop cornia ja alkuhuumassa kovaäänisistä soitetaan kilpaa pakistanilaisten kanssa kuuminta poppia. Vieläkin kovemmaksi meteli kävi, kun intialaiset innostuivat huutamaan sotilailleen tahtia.



Tämä oli täysin epätodellinen kokemus ja tällaiselle pasifistille hyvin hämmentävä sellainen. Ei ihme, että olin saada lämpöhalvauksen, oikeasti.

Majapaikkani ansaitsee erityishuomion. Olen päässyt tutustumaan, mitä on maailmaa kohta muuttava intialainen keskiluokka. Perheen äiti pitää kotia pystyssä. Hän elää Airbnb-arvioista (saa minultakin täydet) ja haaveilee pääsevänsä ulkomaille vierailemaan. Hän on todella sydämellinen ja äidillisen huolehtivainen. Varmasti tämä on mahtava yöpymispaikka jollekin pitkään matkanneelle koti-ikäväiselle. Toisaalta äiti valittaa jatkuvasti intialaisten vieraiden vaativuudesta ja siitä, miten hänen siivoojansa ei osaa mitään. Perheen isä käy töissä aamusta yöhön ja häntä ei paljon kotona näy.

Ymmärrän kotiäidin tuskaa, mutta empatiaa lukuunottamatta en suostu ottamaan siitä yhtään itselleni. Kuvittelisin hänen olevan ihan onnellinen. Meidän perspektiivi on vain niin erilainen. Ja tämä kotihan on kuin linna, jollaisia Suomesta löytyy korkeintaan Espoon kalleimmilta alueilta. Tosin se ei tuo onnea, ollaan sitten Espoossa tai eletään keskiluokkaisen intialaisen köyhyydestä rikkaaksi -unelmaa.

Minulla on käynyt kiva tuuri, sillä pääsin ensin juttelemaan pitkät tovit toisen vieraan, belgialaisen valokuvaajan ja myöhemmin myös perheen todella fiksun tyttären kanssa. Hän on töissä Bangaloressa Etelä-Intiassa. Tällaiset keskustelut pohdiskelleiden ihmisten kanssa ovat matkustamisen suola.

Nyt odotan iltaa ja yöjunani lähtöä Rishikeshiin. Siellä aloitan joogakouluni ylihuomenna.

Olen ajatellut elää seuraavan kuukauden käytännössä ilman nettiä ja somea. Odotan sen tekevän hyvää mielelleni. Toivon löytäväni sisäistä ääntäni paremmin ohjaamaan minua elämässäni.



Loppuun vielä muutama kuva Amritsarissa ja Dharamsalasta, jossa tein pari kivaa vaellusta viimeisinä päivinä.

Tässä valmistuu joogahousuni.


Aamupalapaikkojani.




Intiassa on käytössä Überin tapainen Ola-taxi (tämä keltakypäräinen kaveri on kuskini). Olen sieltä tilannut edullisia ja luotettavia moottoripyöräkyytejä kämpälle ja kaupunkiin. Kuuden kilometrin matkan laskutus on Olalla vajaan euron, mutta olen antanut kohtuullisesti tippiä. Tabletiltani voin seurata kuskin saapumista ja tarvittaessa soittaa hänelle. Katsotaan, milloin Suomi seuraa perässä.



Tämä vesiputous oli yksi Dharamsalan helmiä. Sain viettää siellä hetken aikaa täysin yksin lukuunottamatta yli 50 vuotiasta teemyyjää, joka tekee saman rankan vaelluksen päivittäin. Ei voi kuin ihailla. Mutta sain myös ihailla itseäni, kun voitin pelkoni ja pulahdin tuonne kymmenateiseen veteen.





Tullessani takaisin tänä kaveri seurasi tai juoksi edelläni koko tunnin matkan. Se ei ole ensimmäinen (eikä toivottavasti viimeinen) koira, joka on reissuillani liittynyt seuraani.




Matkalla Triundi-vuorelle satojen muiden intialaisten kanssa.