Tarina alkoi Bilbaon MM-kisoista. Alkukisoista yritin Suomen matsien jälkeen pysyä AJ:n kannoilla. Lopulta luovutin, sillä ei minusta enää ollut siihen. Sen sijaan jäin hallille useammankin pelin jälkeen notkumaan Jounin ja Arton kanssa. Tulimme todella kivasti juttuun ja sovimme, että vielä jossain vaiheessa näkisimme uudestaan.
Tämä aika koitti aikaisemmin kuin kuvittelinkaan. Saatuani potkut Islannista ja palattuani Suomeen sain kutsun Arton Valkoinen raivo-elokuvan ensi-iltaan. Siellä tapasin Jounin uudelleen. Jälleennäkeminen oli mukava ja antoisa, ei vähiten puhuttelevan elokuvan ansiosta.
Jossain vaiheessa puhe kääntyi juuri varaamaani Afrikan reissuun. Jouni kertoi, miten oli saanut lahjaksi lehmän, joka luovutettiin 10 vuotta sitten ugandalaiseen perheeseen. Hän oli tehnyt siitä jutun kuukausiliitteeseen.
Löimme kättä päälle, että yritän etsiä lehmän käsiini ja teemme siitä uuden jutun. Seuraavana päivänä laitoin vielä viestin varmistukseksi, että olimme puhuneet samasta asiasta. Sitten asia jäi sivuun.
Lehmä palasi mieleeni, kun ylitin Ugandan rajan muutamaa kuukautta myöhemmin. Laitoin viestiä Jounille, joka alkoi selvittelemään, keneen olla yhteydessä. Lopulta sain World Visionin yhteyshenkilön nimen ja sähköpostin.
Charles vastasikin lähettämääni meiliin puhelinsoitolla ja kaikki vaikutti lupaavalta. Kampalaan saavuttuani yritin parin päivän ajan turhaan tavoittaa häntä, kunnes selvisi, ettei liittymästäni voinut soittaa toiseen operaattoriin. Maksoin hotellillani hieman ekstraa, jotta saisin toimivan liittymän. Ja lopulta onnisti.
Sovimme, että hän tulisi kuljettajan kanssa hakemaan hotelliltani seitsemältä aamulla. Vaikka olin jo jonkin aikaa Afrikassa pyörinyt, en vielä silloin ollut sisäistänyt afrikkalaista aikakäsitettä. Kahdeksalta aloin jo huolestumaan. Charles vastasi soittooni ja sanoi olevansa 10 minuutin päässä. Päätin mennä sisälle odottamaan ja pyysin häntä soittamaan, kun he olisivat saapuneet.
Lopulta puhelin soi hieman ennen yhdeksää. Liikenne oli kuulemma ruuhkaista – se riitti pahoitteluksi (liikenne on aina todella ruuhkaista Kampalan seudulla). Oma naiviuteni lähinnä huvitti, kun olin kuvitellut kyydin saapuvan heti seiskan jälkeen paikalle.
Charles nousi autosta ulos ylpeän oloisena kättelemään minua. Samaan aikaa kuski tamppasi jo ennestään loistavan puhdasta penkkiä istumakuntoon. Status on Itä-Afrikassa iso asia. Status määrittyy mm. sen mukaan, kuinka hieno auto on käytössä ja tarvitseeko sitä itse ajaa. Kehitysyhteistyöjärjestöjen työntekijöillä on status kunnossa.
Voin tunnustaa, että minua hieman jännitti. En tiennyt, mistä olisi korrektia puhua. Olisin kovasti halunnut kysellä politiikasta, sillä vaalit olivat ovella. Mutta tämä aihe löysi kysymättä luokseni. Muuten matkan jutustelusta ei jäänyt mitään erityistä mieleen.
Ensin minut vietiin tutustumaan World Visionin toimistoon. He saivat minut tuntemaan itseni tärkeäksi vieraaksi. Jopa niin paljon, että se tuntui kiusalliselta. Tosin sain sitä mitä tilasin, sillä kerroin olevani Suomen suurimmasta sanomalehdestä. En oikein muuten olisi voinut oikeuttaa kyyditystäni.
Sitten jatkoimme kohti Kitungan kylää. Matkalla pysähdyimme ottamaan turistikuvat päiväntasaajan ylityksestä. Olin kiitollinen stopista, sillä lapsesta asti tuo karttaan piirretty viiva on edustanut minulle jotain saavuttamatonta.
Pian käännyimme päätieltä pienemmälle ja vielä pienemmälle tielle. Siellä automme herätti jo hämmästeleviä katseita ja World Visionin Charles työnsi kätensä entistä ulommaksi ikkunasta. Yhden pienen majan kohdalla kuljettaja jarrutti. Tässä se olisi!
Astelin arkana Charlesin perässä pihamaalle. Vastaan tuli muutama nuori ja lopulta myös tilan emäntä Teresa. Vaihdoimme tervehdykset, sen yhden harvoista sanoista, jonka swaliksi osasin. Kokoonnuimme majan toiseen huoneeseen, jossa lapset istuivat Teresan ympärille. Minulle tuotiin tuoli, vaikka olisin halunnut istua myös lattialle.
Ensin vanhin poika toimi tulkkina. Mutta pikkuhiljaa nuoremmatkin uskaltautuivat yrittämään yksinkertaisia lauseita englanniksi. Kaikki ovat päässeet käymään koulua, ei siis ihan tyypillinen maaseudun perhe. Lahjalehmän maidosta saadut myyntitulot ovat olleet isossa osassa koulumenojen rahoittamiseen. Myöhemmin reissulla kuulin, että yhden kouluvuoden hinta vaihtelee 200-300 euron välillä. Ruoka ei sisälly maksuihin.
Olisin halunnut heittäytyä vain kuuntelemaan perheen tarinaa, mutta samalla minun piti tehdä muistiinpanoja ja yrittää räpsiä kuvia kännykkäkamerallani. Mutta näinhän se usein on, syystä tai toisesta on vaikea olla vain hetkessä, kun muut ajatukset painavat päälle.
Lämmin juttutuokio tuli nopeasti päätökseen. Ryhmäkuvan jälkeen siirryimme ulos katsomaan lehmää. Birunga (tai Bilunga, kuten minä nimen kuulin) oli sairastunut ja myyty pois, muuta siitä saadulla rahalla oli ostettu toinen lehmä. Myös Birungan jälkeläinen laidunsi pellolla. Perheen ja lehmien välillä oli aito tunneside, sen näki lehmien kohtelusta. Tällaista maatalous on ollut joskus meilläkin.
Pari tuntia meni nopeasti, tai ainakin psykologinen aika oli lyhyempi. Lopulta näytin vielä kuvia Jounin kymmenen vuotta sitten kirjoittamasta kuukausiliitteen jutusta. Se oli hieman edistyneempi versio perinteisestä kolmansien maiden leikistä: ota kuva lapsista ja näytä se ruudulta. Teresakin nauroi kunnolla nähtyään itsensä Birungan seurassa. Eikä ollut ensimmäinen kerta kun neljännesvuosidan alle satavuotias nainen näytti positiivista luonnettaan.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Paluumatkan sain olla omissa ajatuksissani. Kampalan hektisyys tuntui taas toiselta maailmalta, kuten nyt paluu länsimaailman kiireeseen.
Oli hauska kaivaa muutamaa kuukautta myöhemmin valokuvat ja muistiinpanot esiin.
Jouni ehdotti hieman erilaista juttua kuin alunperin ajattelin ja kysyi siitä mielipidettäni. Koska kyse on kuukausiliitteestä, se tuskin menisi pieleen. Olin vain helpottunut, kun oikea ammattilainen saisi viimeistellä reissukertomuksen. Lopputulos on kyllä aika hauska, vai mitä.
Kommentit