Nyt on maa ja kieli vaihtunut, tosin en Ugandassakaan ehtinyt kuin muutaman perusfraasin opetella - siellä on yli 200 eri kieltä ja pääkielet vaihtuvat alueittain. Englannilla pärjäsi hyvin. Ruandassa puhuttiin aiemmin ranskaa, mutta muutama vuosi sitten se vaihdettiin kertalaakista englanniksi. Epädemokratiassa päätöksenteko on kadehdittavan helppoa, ainakin silloin kun päätökset ovat järkevästi perusteltavissa.
Passintarkastuksessa ruandalainen virkailija vinoili, etten oikein ehtinyt viisumin alkamisaikaan. Se oli 24.2. Ei se mitään, poistuminen tapahtuu silti ajoissa, sillä en halua missata 23.3. lentoani Nairobin kautta Madagaskarille.
Olin jutellut Ugandan Kisorossa lähinnä leikkisästi yhden mukavan autokuskin kanssa. Pyysin tarjouksen ajosta Ruandassa ja ehdin sen jo hylätäkin. Mies tuli vielä viimeisenä aamuna hotelliimme heittämään viimeisen tarjouksensa: 100 000 shillinkiä päivä ja polttoainekulut päälle. Se tekee yhteensä n. 30 euroa päivälle kaikkineen. Harkitsin hetken ja löin kättä päälle.
Nyt siis menetän läytämisen ja osan seikkailun riemusta, mutta vastapainoksi säästän rutkasti aikaa ja vaivaa. Lisäksi päästäkseni esimerkiksi Volcanos puistoon pitäisi joka tapauksessa ostaa kyyti, joka maksaa enimmillään 100 usd / päivä. No brainerhan tuon piti olla, mutta silti vielä välillä kyseenalaistan päätökseni. Joka tapauksessa nyt minulla on täällä kuski sekä kielitaitoinen opas eli yritän nauttia siitä.
Ruanda on yksi maailman köyhimmistä maista. Sen bkt asukasta kohden on 1500 dollaria, mutta se kuuluu nopeasti talouttaan kohentaviin maihin. Se ei ole ihme. Maa on yllättävän järjestäytynyt. Kuulemma joukkoliikenne toimii ajallaan. Kadut ja tienvarret ovat todella siistejä. On vähän kuin olisi tullut Intiasta Nepaliin, vaikka Ugandakin oli kehittyväksi valtioksi siisti. Keskustan tienvarsissa oli istutuksia ja jos ei ollut, miehet olivat siellä ehostustöissä.
Täällä (Musanzessa, mutta kuulemma muuallakin) on jopa jalkakäytävät. Se houkutteli minut tutustumaan kävellen keskustaan. Rakennusten julkisivut on maalattu mainoksin. Syrjäseudulla mainokset rajoittuvat teleoperaattoreihin.
Nyt koska minulla oli kuljettaja käytössä, otin vapaudekseni katsastaa useamman eri majapaikan. Lopulta päädyin kaupungin vanhimpaan hotelliin. Siellä esimerkiksi Dian Fossey yöpyi 70-80-lukujen aikana, kun ei ollut gorillojen tutkimusmajassaan Volcanos puistossa. Ajan patinoimassa hotellissa on jotain kiehtovaa, jota en voinut vastustaa.
Ugandan ja Ruandan rajavyöhykkeillä on useita samantyyppisiä järviä. Niille on luonteenomaista korkeat ja vehreät rantarinteet, jyrkkinä kohoavat saaret sekä lukuisat pitkälle mantereeseen tunkeutuvat lahdenpohjat. Ruandan pohjoisosassa on kaksi tällaista järveä, Lac Ruhondo ja Lac Bulora. Ajoimme näiden järvien välistä kapeaa ja korkeaa kannasta. Välillä molemmat järvet näkyivät samanaikaisesti.
Kapea, mutta yllättävän hyväkuntoinen tie mutkitteli välillä järven tasolla, mutta pääosin mäenrinteen päällä. Joukkoliikennettä siellä ei ole, joten järvet nähdäkseen oma kuljettaja oli käytännössä välttämättömyys.
Päästyämme toiselle puolelle Ugandan ja Ruandan rajatulivuorten silhuetit paljastuivat pilvien takaa. Vasemmanpuoleinen on Mt. Sabyinyo, jonka huipulla muutama päivä sitten nautin eväitä.
Silmä lepää alueen vehreillä rinteillä. On hurjaa, että vain reilu 20 vuotta sitten nämäkin rinteet olivat täynnä verta ja ruumiita, kun hutut pakenivat henkensä kaupalla kostonhimoisia tutseja. Arviolta 800 000 ihmistä sai surmansa. Kansanmurhasta on tienvarressa muistuttamassa puisia tauluja, joissa kehoitetaan kunnioittamaan toista ihmistä ja rukoilemaan yhdessä.
Pohjoispuolella olevan Lac Bulera on useita metrejä Buhoran yläpuolella. Järvien välinen, joskus varmasti todella komea, koski on kokonaan padottu. Se on korvattu valtavalla ja rumalla metalliputkella tuottamaan sähköä alueelle. Ekologisesti ratkaisu on karsea, mutta kiivetessäni mäenharjalle, jopa syrjäisille tönöille tuli sähköä. Länsimaalaisena moralisointi on helppoa, mutta aina pitäisi yrittää nähdä myös kolikon toinen puoli.
Kuljettajamme päivitteli pieniin kylien menevien teiden olevan paljon Ugandaan vastaavia paremmassa kunnossa. Ennen kuin lähden suin päin kehumaan kansanmurhan jälkeistä kehitystä, pitäisi selvittää ao. kyltin ja alueen teiden kunnon välinen yhteys. Silti en taaskaan lähtisi ehdoitta tuomitsemaan totalitääristä järjestelmää. Eikä meidän länsimainen demokraattinen päätöksentekokaan kovin kitkatonta ole, kun vähänkään tulee vakeuksia. Vai onkohan Katainen eri mieltä?
Herkuttelen parhaillaan illallista ja selainen nettihesaria aivan loistavassa italialaisessa ravintolassa. Silmiini pisti kirjoitus vihapuheesta. Oivalsin, miksi ajatus oman kuljettajan kanssa liikkumisesta tökkii. Avonaisesta ikkunasta minulle huudetaan mzungaa, valkolaista (ulkolaista). Se on yleisnimitys. Ilme ja ääni voivat tehdä siitä vihamielisen. Silloin siitä tulee epämiellyttävä tunne. Siksi en halunnut, että kuljettaja menee kysymään minulle pienestä kylästä vettä.
Hesarissa siteerattiin vihapuheita. Yritän samaistus siihen. Täällä minun on helpompi miettiä, miltä se tuntuu. Silti olen kaukana samaa viivaa. Afrikassa olen rikas. Suomessa minulla on hyvä työpaikka. Kummassakin luotan itseeni.
Toista on usein niillä, jotka vihapuhetta kokevat. Usein he kulkevat jo valmiiksi pää kumarassa. Solvaukset vievät viimeisetkin itseluottamuksen rippeet. Sen jälkeen on helppo yhteiskunnallisesti epäonnistua, ryhtyä rikolliseksi, tehdä väkivaltaa. Ryhtyä vaikka joukkumurhaajaksi, kuten Arto Halosen loistavan Valkoisen raivon lahjakkaalle päähenkilölle on käydä. Hän saa onneksi apua.
Vihapuhe on harvinaisen epäisänmaallista, sillä se kärjistää vain ongelmia ja lisää turvattomuutta. Se lisää rikollisuutta. Sen sijaan meillä olisi demokraattinen vaikutuskanava. Mutta solvaajat ovat usein itsekin syrjäytyneitä, joille politiikka on harvinaiset etäistä viimeistään nyt kun Perussuomalaiset joutui hallitukseen.
Sama ilmiö toistuu gorillalaumassa. Heikot kiusaavat vielä heikompia. Sieltä minä löydän ymmärryksen toisia loukkaaville ihmisille. Olemme lopulta eläimiä ja se pitää hyväksyä. Ainoa mitä minä voin tehdä, on yrittää elää loukkaamatta muita ja kunniottamalla erilaisuutta. Onneksi pääsen huomenna taas vaeltamaan vuorille Volcanosin luonnonpuistoon. Siellä ei tarvitse murehtia ihmisistä.
Kommentit