Neljän viikon ajan päivä rytmittyi kuuden jälkeisen aamuteen ja illan puolikahdeksalta otetun viimeisen asanan välisiin erilaisiin enemmän tai vähemmän hathajoogaan liittyviin sessioihin. Oppitunteja katkoivat ruokatauot, itseopiskelu ja kaksi reilun tunnin lepotaukoa. Sunnuntaisin saimme nauttia Rishikeshiin tutustumisesta.
Viikko-ohjelma.
Koulutuksen aikana tuli selväksi, että jooga on paljon muutakin kuin joogasalissa otetut asanat. Se oli minulle luultavasti tärkein anti. Olen ollut elämässäni onnekas ja saanut tehdä paljon hienoja asioita, mutta usein on ollut tunne, että jotain puuttuu. En ole osannut sanoa, mitä se voisi olla. Nyt olen toivottavasti askeleen lähempänä tuota vastausta.
Asanat olivat luonnollisesti koulutuksen selkäranka. Päivät alkoivat ja päättyivät puolentoistatunnin salisessioon. Mantra, nivelliikkuvuusharjoitus ja aurinkotervehdys aloittivat jokaisen 24:stä aamuharjoituksesta. Kaikkiaan kävimme läpi n. 50-60 eri asanaa.
Kolmen hengen (!) ryhmässämme ei ollut pulaa opettajan huomiosta. Alussa se hieman ahdisti, kun sivusilmällä vilkuilin Alicen ja Briannan taipuvan mitä iloisimpiin muotoihin minun tuskaillessa kirveellä veistetyn lantioni kanssa.
Bri ja Alice, ei enää vain opiskelukavereita, vaan hyviä ystäviä.
Mutta aika pian pääsin tuosta taipumattomuuteni tuskasta ja opin hyväksymään kehoni sellaisena kuin se on. Kehoni alkoi hitaasti tottelemaan ajatustani, kunhan mieleni pysyi vain itsessäni.
Omaa taipumattomuuttani suurempaa tuskaa tuotti, kun piti ohjata toisia. Jouduin tosissaan taistelemaan ujouttani ja ennen kaikkea sitä vastaan, kuinka huono olen toimimaan heikolla itseluottamuksella. Mutta kaikessa voi kehittyä. Pystyin paremmin ja paremmin toteuttamaan usein viljelemääni sanontaa, pahimmassa tapauksessa voi(n) vain epäonnistua, ja vähitellen opin kääntelemään tyttöjen vartaloita oikeaan asentoon.
Tämä oli vastassa lähtiessäni aamutunnille...
Ja tämä iltapäivällä...taustalla toinen joogasaleistamme.
Asanatuntejakin haastavampia olivat pranayama- eli hengitysharjoitustunnit. Alun euforia siitä, kuinka etuoikeutettu olen saadessani joka päivä vain keskittyä omaan hengitykseeni, vaihtui koulutuksen edetessä ja haastavuuden lisääntyessä yhä useammin osaamattomuuden tuskaan.
Minun oli vaikeuksia ymmärtää opettajamme hieman heikolla kielitaidolla ja hiljaisella äänellä annettuja ohjeita. Ajoittain itseluottamukseni oli täysin syöty, enkä pystynyt käsittelemään saamaani palautetta. Kuvittelin hänen ottaneen minut hampaisiinsa. Kuinka heikko mieli voi ollakaan! Juuri siksi tämä kokemus oli niin arvokas.
Motivaatiosta eivät vaikeuteni olleet kiinni. Uskon joogan filosofisia teoksia, joiden mukaan pranayama on vähintään yhtä tärkeää harjoittelua kuin itse asanat.
Pranayamassakin edistyin pikkuhiljaa. Innolla odotan, että pääsen tekemään harjoituksia itsekseni.
Taustalla Maharishi Mahesh, tunnetummin Beatles Ashram, jossa sanotaan syntyneen vahva aihio White-albumille. Sunnuntain ohjelmiin kuuluivat kaupunkikierros, vesiputouskävelyt, markkinat ja joenlasku.
Koulutuksen täydensi anatomia, joogafilosofia, joogan teoria ja meditaatio, joille kaikille oli tarjolla tunnin päivittäinen sessio. Näistä filosofia oli ehkä mielenkiintoisinta, tosin professorimme pääsi usein sanskriitin englannoksissa sellaisiin sfääreihin, että tipuin täydellisesti kärryiltä.
Five grounds of the mind-field.
Tunnit vahvistivat käsitystäni, kuinka arrogantisti läntisessä maailmassa suhtaudumme kokemusperäiseen tietoon. Emme usein edes yritä ymmärtää, mitä itämaisen tuhansia vuosia vanhan filosofisen ajattelun taustalla voisi olla. Ainakin itse olen insinööriaivoillani tähän sortunut.
Joogan perusfilofia on todella kaunis. Ihmisen pitäisi päästä syvemmälle itseensä. Sieltä löytyy kaikki viisaus ja vastaukset, myös tie onneen. Yksinkertaisuudessaan jooga-asanat vain auttavat meditoimaan, mikä on viime kädessä ihmisen tärkein tehtävä. Asanat auttavat fyysisesti säilyttämään meditaatioasennon ja toisaalta vahvistavat mieltä sulkemaan ulkopuoliset häiriötekijät ja vain keskittymään hengitykseen.
Täytettä kirjahyllyymme.
Varsinaiset meditaatiosessiot olivat ajoittain aika ekstreemejä. En ole aiemmin yrittänytkään meditoida tuntia yhtä soittoa, mutta nyt sellaisia sessioita oli parhaimmillaan kaksi päivässä. Ajoittain siitä ei tullut mitään, mutta yritin vain hokea itselleni armollisuutta. Parhaimmillaan sain kokea täyttymyksiä etenkin omissa meditaatioissani päivän päätteeksi.
Trataka-harjoituksessa tuijotetaan mustaa pistettä (tai kynttilää) ja yritetään keskittää mieli vain siihen räpsäyttämättä silmiä. Alussa se tuntui mahdottomalta. Trataka valmistaa meditointiin.
Meditointi on kaikkiaan hyvin yksilöllistä lähtien siitä, mitä se tarkoittaa. Siksi minun ei pitäisi siitä hirveästi edes kirjoittaa. Meditoinnin hyödyt ovat kiistattomat läntisenkin lääketieteen mukaan ja vaikkapa absoluuttiselle urheiluhuipulle on enää mahdoton päästä ilman jonkinlaisia psyykkisiä hiljentymisen ja keskittymisen taitoa. Joku löytää meditoinnista vielä paljon syvempiä tasoja ja oikeaa onnellisuutta.
Koulutus oli ajoittain todella haastavaa, mutta myös palkitsevaa. Valehtelisin, jos väittäisin etteikö se olisi muuttanut suhtautumista elämääni. Opin voittamaan itseäni ja löysin uudenlaista suuntaa itselleni. En olisi uskonut, että pystyisin mantraamaan tunnin nauttien ääneni värähtelystä kehossani. Vieläkin tärkeämpää on se, että löysin uudenlaisen polun itseni kehittämisessä.
Uskonto oli voimakkaasti läsnä koulutuksessa, mutta vain koska se on läsnä kaikessa intialaisessa yhteiskunnassa. On tärkeää ymmärtää, että jooga ei ole uskonto, vaan elämänfilosofia. Joogakoulun omistaja sanoi kuvaavasti olevansa sitä vähemmän uskonnollinen, mitä enemmän hän on sisäistänyt joogan filosofiaa. Sinänsä minua ei uskonnollisuus haitannut yhtään, mikä oli entisen ateistin kiva huomata.
Päätösseremoniasta.
Sunnuntaiseremonia Parmath Niketan - Ganga Ghatilla.
Iso osa koulutuksen onnistumisessa oli Rishikeshin tunnelmassa. Kaupungin halki virtaava pyhä Äiti Ganges on yksinkertaisesti maaginen, eikä vain väriltään. Aamuvarhaiset kävelyt sen varrella tai heräävän Rishikeshin tarkastelu kattoterassilta värittivät mieltäni vahvoin sävyin.
Kattoterassimme pimenevä Rishikesh-näkymä ennen iltatuntiamme.
Enkä voi kieltää, ettenkö olisi koukussa muutenkin Intiaan. Sen lukuisat erilaiset kasvot eivät jätä kylmiksi.
Intia ja yksi sen yli miljardista ihmiskohtalosta.
Nyt matka jatkuu eteenpäin. Vielä muutama päivä sujuu Rishikeshissä ayurveda-panchakarman parissa, reilu viikko Intiassa ja sitten on aika ostaa Nepalin viisumileimat passiin. Repussani on hurja määrä enemmän eväitä. Nyt on kiinni itsestäni, miten näitä elämäneväitä osaan hyödyntää.
Toistaiseksi Kaivalya-joogakoulun ensimmäinen ryhmä, josta kukaan ei missannut tuntiakaan.
Lupa opettaa...kunhan vielä haen (ostan) Yoga Alliancen leiman.
Minusta et ota kuvaa!
Minua saat kuvata ihan rauhassa.
Babat jakavat vähistään myös apinoille. Tässä kuvassa on paljon Intian henkeä.
Kommentit