Kaksi ja puoli päivää riitti Rishikeshiä. Se oli nyt liian intialainen paikka minulle, vaikkakin juuri sellainen, mihin Intiassa olen joskus ihastunut. Kaupungin ylitsepursuava ääni-, väri- ja henkinen maailma oli liikaa.
Enää edes Lotus cafeen seinämaalaus, jota tuijottelin tuntikausia tavaten sen viimeistä lausetta: You will be alrite, ei saanut mieltäni rauhoittumaan.
Viimeisenä iltana kävellessäni festivaalikatua ylös - enää ei jaksa yllättää, että missä tahansa Intian kaupungissa on menossa joku festivaali - tunsin konkreettisesti käsieni vapisevan.
Vaikka haen matkalta jonkinlaista henkisyyttä, ehkä juuri se oli Rishikeshissä liikaa. Sinänsä Rishikesh on kyllä ihan kiehtova kaupunki, jonne on kiva palata viikon päästä uudestaan.
Vaihtoehdoista päädyin lopulta alkuperäiseen, eli Dharamsalaan, jonne Rishikeshistä pääsi suoraan yöbussilla vastoin useimpia tiedusteluja. Olin onnekas mennessäni oikeaan matkatoimistoon kysymään bussilippuja.
Lähtöpaikalla olisin varmaan ollut hermostunut, kun mitään ei kuulunut ja kello läheni neljää. Hermostumisesta vastasi kuitenkin israelilaisnuorukainen, joka ravasi tyhjän toimiston ja parkkipaikan väliä.
En ymmärrä kanavoinko oman hermostuneisuuteni häneen, mutta pystyin lähes ulkopuolisena tarkkailemaan meitä siinä epätietoisessa odotuksessamme - ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Yksin ollessani tilanne olisi varmaan ollut toinen.
Iso bussi lähti Rishikeshistä kolmen matkustajan kanssa liikkeelle. Sellaista en ole ennen kokenut Intiassa. Mukaan liittynyt lontoolaisnainen piti huolen, että minun ei tarvinnut paljoa matkalla jutella. Hänen ylitsepursuava itseluottamus sai omat lauseeni tarttumaan kurkkuuni ja totesin, että on parasta kaivaa musiikkia esiin.
Lopulta sain pitää kaksi penkkiä itselläni. Katsellessani avoimesta ikkunasta kuun valaisemaa metsää 14 tunnin yöbussimatka sujui kuin itsestään. Tunsin taas sitä matkustamisen vapautta, johon ensimmäisillä reppureissuillani ihastuin. Kaivoin esiin 10 vuotta vanhan mp3-soittimeni, jonka löysin pakatessa. Ensimmäisten reissujeni musiikki oli mukavan nostalgista kuunneltavaa ja lisäksi vielä hyvää.
Dharamsala osoittautui kehujen arvoiseksi, varsinkin kun en asettanut sille liikaa odotuksia. Omat odotukseni ja asioiden vertailu ovat minulle oikea vihollinen. Huomaan jatkuvasti miettiväni, olisiko naapurihotelli parempi tai halvempi tai ihan mitä vain. Sitä haluaisin täällä oppia hillitsemään. Ensin sen ominaisuuden olemassaolo pitäisi hyväksyä.
Olen majoittunut vähän kauempana keskustasta, ensin kaksi yötä Naddi ja nyt neljä yötä Heini villagessa. Se on ollut varsin osuva valinta, sillä Dharamsalan kupeessa oleva tiibetiläis- ja turistikeskus Mcleod Ganj on ollut tupaten täynnä pääosin intialaisia turisteja. Heillä on ilmeisesti joku pyhä tai muu lomakausi menossa.
Näihin Naddi-kylän näkymiin kelpasi herätä.
Olen kävellyt paljon ja löytänyt kivoja polkuja metsien poikki. Olen myös palauttanut jooga- ja meditaatiorutiineja ohjelmaan. Vähän kerrassaan alan pääsemään levottoman mieleni kourista, mutta vain ajoittain.
Tiesin Dharamsalan olevan Tiibetin pakolaishallinnon keskus, mutta bussissa kuulin buddhismia opiskelemaan tulevalta israelilaiselta sellaista, mitä en tiennyt: Dalai Lama pitää kaupungissa opetusluentoja 3.-6.10. Sain myös vähän ohjeita, miten toimia, jos haluan päästä Tiibetin hengellistä johtajaa kuulemaan. Ja kyllähän minä halusin. Olen halunnut jo vuosikausia.
Ensi töikseni menin jonottamaan tiibetiläisten rekisteröintitoimistolle lupaa seurata Dalai Laman opetusta. Tunnin jonotuksen lisäksi vaadittiin passi ja 10 rupiaa, siis n. 13 senttiä. Odotus meni rattoisasti rupatellessa ja hiphei, minulla oli lupa kädessäni nähdä itse Dalai Lamaa.
Tänään pistin aamupuuron kuuden jälkeen napaan ja lähdin vajaan tunnin alamäkitaipaleelle McLeod Ganjin tiibetiläisalueelle. Päästyäni alueelle heitin kameran, kännykän ja tabletin säilöön (kaikki kuvaaminen on kiellettyä) sekä lunastin fm-radion, josta piti tulla simultaanitulkkausta. Turvatarkastus oli tiukka, mutta ystävällinen. Jonotus sujui hyvässä hengessä ja tunnelma oli miellyttävä. Aina kun erehdyin väärään jonoon, joku ystävällinen tuli neuvomaan eteenpäin.
En yrittänytkään sisälle Dalai Lama-temppeliin, vaan istuin piha-alueelle lukuisten muiden kanssa. En voinut vastustaa liikutusta katsellessani taka-alalta Dalai Laman kävelyä ohitsemme. Hänen hymyssään on jotain vastustamatonta!
En saanut radiotani toimimaan, mutta pistimme korvakuulokkeita kiertoon. Sain jopa maton lainaksi lontoolaismieheltä, jonka kanssa jaoimme ainakin jotain yhteisiä ajatuksia. Huomasin taas vastoin yksinpärjäämisilluusioitani, että tarvitsen elämässäni yhteenkuuluvuuden tunnetta, ehkä enemmän kuin kuvittelenkaan.
Itse puhe ei sisältänyt mitään yllättävää. Luento jakautui kahteen osaan. Ensin hän puhui yleisesti siitä, miten jakamalla rakkautta ja myötätuntoa, myös saamme sitä itsellemme. Viime kädessä se tekee onnelliseksi, ei ulkoiset stimulantit kuten omaisuus, ruoka tai seksi. Hän sanoi kaikkien uskontojen sisältävän periaatteessa saman sanoman myötätunnosta, anteeksiannosta, lähimmäisenrakkaudesta ja että mitään estettä uskontojen harmonialle ei pitäisi olla. Sitä hän myös haluaa olla edustamassa.
Lähtökohtaisesti kaikki lapset syntyvät rakastavina ja myötätuntoisina - tutkitusti, hän sanoi - siis sen pitäisi olla ihmisen perusominaisuus. Siten on meistä itsestämme kiinni ruokimmeko vihaa vai rakkautta. Hän rohkaisi siihen, että länsimaissa pitäisi tutkia enemmän, mitä sisäiset asiat vaikuttavat mieleemme ulkoisten ärsykkeiden sijaan. Mikäli alkaisimme systemaattisesti opettaa myötätunnon merkitystä materiaaliorientoituneen koulutuksen asemasta, tästä voisi tulla rauhan vuosisata, vaikkakin kehitys ottaisi aikansa.
Toisessa luento-osassa hän puhui enemmän tiibetinbuddhalaisuuden filosofiasta. Luento meni minulta aikalailla ohi. En ymmärtänyt viittauksia filosofisiin teoksiin, osaa sanoista en ymmärtänyt ja unikin alkoi painamaan aina silloin, kun unohdin hieman hankalan istuma-asennon. Mutta eipä se haitannut. Oli mukava vain aistia tunnelmaa ja katsella yleisöä.
Oli myös mukava tarkkailla Dalai Lamaa hänen puhuessaan, vaikkakin vain tv-monitorista. Hän kevensi puhettaan lukuisilla vitseillä, joita säesti naurullaan. Puhe ei jättänyt kylmäksi. Hengellinen johtaja oli juuri niin karismaattinen kuin näkemissäni haastatteluissaan.
Ironista on, että 50 metriä siitä kohdasta, jossa Dalai Lama puhui rauhan ja myötätunnon puolesta, sijaitsee tiibetiläisyyden museo. Se on keskittynyt esittelemään Kiinan miehitystä ja tiibetiläisten asemaa. Konflikti on yksi niistä maailmalla paljolti unohdetuista kriiseistä, jotka ovat edelleen meneillään ja on helppo osoittaa vastuullinen.
Tiibetiläisten muistomerkki
Museon seinällä on mm. kuvat niistä yli sadasta uhrista, jotka ovat tehneet polttoitsemurhan epätoivossaan Kiinan sorrosta Tiibetissä.
Enemmistö polttaitsemurhan tehneistä on nuoria, osa vasta lapsia.
Olin vierallut Lonely Planetin nimeämässä must see -kohteessa jo jonottaessani lupaa. Luultavasti hyvä niin, sillä en olisi halunnut sen nyt rikkovan Dalai Laman opetusten harmonisoimaa mieltäni.
Paljon on jäänyt pureskeltavaa Dharamsalasta jo nyt vaikka muutama päivä ja niiden kivat suunnitelmat ovat vielä jäljellä. Sen voin sanoa jo nyt, että pienet kylät Dharamsalan kupeessa, niiden tunnelmalliset kahvilat ja metsäpolut vuorenrinteillä ovat valloittavia. Olen todella iloinen, että päädyin tänne!
Heini villagen kylänraittia
Kohta menen tiibetiläisen lääketieteen mukaiseen yrttikylpyyn, jota suositeltiin iholleni. En kysellyt tarkemmin, mitä se tarkoittaa. Odotan ainakin jotain rentouttavaa, vaikka se ei ihmeitä auttaisikaan.
Apinatyövoimaa - jätteiden lajittelua intialaisittain
Bhagsu waterfall
Kommentit