Mietiskelen matkaani. Viimeiset päivät menivät Antananarivossa ja Nairobissa. Molemmat ovat kolmannen maailman pääkaupunkeja, mutta hyvin erilaisia. Nairobista löytyy äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös vaurautta. Pilvenpiirtäjiä, luksusautoja, ulospäin rikkaita ihmisiä.
Antananarivosta rikkautta osoittaa vain muutamat yksittäiset hienot omakotitalot vartioiduilla alueilla. Muuten rikkaus loistaa poissaolollaan. Kiinalaistenkin korttelit ovat täynnä vain rihkamakauppiaita. Poissa ovat ikkunalasista tehdyt pilvenpiirtäjät ja isojen kansainvälisten brandien konttorit.
Yksi asia kaupunkeja yhdistää: nautin päivistä, kun sain kävellä niiden kaduilla, katsella ihmisiä, miettiä mitä kukin siellä tekee. En osaa tarkkaan sanoa, miksi.
Huomasin saman jo vuosia sitten. Matkustimme Annan kanssa Intiassa. Olimme reissanneet kuukausia ja väsyneitä Intian kaikkeen kusetukseen. Tulimme Koillis-Intiaan, Guwahatin suurkaupunkiin. Se on niin syrjässä, ettei sen katuja ole yritetykään siivota kerjäläisistä. Anna jäi hotellihuoneeseen, kun läksin ulos talsimaan. Ihmettelin silloin, miksi nautin kävelystä sen kaduilla. Mutta en jäänyt sitä enempää pohtimaan.
Nyt mietin sitä enemmän. On mukava mennä kotiin. Mutta toisaalta olisin jo kolmen päivän jälkeen voinut tuntea Nairobin kodikseni, eikä Suomeen ole mitään kaipuuta. Jokin kolmansien maiden isojen kaupunkien ihmisvilinässä kiehtoo. Ihmiset kertovat ilmeillään paljon. Ihmismassassa ei esitetä. Erilaisessa ympäristössä tuttujen ilmeiden löytäminen tuottaa oivalluksia. Ehkä kuvittelen näkeväni enemmän, mitä näenkään. Virheoivalluksetkin tuottavat mielihyvää, enhän tiedosta niiden olevan virheellisiä.
Nautin myös olostani kehittyvien maiden pienissä kylissä. Siellä ihmiset esittävät vähän. Vain ovat ja selviytyvät. Kohtaamisen ilo ja uteliaisuus on vilpitöntä.
Kinkkisintä on matkustus keskisuurissa kaupungeissa tai turistien täyttämissä paikoissa. Niissä on todella vaikea lukea, haluavatko ihmiset minulta vain rahaa. Sellainen ahdistaa. Olen erityisen herkkä huijaukselle. Se on heikkouteni, en voi kestää toisen olevan minua ovelampi. Siksi olen tuollaisissa paikoissa tuntosarvet pystyssä, enkä osaa rentoutua.
Luonnonpuistot ovat asia erikseen. Luontoa ei voi väsyä tarkkailemaan. Tämän matkan teemaksi tuli kädelliset, Madagaskarin puoliapinat ja Itä-Afrikan ihmisapinat. Osittain sattumaa, osittain ei. Lopullisen kipinän matkaani sain Netflixin Virunga-dokumentistä. Eikä Annan halu nähdä Madagaskarin lemureita (makeja, sifakoita, vareja, ym.) ollut muuttamassa matkasuuntaa.
Olen päässyt pois ensimmäinen maailman syndroomasta. En koe huonoa omaatuntoa matkustamisesta. Ihmiset vain ovat eriarvoisessa asemassa. Onnekseni olen oppinut, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Kukaan ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha tai toista arvottomampi.
Mielipiteisiin tai ajatuksiin on aina joku syy ja ajatukset ovat seuraus jostain. Jopa ihmisellä, joka heittää palopommin vastaanottokeskuksen ikkunaan, on ihmisarvo. Ja hänen käyttäytymiseensä on syy. Tämä jää monesti meiltä huomaamatta. Pitäisi tuomitsimisen sijaan miettiä, miten voi vaikuttaa asioihin, jotka ovat johtaneet käytökseen.
Vaikka olen saanut äärettömän hyvän elämänarvan syntymälläni Suomeen, ei se kiellä nauttimasta. Samaan aikaan tunnen suurta vastuuta siitä, minkälaisen vaikutelman annan. Olen nöyrä oppimaan ihmiseltä, joka on saanut huonomman arvan. Monesti sellaisella ihmisellä on paljon annettavaa. Sydämessä sellaisen ihmisen arpa voi olla paljon minun arpaani arvokkaampi. Sekin on hyvä muistaa, mikä on käytännössä vaikeampaa, kuin vain asian kirjoittaminen tähän.
Mitä sitten viidestä kuukaudesta jäi käteen, muuta kuin palanut raha? Osittain Islannin palkkojen ansiosta en pitänyt hirveästi kirjaa kuluista, mutta rahaa kului varmasti hienomman uuden henkilöauton verran. Jos nyt pitäisi päättää, ottaisinko auton vai tekisinkö reissun, olisi kovin helppo valinta. Annan vanhalla Skodalla, pyörällä ja julkisilla pääsee kyllä, minne vain haluaa.
Matkaa voi purkaa lukuina. Vierailtua tuli viidessä kuukaudessa viidessä maassa, yli 20 luonnonpuistossa ja niissä yhteensä 40-50 vaelluspäivää, yhdessä paikassa tuli viivyttyä keskimäärin nelisen päivää, viiniä meni parisataa lasia, olutta vähän vähemmän, tein toistasataa joogaharjoitusta, meditoin toistakymmentä tuntia, snorklasin toisen mokoman, eniten kuljin matatulla enimmillään 22 muun matkustajan kanssa, lensin tusinan lentoa, otin parikymmentä mopokyytiä...
Voisihan noita keksiä lisääkin. Mutta ei ne minusta parempaa ihmistä tee. On turha yrittää keksiä yleviä syitä, miksi matkustaminen on hyväksi. Joillekin se sopii, toisille ei. Tykkään siitä vain niin pirusti. Se riittää minulle syyksi.
Kun olen mahdollisimman paljon ympäristöstä, mistä pidän, luultavasti saan myös aika hyviä ideoita. Ja ehkä kaikki muukin elämä sujuu sen jälkeen paremmin. Niin yksinkertaista se on.
Nyt on vajaa kolme tuntia aikaa laskeutumiseen Istanbuliin. Aika veikeää päästä sinne. Istanbul on kaupunki, jossa sain ensimmäisen kipinän matkustamiseen. Istuin kaksikymppisenä tyttöystäväni kanssa kävelykadun yllä olevan vasemmistolaisravintolan (silloin se ei ollut kovin julkista) terassilla ja katsoin ihmisiä kadulla. En ollut ikinä nähnyt yhtä paljon väkeä kulkemassa yhdessä paikassa. Ihmiset toivat mieleen muurahaiset. Mietin silloin miten erilaista elämä on jossain muualla.
Kuitenkin ihmiset olivat samoja. Kuselle piti jokaisen päästä, kun oli juonut riittävästi kaljaa. Mutta silti ympäristö oli niin kovin erilainen verrattuna minun konservatiiviseen Kouvolaani.
Pitkä matka on nyt kuljettu. Matkustaminen on auttanut ymmärtämään, että Kouvolakin voi olla ihan hyvä paikka elää.
Odotan jo illan spekulaatioita Lassin kanssa. Täältä tullaan takaisin Eurooppaan ihan yhtä puupäisenä kuin aina ennenkin :)
Kiitos matkablogini palautteesta. On ollut tosi kiva kirjoittaa kuulumisia ja muistoja muille ja itselleni.
Pieti
Kommentit