Mieli on vain niin heikko, että ensimmäistä vaikutelmaa on vaikea kumota. Koska olin ainoa majoittuja, jaettu suihku ei hirveästi haitannut.
Toisena päivänä tein Waterfall trailin, joka nimensä mukaisesti suuntaa vesiputoukselle. Ennen lähtöä näin pihassa joukon nelivetoautoja. Päätin kokeilla onneani, josko voisin saada kyydin katsomaan simpansseja hieman edullisemmalla, kuin tarjottu 150 usd / päivä. Lopulta viimeinen tarjous oli yli puolet halvempi kuin alkuperäinen. Jopa puistonvartija kehui hintaa. Varasin retken vastoin suunnitelmiani.
Mutta asia kerrallaan. Kävely putoukselle oli upea. Reitti alkoi kululla teeplantaasien vieressä.
Metsän korkeuserot auttavat näkemään jatkuvasti sademetsän eri tasot. Polku oli taas helppokulkuista.
Putous kruunasi kävelyn. Menomatkan menimme lähes juosten, jotta ehtisimme putoukselle ennen sadetta. Veden väri on tummaa koska, vesi laskee putoukseen yläpuolen suolta.
Palatessamme oli enemmän aikaa yksityiskohdille.
Opas osoittautui todella asiantuntevaksi. Hän pystyi vihellyksellään houkuttelemaan pari endeemistä lintulajia piilostaan. Hän näytti yhden orkidealajin, jonka saksalainen biologi oli ensimmäisenä tunnistanut vuonna 2007.
Lopulta sade saavutti meidät. Päästyämme takaisin majatalolle olin läpimärkä.
Seuraavana aamuna oli lähtö katsomaan simpansseja. Startin piti olla viideltä. Kyyti tuli kuten sovittu ja opas oli sama. Huono naamamuistini sai minut epäröimään, mutta tunnistin hänet käsiensä syylistä. Samalla mietin, mitä väliä sillä on.
Ajomatka kesti 1,5 tuntia. Noustuamme ulos autosta odotimme hetken. Ihmisapinoiden turistibongaamisessa on aina sama kaava: metsässä on etukäteen jäljittäen joukko, joka kertoo radioillaan apinoiden sijainnin. Tällä kertaa simpanssit, meidän lähimmät sukulaisemme, olivat heti tien lähellä. Tarvoimme vajaa puoli tuntia alamäkeä ennen kuin näimme jäljittäjät.
Ääh, ajattelin. Yksi isoista nautinnoista, neitseellisen sademetsän kulkeminen jäi puolitiehen.
Simpassit olivat puussa. Näin parin kiipeävän sinne maasta. Muutaman kerran kuulin niiden ilmoittavan äänekkäästi sijaintinsa. Onneksi en edes ajatellut ottavani kuvia. Eilinen kokemus ei ollut edellisten tasoa, mutta kokemus kuitenkin.
Tullessamme takaisin opas kertoi metsän puulajeista. Osa viikunapuista on parasiittejä, mutta osa vain kasvaa isäntäpuun pintakerroksesta ennen kuin juuret yltävät maahan.
Tänään aamulla kävelin muutaman minuutin matkan läheiseen kylään, josta olin eilen ostanut kahdeksan bussiin lipun Huyeen, kaupunkiin, jossa olisi kuuluisa kansallismuseo. Aamukahdeksalta guesthousen omistaja tuli vastaani. Hän katsoi lippuani ja puisteli päätään. Bussi tulisi vasta lähempänä yhdeksää, koska se on lähtenyt kahdeksalta Kivujärven viereisestä kaupungista. Hän valitteli myyjien huonoa kielitaitoa.
Hetken harmittelin asiaa, mutta sitten otin järjen käteeni. Olin herännyt aamulla klo 5.30 joogaamaan ja meditoimaan; jos tällaisesta pahoittaisin mieleni, en olisi oppinut mitään. Jatkoin pysäkille ja juttelin paikallisten kanssa. Se oli itse asiassa ihan kiva kokemus.
Nyt näin konkreettisesti, miten hyvin ruandalainen joukkoliikenne toimii. Olin edellisenä iltana ostanut epämääräisestä kojusta lipun, johon oli kirjattu numero 3. Kun nousin bussiin kyytiin, se oli jokaista, paitsi yhtä, penkkiä myöten täynnä. Penkki nro 3 oli vapaa. Sain saman tien printatun lipun käsiinini. Vain vieressä oksentava vanha nainen vaikutti tunnelmaan. Mietin, voisinko antaa jotain apua. Hän kieltäytyi tarjoamastani vedestä. Laitoin kuulokkeet korvaani. Ajattelin, että helponta hänelle olisi, jos reagoisin mahdollisimman vähän.
Huyessa hyppäsin kyydistä. Kävelin matkan ylämäkeä, heitin rinkkani säilytykseen ja katsoin kansallismuseon läpi. Se oli kiva kattaus Ruandasta. Se on kyllä aika jännä maa, kannattaa katsoa Wikipediasta.
Kävelin takaisin bussiasemalle. Ostin lipun kello yhden bussiin. Se lähti tasan yhdeltä. Jokaiselle lipun ostaneelle oli paikka. Mutta kyydissä ei ollut enempää matkustajia kuin paikkoja. Vieressäni oli todella fiksut matkustajat, jotka kysyivät, onko kaikki hyvin.
Laitoin kuulokkeet korviini. Katsoin ympäröiviä maisemia. Turhaa Ruandaa ei kutsuta tuhannen vuoren maaksi. Annoin mieleni lentää. Tämä on viimeinen yksinäinen matkani Itä-Afrikassa. Mietin aikaisempia matkustusvuosiani. Musiikki on tehnyt muistijäljen moniin hetkiini. Kaivoin samoja lauluja esiin.
Kaakkois-Aasiassa matkustin pitkään ilman musiikkia, koska soittimeni oli varastettu. Kun pääsin alkeellisesta Laosista Thaimaaseen, muistaakseni Chiang Raihin ja kunnon Internet-kahvilaan, kuuntelin Youtubesta Iggy Popin Passengeria. Hotel California soi kitararämpyttäjien toimesta, kun olin irtisanoutunut ensimmäisestä vakityöpaikastani ja olin pitkän matkustusputken jälkeen päässyt pienelle indonesialaiselle saarelle. Pearl Jamin Alivea huudatin ja itsekin teki mieli huutaa olevani elossa mennessämme Annan kanssa Intiassa Andamaanien yhdelle saarelle, ah, ja se ilmavirta tuli mereltä kasvoilleni. Ja kai Nick Cave kuuluu tähän. Voi vitsi, mitä kokemuksia. Ei edes pitäisi kirjoittaa, niin onnekas olen saadessani matkustaa. Musiikki, se tekee muistoja.
Nyt tulin Kigaliin. Asun Airbnb:n kautta varatussa homestayssa. Kävin syömässä pizzaa kivassa paikassa. Ostin punkkua ja Tobleronea ajatuksena katsoa VeikkausTV:ltä Kouvot-Pyrintö. Ajatus oli hyvä, mutta ei riittänyt yhteys. Jäi vain tykötarpeet. Nekin toimivat.
Viimeisen viikon olen lukenut iltalukemisena Jounin suosittelemaa The Kindle Onesia, huomenna menen Kigalin Genocide-museoon. Mitä me olemme tehneet toisillemme?
Kommentit