Metsä on todella vanhaa. Jääkauden aikana n. 10 000 vuotta sitten iso osa Afrikan matalimmista sademetsistä kuivui. Nyugwen korkeus sekä sijainti hautavajoamassa auttoi säilyttämään kosteuden ja useat kasvi- sekä eläinlajit pakenivat sinne. Sen itäosasta saa alkunsa yksi, joidenkin lähteiden mukaan pisin, Niilin haaroista.
Metsä on säilynyt koskemattomana tähän päivään asti. Toki viljely ja laiton puutalous on nakertanut sen reunamia.
Vuoden 1994 kansanmurhan aikaan enin osa puiston turistifasiliteeteistä tuhoutui. Silti jotkut puistonvartijat jäivät suojelemaan puistoa. Varsinainen luonnonpuisto siitä tehtiin vuonna 2005. Suojellun alueen pinta-ala on lähes tuhat neliökilometriä.
Ruandassa valtion turismi ei ole vielä kovin organisoitua. Turistin oletetaan järjestävän itse kyytinsä. Tai sitten on mahdollisuus vuokrata auto 150 dollarilla päivä. Oma auto on ainoa mahdollisuus päästä näkemään simpansseja, joka on alueen ehkä tunnetuin syy vierailla. Sama on Volcanoes Parkissa gorilloiden kanssa. Taidan kuulua vähemmistöön. Valtaosa niistä, jotka ovat valmiita maksamaan gorilla- tai simpanssiluvista, liikkuvat järjestetyillä matkoilla. Tällä kertaa päätin jättää simpanssit väliin ja kulkea alueen muita polkuja.
Maan luonnonpuistoihin ei pääse laisinkaan omatoimisesti ilman opasta. Sama oli Ugandassa. Ruandassa vaellukset ovat hieman Ugandaa halvempia. Halvimmillaan puistoon pääsee 40 dollarilla. Väkisin täällä oppii arvostamaan sitä, että Suomessa luonnonpuistoissa liikkuminen on jokamiehenoikeus, eikä maksa mitään. Ehkäpä se on kehittyneen valtion merkki, että puistot nähdään arvona sellaisenaan ja ymmärretään luonnonpuistojen parantavan elämänlaatua.
Yhtenä kansallisvaltion tavoitteena tulisikin olla kasvattaa itsenäisiä omaan ajatteluun kykeneviä ihmisiä, jotka ymmärtävät luonnon merkityksen ja siten osaavat sekä haluavat suojella sitä. Luultavasti tällainen ihminen on muutenkin toimelias elämässään ja tavalla tai toisella kasvattaa verokertymää.
Kehittyvissä maissa on ymmärrettävää, että puistoista saatava tulo on elinehto niiden säilymiselle. Tämä edellyttää, että maksuista kanavoituu merkittävä osa puistojen läheisyydessä olevalle asutukselle. Siksi olen maksanut mielelläni kaikki maksut, enkä oikeastaan missään vaiheessa ole pitänyt niitä liian kalliina.
Ensimmäisenä päivänä valitsin kuljettavaksi kuuden tunnin Imbaraga Trailin ja yhdistin sen 2010 valmistuneeseen Canopy Walkiin.
Reitin alun näkymä antoi hienon yleiskatsauksen puiston polveilevaan maastoon. Puiden latvukset näkyivät useassa eri kerroksessa. Alussa polku kulki vuoristometsän poikki, mutta laski hiljalleen alaspäin. Sitä myötä lämpötila ja ilman kosteuspitoisuus kasvoivat. Alimmassa kohdassa kosteus ja kuumuus saivat toden teolla hikoilemaan. Se näkyi myös kasvillisuudessa.
Koko matkalle oli tehty leveä ja helposti kuljettava polku. Jyrkimmissä kohdissa oli rakennettu askellukset helpottamaan kulkua.
Matka kulki neljän pienehkön vesiputouksen ohi. Sademetsän vesiputouksissa on jotain taikaa. Putouksen kuulee jo kaukaa ennen kuin sen voi nähdä.
Saniaiset kuuluvat iäkkäisiin metsiin. Ne ovat vanhimpia kasvilajeja ja lisääntyvät itiöistä. Siksi ne eivät kuki. Suurimmat saniaiset ovat valtavia puusaniasia. Nyungwessa saniaiset muodostavat upeita metsämäisiä kasvustoja polun ympärille ja jyrkkiin rinteisiin.
Yksi puiston vetonaula on vuonna 2010 rakennettu Canopy walk, puiden latvustojen päälle rakennettu vaijeririippusilta. Sen rakentamiseen kului kaikkiaan kahdeksan kuukautta. Pisin pätkä on 90 metriä pitkä.
Vaikka en ole erityisesti korkeanpaikankammoinen, käden irrottaminen köydestä kuvien ottamiseksi vaati täydellistä keskittymistä. Ainoana vaeltajana sain mukavasti omaa aikaa riippusillan päällä oppaani ottaessa torkkua.
Riippusillalta oli näkymät latvuksiin ja läheisiin rinteisiin. Vehreä luonto on vain niin upeaa ja rauhoittavaa katsottavaa. Vastaavia sademetsäriippusiltoja on ainakin Väli-Amerikassa ja Aasiassa. Itselleni tämä oli ensimmäinen, mutta toivottavasti ei viimeinen kerta.
Vaelluksella emme selkärangattomien ja lintujen lisäksi nähneet kuin yhden apinan, valkokurkkumarakatin (Cercopithecus lhoesti) sekä pienen oravalajin. Mutta enpä oikeastaan odottanutkaan aiempien kokemusten perusteella mitään eläinbongarin juhlaa. Silti nautin jokaisesta askeleestani, jopa niistä jyrkimmistä ja raskaimmista.
Majoitun neljän yön ajan Gisakura gueshousessa, joka on askeettinen, mutta oikein viihtyisä majatalo luonnonpuiston toimiston vieressä, parin kilometrin päässä puistosta.
Kun palasin moottoripyörän tarakalla majatalolleni, siellä oli vastaanottamassa lauma kisailevia apinoita. Aika huvittavaa sinänsä!
Talon pihan kukkapuska on mehiläisten lisäksi täynnä pienenpieniä medestäjäheimon edustajia, joita tavataan Afrikan ja Australaasian tropiikissa. Niiden koiraat ovat loistavan kirjavia naaraiden värityksen ollessa pelkistetyn ruskea. Tarkempi lajimääritys jää jollekin asiantuntijalle.
Kommentit