Taiwanin kesäuniversiadit on historiaa. Pettymyksen sävyttämästä, vaikkakin kohtuullisesta urheilullisesta menestyksestämme on kirjoitettu riittävästi, mutta itse tapahtuma ja maa ansaitsee muutaman sanan.
Mistään ihan pienestä tapahtumasta ei ole kysymys. Kesäolympialaisten jälkeen toista yhtä suurta urheilutapahtumaa ei maailmasta löydy – siitä pitävät huolen 11 000 kisavierailijaa, jotka valtasivat pienen kisakyläkaupungin enimmillään kolmen viikon ajaksi.
Taiwanin toimiminen kisajärjestäjänä on vähintäänkin yllättävää. Kiinalla on vahva asema urheilujärjestöissä ja se olisi varmasti halutessaan voinut evätä Taiwanin valinnan. Hassua on myös se, että Taiwan esiintyy kisoissa nimellä “Chinese Taipei”. Politiikan hajua ei kisoissa voi muutenkaan välttää. Kaupallisesti ei liene mitään mieltä järjestää tämän laajuusluokan tapahtumaa, jonka näkyvyys on suhteellisen vähäistä. Ei ole kovin yllättävää, että edeltävinä järjestäjämaina ovat toimineet Etelä-Korea, Venäjä, Kiina, Serbia ja Thaimaa.
Olin mukana kuusi vuotta sitten Kiinassa. Jos en väärin muista, niin silloin rakennettiin kisoja varten kokonaan uutta infraa 70 miljardilla dollarilla ja paikalla oli 100 000 vapaaehtoista auttamassa. Nyt Taiwanin kisoissa ei huokunut vastaava kohtuuttomuus, mutta kyllä uudet stadionit, 11 000 ihmisen uusi kisakylä ja monet pienemmät asiat henkivät kovasta ponnistuksesta ja halusta näyttää maailmalle.
Järjestelyistä ei jäänyt kuin hyvää kerrottavaa, jos ei nyt jotain massiivisen tapahtuman tuomaa byrokratiaa jätetä huomiotta. Majoitustilat olivat siistit, vaikkakin pelkistettyä kisakylätyyliä, ravintolassa oli harvoin todellista ruuhkaa ja viisi eri keittiötä tarjosivat ruokaa 20 tuntia vuorokaudessa. Löysin nopeasti oman suosikkini, halal-keittiön lisächilillä, mutta joillekin muille ravintolatarjonta ei tainnut olla yhtä mieluisaa.
Kuljetukset olivat ajallaan, poliisi saattoi bussit aina ruuhkan läpi niin sujuvasti kuin mahdollista, vaikkakaan Taipeissa ei ollut varattu Kiinan tyyliin yhtä kaistaa pelkästään Universiadi-osallistujille.
Alussa meiltä kesti hieman aikaa oppia kisojen tavoille, eikä kaikkien aikojen kisakämmikään ollut kaukana. Kesken harjoitusten saimme ilmoituksen, että meidän pitäisi olla järjestäjien teknisessä tapaamisessa tai meidät suljettaisiin pois kisoista. Saimme onneksi sanan ajoissa ja Marttina hyppäsi taksiin kiidättämään passeja keskustan Hilton-hotelliin. Siellä ei tainnut haitata, että delegaatin johtajana oli ruotsalainen herrasmies, jonka virkamiesasenteen Marttinan hymy sulatti. Ja taisi se hymy sulattaa muitakin väsyneitä hetkiä kisojen aikana.
Ratkaisevaa kisojen sujumisen kannalta oli se, että saimme käyttöömme suhteellisen pätevän attasean. Carol oli aika kovilla, varsinkin kun hänelle tuli hieman ylimääräisiäkin rasteja turneen aikana. Mutta niin vain hän löysi räätälin matsihousuilleni (FIBA-määräykset pakottavat suoriin housuihin ja housuvastaava Matinen löysi maailman täydellisimmät housut, joissa ei ollut kokoani), korjaajan tietokoneelle, varasi kaikki kokoustilat, sääti bussit ja selvitti vielä tukun juoksevia asioita siihen päälle.
Hetkellisesti minulla oli heikko omatunto, varsinkin kun stressi ja nukkumattomuus sai Carolin puhkeamaan itkun kesken bussimatkan. Mutta toisaalta, koska vastuullani oli joukkue ja sen menestys, kuormitan mieluummin ulkopuolista kuin itseäni - siis juuri päinvastoin, miten toimisin siviilimatkalla.
Taipei ansaitsee erityismaininnan. Kaupunki oli todella miellyttävä yllätys. Liikenne on toimivaa, kadut poikkeuksellisen siistejä, teiden laidassa leveät jalkakäytävät ja ihmiset ystävällisiä. Kansan kollektiivinen luonne täytyy suosia siisteyttä, muuten tuollainen katukuva ei olisi mahdollinen.
Kerran taskuja kaivaessa tiputin pienen roskan maahan. Saman tien tunsin selässäni (oikeasti) pistävän katseen. Vilkaisin taakseni ja näin vanhuksen tuijottavan paheksuvasti. Nöyrästi palasin takaisin nostamaan tahmean hunajapakkauksen taskuuni. Palkinnoksi sain hyväksyvän nyökkäyksen ja suopean hymyn.
Taipein tunnetuin nähtävyys lienee 101 Tower, joka piti hetken nimissään maailman korkeimman rakennuksen titteliä. Tämä rakennuksen viereiseltä kukkulalta ottamani kuva bongattiin Twitteristä paikallisen sanomalehden ja tv:nkin sivuille.
Aika klassikkohan tuo oli, mutta auringonlaskun värit sattuivat tekemään kuvasta onnistuneen.
Yön pimetessä tornin huipulta oli aika hulppeat näkymät.
Jos kisat ja niiden kahdeksan peliä kymmeneen päivään ovat raakoja pelaajille, sitä ne ovat myös valmentajille. Käytännössä kaikki aika menee palautteen tekemiseen edellisestä pelistä (pärjätäkseen parhaille pitää yrittää kehittää peliään eniten) tai tulevan vastustajan scouttaamiseen. Silti yritin jatkuvasti urheilla ja pitää jaksamisestani huolta, vaikka yöunet jäivätkin vähille.
Varsinkin auringonlaskun jälkeen oli mukava juosta lenkkiä leveillä jalkakäytävillä. Kerran keksin jopa reitin läheiseen trooppiseen metsään. Minulla olikin jo ikävä sademetsän ääniä ja eliöstöä.
Tämä hämähäkki oli yli kämmenen kokoisena luultavasti suurin, mitä olen luonnossa nähnyt.
Vaikka lähdin metsään hyvän tovin ennen auringonlaskua, kerkesin hetken jopa olemaan pienessä paniikissa, osaanko metsästä pois ennen puoliseitsemän pilkkopimeää. Mutta aika usein tuollaiset hätääntymiset ovat turhia, niin nytkin.
Kisakylässä oli myös kohtuullisen mukava punttisali käytössä ja rauhallisimmillaan ennen sulkemistaan. Löysin itsestäni uuden puolen, kun innostuin nostelemaan (kevyitä) rautoja suhteellisen aktiivisesti.
Hieman urheilua sotki ilmastoinnin ja trooppisen kuumuuden yhdistelmä, joka sai valtaosan joukkueestamme köhimään, toiset vähemmän ja toiset pahemmin. Tuota köhää vastaan taistelen edelleen, kun pitäisi yrittää olla äänessä Suomen matseissa Helsingin EM-kisoissa.
Helpotusta kuumaan toi taifuuni, joka pyyhälsi saaren eteläpuolitse. Hyvä niin, että meni ohitse, sillä nytkin sadekuurot ja tuuli pitivät lippuja ja telttojen kattorakenteita kovilla.
Seuraavat skabat jäjestetään Napolissa kahden vuoden päästä. Ehkä se on asenteellisuuttani, mutta Kiinan ja Taiwanin kokemusten jälkeen ennustan haasteita italiaanoille. Toimii järjestelyt tai ei, urheilullisesti on erinomainen asia jos ja kun Suomen korisjengi on taas noissa karkeloissa mukana.
Mistään ihan pienestä tapahtumasta ei ole kysymys. Kesäolympialaisten jälkeen toista yhtä suurta urheilutapahtumaa ei maailmasta löydy – siitä pitävät huolen 11 000 kisavierailijaa, jotka valtasivat pienen kisakyläkaupungin enimmillään kolmen viikon ajaksi.
Taiwanin toimiminen kisajärjestäjänä on vähintäänkin yllättävää. Kiinalla on vahva asema urheilujärjestöissä ja se olisi varmasti halutessaan voinut evätä Taiwanin valinnan. Hassua on myös se, että Taiwan esiintyy kisoissa nimellä “Chinese Taipei”. Politiikan hajua ei kisoissa voi muutenkaan välttää. Kaupallisesti ei liene mitään mieltä järjestää tämän laajuusluokan tapahtumaa, jonka näkyvyys on suhteellisen vähäistä. Ei ole kovin yllättävää, että edeltävinä järjestäjämaina ovat toimineet Etelä-Korea, Venäjä, Kiina, Serbia ja Thaimaa.
Olin mukana kuusi vuotta sitten Kiinassa. Jos en väärin muista, niin silloin rakennettiin kisoja varten kokonaan uutta infraa 70 miljardilla dollarilla ja paikalla oli 100 000 vapaaehtoista auttamassa. Nyt Taiwanin kisoissa ei huokunut vastaava kohtuuttomuus, mutta kyllä uudet stadionit, 11 000 ihmisen uusi kisakylä ja monet pienemmät asiat henkivät kovasta ponnistuksesta ja halusta näyttää maailmalle.
Järjestelyistä ei jäänyt kuin hyvää kerrottavaa, jos ei nyt jotain massiivisen tapahtuman tuomaa byrokratiaa jätetä huomiotta. Majoitustilat olivat siistit, vaikkakin pelkistettyä kisakylätyyliä, ravintolassa oli harvoin todellista ruuhkaa ja viisi eri keittiötä tarjosivat ruokaa 20 tuntia vuorokaudessa. Löysin nopeasti oman suosikkini, halal-keittiön lisächilillä, mutta joillekin muille ravintolatarjonta ei tainnut olla yhtä mieluisaa.
Kuljetukset olivat ajallaan, poliisi saattoi bussit aina ruuhkan läpi niin sujuvasti kuin mahdollista, vaikkakaan Taipeissa ei ollut varattu Kiinan tyyliin yhtä kaistaa pelkästään Universiadi-osallistujille.
Alussa meiltä kesti hieman aikaa oppia kisojen tavoille, eikä kaikkien aikojen kisakämmikään ollut kaukana. Kesken harjoitusten saimme ilmoituksen, että meidän pitäisi olla järjestäjien teknisessä tapaamisessa tai meidät suljettaisiin pois kisoista. Saimme onneksi sanan ajoissa ja Marttina hyppäsi taksiin kiidättämään passeja keskustan Hilton-hotelliin. Siellä ei tainnut haitata, että delegaatin johtajana oli ruotsalainen herrasmies, jonka virkamiesasenteen Marttinan hymy sulatti. Ja taisi se hymy sulattaa muitakin väsyneitä hetkiä kisojen aikana.
Ratkaisevaa kisojen sujumisen kannalta oli se, että saimme käyttöömme suhteellisen pätevän attasean. Carol oli aika kovilla, varsinkin kun hänelle tuli hieman ylimääräisiäkin rasteja turneen aikana. Mutta niin vain hän löysi räätälin matsihousuilleni (FIBA-määräykset pakottavat suoriin housuihin ja housuvastaava Matinen löysi maailman täydellisimmät housut, joissa ei ollut kokoani), korjaajan tietokoneelle, varasi kaikki kokoustilat, sääti bussit ja selvitti vielä tukun juoksevia asioita siihen päälle.
Hetkellisesti minulla oli heikko omatunto, varsinkin kun stressi ja nukkumattomuus sai Carolin puhkeamaan itkun kesken bussimatkan. Mutta toisaalta, koska vastuullani oli joukkue ja sen menestys, kuormitan mieluummin ulkopuolista kuin itseäni - siis juuri päinvastoin, miten toimisin siviilimatkalla.
Taipei ansaitsee erityismaininnan. Kaupunki oli todella miellyttävä yllätys. Liikenne on toimivaa, kadut poikkeuksellisen siistejä, teiden laidassa leveät jalkakäytävät ja ihmiset ystävällisiä. Kansan kollektiivinen luonne täytyy suosia siisteyttä, muuten tuollainen katukuva ei olisi mahdollinen.
Kerran taskuja kaivaessa tiputin pienen roskan maahan. Saman tien tunsin selässäni (oikeasti) pistävän katseen. Vilkaisin taakseni ja näin vanhuksen tuijottavan paheksuvasti. Nöyrästi palasin takaisin nostamaan tahmean hunajapakkauksen taskuuni. Palkinnoksi sain hyväksyvän nyökkäyksen ja suopean hymyn.
Taipein tunnetuin nähtävyys lienee 101 Tower, joka piti hetken nimissään maailman korkeimman rakennuksen titteliä. Tämä rakennuksen viereiseltä kukkulalta ottamani kuva bongattiin Twitteristä paikallisen sanomalehden ja tv:nkin sivuille.
Aika klassikkohan tuo oli, mutta auringonlaskun värit sattuivat tekemään kuvasta onnistuneen.
Yön pimetessä tornin huipulta oli aika hulppeat näkymät.
Jos kisat ja niiden kahdeksan peliä kymmeneen päivään ovat raakoja pelaajille, sitä ne ovat myös valmentajille. Käytännössä kaikki aika menee palautteen tekemiseen edellisestä pelistä (pärjätäkseen parhaille pitää yrittää kehittää peliään eniten) tai tulevan vastustajan scouttaamiseen. Silti yritin jatkuvasti urheilla ja pitää jaksamisestani huolta, vaikka yöunet jäivätkin vähille.
Varsinkin auringonlaskun jälkeen oli mukava juosta lenkkiä leveillä jalkakäytävillä. Kerran keksin jopa reitin läheiseen trooppiseen metsään. Minulla olikin jo ikävä sademetsän ääniä ja eliöstöä.
Tämä hämähäkki oli yli kämmenen kokoisena luultavasti suurin, mitä olen luonnossa nähnyt.
Vaikka lähdin metsään hyvän tovin ennen auringonlaskua, kerkesin hetken jopa olemaan pienessä paniikissa, osaanko metsästä pois ennen puoliseitsemän pilkkopimeää. Mutta aika usein tuollaiset hätääntymiset ovat turhia, niin nytkin.
Kisakylässä oli myös kohtuullisen mukava punttisali käytössä ja rauhallisimmillaan ennen sulkemistaan. Löysin itsestäni uuden puolen, kun innostuin nostelemaan (kevyitä) rautoja suhteellisen aktiivisesti.
Hieman urheilua sotki ilmastoinnin ja trooppisen kuumuuden yhdistelmä, joka sai valtaosan joukkueestamme köhimään, toiset vähemmän ja toiset pahemmin. Tuota köhää vastaan taistelen edelleen, kun pitäisi yrittää olla äänessä Suomen matseissa Helsingin EM-kisoissa.
Helpotusta kuumaan toi taifuuni, joka pyyhälsi saaren eteläpuolitse. Hyvä niin, että meni ohitse, sillä nytkin sadekuurot ja tuuli pitivät lippuja ja telttojen kattorakenteita kovilla.
Seuraavat skabat jäjestetään Napolissa kahden vuoden päästä. Ehkä se on asenteellisuuttani, mutta Kiinan ja Taiwanin kokemusten jälkeen ennustan haasteita italiaanoille. Toimii järjestelyt tai ei, urheilullisesti on erinomainen asia jos ja kun Suomen korisjengi on taas noissa karkeloissa mukana.
Kommentit