Aiemmin päivällä pääsimme ensimmäistä kertaa näkemään kunnolla virkavallan toimintaa Tansanian rajojen sisäpuolella. Viedessään meitä lentokentälle Christina, jonka omistamassa majatalossa yövyimme Arushassa, ohitti rekan sulkuviivan kohdalla. Ohitus sattui tapahtumaan kohdassa, jossa hohtavan valkoisissa puvuissaan päivysti joukko liikennepoliiseja. Mama (työntekijät ja jopa oppaamme kutsuivat häntä kunnioittavasti Mamaksi) otti vastaan sakon, 20 dollaria, manausten kera. Kiroilu sopi hyvin hänen suuhunsa, siksi tiukalla otteella hän majataloansa johti. Harmi vain, että sakot söivät ison osa lentokenttäkuljetuksen palkkiosta.
Sakko varmasti kirpaisi Christinaa, sillä raha tuntui olevan lähellä hänen sydäntään. Moni keskustelu kääntyi rikkauteen. Sujuvasti hän kysyi, kuinka paljon tienaamme. Oma palkkani ei kuulemma ole paljoa, eikä ihme, sillä verrokkina oli Alex Ferguson. "Hän on tosi rikas", sai Ferguson hyväksynnän esitettyäni varovaisen arvion ManU:n ex-managerin palkasta.
Sinänsä olin yllättynyt sakotusoperaation kliinisyydestä. Odotin neuvotteluja, päivittelyä ja lopulta pimeän rahatukon liikkumista. Nyt tuloksena oli ilmeisesti ihan rehellinen sakko. Tosin sen kirjoitusta emme päässeet todistamaan, sillä Christina lupasi ottaa sen vastaan tulomatkalla. Ainakin ratsiassa edellä pysäytetty auto sai virallisen oloisen lapun kouraan.
En tiedä, kuinka syvällä korruptio on Tansanian yhteiskunnassa, mutta rajan ylitys antoi lupauksia sen ulottumattomuudesta joka paikkaan. Annan keltakuumerokote oli vanhentunut ja siinä olisi ollut valvojalla oiva tilaisuus pieneen lahjukseen. Olimme jopa valmistautuneet siihen, jos vaihtoehtona olisi ollut piikki käteen. Nyt selvisimme ystävällisellä huomautuksella. Rahan säästöä mukavampaa oli, että emme ainakaan lisänneet maan korruptoituneisuutta.
Parhaillaan odotamme huoneessamme taksia. Olemme vielä tilanneet hedelmälautasen ennen lähtöämme. Muutamme tänään Sansibarin koillisosaan, länsirannikolta itärannikolle. Koska tulimme myöhään yöllä, ehdimme olla Mangrove lodgessa vain kaksi kokonaista päivää. Ensimmäinen päivä kului riippukeinussa lukiessamme ja uidessa. Oli mukava taas pulahtaa mereen.
Lodgemme on tyylikäs. Huoneemme on suhteellisen tilava, terassiravintola viihtyisä, sijainti rannalla erinomainen sekä alue täynnä istututuksia ja luontaista mangrovemetsää. Paikan omistaa italialais-sansibarilainen pariskunta. Miesomistaja sanoi istuttavansa 10 puuta jokaisen kaatamansa tilalle. Hotellin rakentamiseen oli mennyt kuusi vuotta - "because no money", hän sanoi.
Tämä polku mangrovepuiden välissä vie rannalta majatalomme ravintolaan.
Lodge sijaitsee niemellä. Sen molemmin puolin on rantaa. Toinen on enemmän veneiden käytössä ja toinen toimii uimarantantana. Laskuveden aikana veneet ovat kuivalla maalla ja uiminen vaatii kävelyä kuolleen korallin yli.
Koska paikka on vain vartin ajomatkan päässä pääkaupunki Stonetownissa, uhmasimme eilen hiostavaa hellettä ja teimme kaupungin historiaa pursuaville kujille muutaman tunnin kävelyn. Omistaja järjesti meille kymmenellä dollarilla oppaan, jota ilman olisi ollut aika haastavaa saada kävelystä mitään irti. Kuumuus oli sen verran uuvuttavaa, että meistä ei olisi ollut opaskirjan kanssa kävelijöiksi.
Sansibaria on pitänyt hallussaan portugalilaiset, britit, hetken saksalaiset sekä arabit, jotka kaikki ovat jättäneet vaikutteensa kaupunkiin. Itsenäistyvä Sansibar yhdistyi Tangajikaan 1963, jolloin muodostui nykyinen Tansania.
Keskusta on saanut nimekseen Stonetown, sillä rakennukset on tehty korallikivestä. Kujat ovat niin kapeita, että aurinko ei juuri yllä rakennusten väleistä katutasolle paistamaan. Ajoittain mereltä tulee mukavan viileä puhallus. Siksi kävely ei ollut ihan niin tuskaista kuin oli pelättävissä.
Sansibar oli viimeinen orjakaupan keskus. Arabit pyörittivät kauppaa vielä 1800-luvun lopulle, kunnes mm. anglikaanisen kirkon piispan Edward Steeren ja David Livingstonen myötävaikutus sai sulttaani Barghasin lopettamaan orjamarkkinat. Kirkko osti entisen orjamarkkinapaikan ja rakensi sinne katedraalin. Kirkossa olevan ristin sanotaan tehdyn siitä puusta, jonka alle Livingstone kuoli.
Myyntiä odottaneiden orjien säilytyspaikka toimii nyt museona. Kuvan huoneessa säilytettiin kerrallaan 60-70 nais- ja lapsiorjaa, jotka vietiin joka päivä viereiselle aukiolle näytteille.
Vahvimmat menivät nopeasti kaupaksi, heikoimmat kuolivat kurjien olosuhteiden seurauksena, jos eivät olleet menehtyneet jo marssiessaan kahlittuina pitkiä taipaleita nykyisestä Kongosta, Ugandasta, Ruandasta, Tansaniasta tai Keniasta Sansibariin. Kirkon viereen on pystytetty orjakaupan muistomerkki.
Vaikka virallisesti markkinat päättyivät 1873, Mohammed bin Nassor Al-Alwi jatkoi vielä pimeästi bisnestä vuosisadan loppuun asti Pohjois-Sansibarissa.
Vähän kevyempää nähtävää edustivat paikallinen kauppahalli... (Väkisin tuli mieleen ajatus, onko meidän syömämme kala-ateriat peräisin tämän herran tossujen juuresta.)
...ja talo, jossa Freddie Mercury vietti lapsuutensa ennen muuttoaan Intian kautta Englantiin.
Kävelyn päätteeksi oppaamme saattoi meidät dala-dalalle eli pakettiautobussille. Kaupunkiin tulimme bububulla eli reittibussilla. Vaihtoehtona olisi myös tuk-tuk eli moottoroitu riksa. Mistä johtuneekin, mutta kulkuneuvojen nimet ovat hauskan kuuloisia saman tavun tai sanan monikertoja.
Aktiivisen päivän täydensi illansuun aavanmeren risteily (veneelläkin oli kiva kaksiosainen nimi, jota en muista). Ajoimme pienen lenkin pohjoiseen, kääntöpaikassa pulahdimme uimaan ja myötätuulessa päästelimme vauhdilla takaisin. Risteily antoi mahdollisuuden katsella rantoja toisesta perspektiivistä.
Kevennyksenä kerrottakoon, että kapteenimme, 35-vuotias yhdeksän lapsen isä, etsii englantilaista vaimoa. Kun kerroimme olevamme suomesta, sekin kävisi. Lupasin liittää hänen kuvansa blogiin.
Lopulta päädyimme kotirannallemme, joka on aktiivisesti paikallisten käytössä. Hauskimmasta ohjelmanumerosta vastasi lehmäänsä pesettävä nuorukainen. Hetken lehmä joutui odottamaan vuoroaan, sillä eihän mikään ole niin tärkeää kuin jalkapallo (puutarhanhoito ei ole vaihtoehtona).
Kommentit