Neljä yötä Andamaanien Havelock-saarella on historiaa. Jälleen yksi epätietoisuuden, kyynärpäiden, töykeiden katseiden ja ihmisruuhkan sävyttämä matkan alku on takana. Mutta olen iloinen, sillä nyt kun istun mukavasti ja tilavasti matkustajalaivan penkkiosastolla, jäljellä ei ole pienenpientäkään ärtymystä, ei vaikka intialaispoika vei paikkamme, eikä suostunut niitä luovuttamaan. Nautin vain pienestä ilmavirrasta kasvoillani ja siitä, että pitkästä aikaa kuuntelen musiikkia tablettiin ladatusta Spotifysta. Pearl Jamin Alive on soinut jo pitkään päässäni. Nyt viimein sain aikaiseksi kaivaa kappaleen soittimesta korviini.
Aloin miettimään matkustamista. Välillä tulee typertynyt olo kävelessä kylissä, joissa länsimaalaisia katsotaan kummeksuen. Mikä on meidän oikeus käydä ihmettelemässä paikkoja ja ihmisiä, joille 100 km:n matka lähimpään kaupunkiin voi olla once in life-juttu? Mutta ehkäpä siinä onkin matkustamisen juju. Se sadan kilometrin matka voi olla juuri yhtä merkitsevä kuin omani. Olennaista on tiedostaa, miksi matkalle haluaa. En usko siihen, että ihmisellä on oikeutta omistaa maataan (en tarkoita nyt omistusta juridisessa mielessä), vaan kaikilla on oikeus etsiä onneaan, mistä sen uskoo löytävänsä - kunhan etsiminen tapahtuu mahdollisimman suuressa harmoniassa luonnon kanssa ja kunnioittaen paikallisia tapoja. Siksi Annalla ja minulla on juuri yhtä suuri oikeus tallata näitä polkuja kuin paikallisillakin.
Uskon elämän olevan pitkä matka myötätunnon, hyväksynnän ja kärsivällisyyden opiskelussa. Mutta se on myös itsensä sivistämistä ja uusien elämysten kokemista. Jokaisen pitäisi löytää ympäristö, jossa sen voi tehdä parhaiten, tai sitten löytää toinen tie elää. Olen oppinut itsestäni, että edistyn matkustaessa. Saan unohtaa sähkölaskut, ei tarvitse miettiä, kenen kanssa viettäisi aikaansa ja ympäristö on täynnä uusia ärsykkeitä. Mutta toisaalta ympäristö myös haastaa ärsykkeiden ylitarjonnalla. Siksi vasta nyt, kun olemme viimeisen parin viikon aikana pitäneet pidempiä stoppeja rauhallisissa luontokohteissa, mieleni on alkanut rauhoittumaan. Siksi nyt tunnen oloni hyväksi, kun pystyin vain hymyilemään mielessäni intialaiselle tavalle jonottaa ja nautin vain siitä, että olemme nyt onnellisesti laivassa.
Tämänhetkinen hyvä oloni tekee myös nöyräksi. Muistan tuoreena mielessäni Goan kuumeripulin tai sen, miten Mettupalayamissa matka Andamaaneille tuntui vastenmieliseltä ihottuman ja Munnarissa palaneen ihon häiritessä oloani. Silloin en todellakaan osannut ottaa hotellin etsimistä positiivisena haasteena, vaan kirosin intialaiset halpahotellit mielessäni alimpaan helvettiin. Niinpä, onneksi olen nyt terve, ja voin jatkaa mielenmatkaani konkreettisen eksoottisessa ympäristössä. En varmaan koskaan opi olemaan terveydestä kyllin kiitollinen, kunnes sen taas joskus - yhden kerran vielä lopullisesti menetän.
Annan ja minun keskusteluihin palaa usein Mettupalayamin ja Ootyn välisellä junamatkalla tapaamamme brittipariskunta. He olivat eläkkeelle jäätyään päässeet tosissaan syventymään harrastukseensa, lintujen bongaamiseen ympäri maailmaan. Heillä oli valtava Intian tiekartta, johon oli punaisin ympyröin merkitty kohteita, joissa saattaisivat nähdä halumiaan lintulajeja. Yhden linnun perässä he olivat matkanneet vuorokausitolkulla matkaten paikallisbusseilla ja kysyen neuvoa paikallisilta. Ja niin vain se joku pieni tirriäinen oli heillä näytettävänään kameran ruudulla. Ennen Mettupalayamia he olivat matkanneet toista vuorokautta junassa. Mutta edelleen nauraen 66-vuotias nainen selitti, että tällä reissulla he olivat alkaneet kuvaamaan lintuja vain bongaamisen asemasta, sillä etenkin siinä iässä jokainen matka voi olla viimeinen. Terveyttä ei voi ostaa, mutta elämänasenteella on sen säilymiseen huikea korrelaatio. Toki pitää tiedostaa, että elämä ei kohtele meitä tasapuolisesti. Sekin pitää vain hyväksyä.
Nyt olemme siis vaihtamassa saarta. Havelock oli minulle ainutkertainen kokemus. En ole vielä koskaan nähnyt sellaista toista kilometriä pitkää palmujen rajaamaa rantaa, jossa valkea hiekka oli pehmeääkinpehmeämpää ja meri turkoosinpuhdasta. Päiväunet palmunkatveessa jäävät varmasti pitkäksi ajaksi mieleemme. Ei ihme, että ranta on äänestetty muutama vuosi sitten, Aasian parhaaksi rannaksi jolloin nettisivustolla. Myös saaren toisella puolella sijainneen guesthousimme oma ranta oli upea, silloin kun siellä oli rantaa. Välillä laskuvesi siirsi valtamerta useita satoja metrejä kauemmaksi paljastaen vain hiekkaisen merenpohjan ja merimakkarat. Vesi oli kuitenkin paikallaan aamuisin, joten se tarjosi mukavan tavan aloittaa aamun. Teimmepä kerran aamujoogankin ennen pulahdusta, mutta vain kerran, kolmannen illan venyessä pitkäksi tavattuamme uudelleen wayanadissa tutustumaamme ranskalaisen näyttelijäpariskunnan.
Seuraavaksi hyppäämme maihin Long Islandissa, jossa ei pitäisi olla hälyä Havelockinkaan vertaa. Saarelle pääsee vain kerran päivässä reittiveneellä Siellä on pieni kylä, kaksi guest housea, sademetsä, vielä hienompia rantoja, ja mikä parasta, upeat korallit, joilla pääsemme testaamaan ostamiamme snorklausvehkeitä.
Aloin miettimään matkustamista. Välillä tulee typertynyt olo kävelessä kylissä, joissa länsimaalaisia katsotaan kummeksuen. Mikä on meidän oikeus käydä ihmettelemässä paikkoja ja ihmisiä, joille 100 km:n matka lähimpään kaupunkiin voi olla once in life-juttu? Mutta ehkäpä siinä onkin matkustamisen juju. Se sadan kilometrin matka voi olla juuri yhtä merkitsevä kuin omani. Olennaista on tiedostaa, miksi matkalle haluaa. En usko siihen, että ihmisellä on oikeutta omistaa maataan (en tarkoita nyt omistusta juridisessa mielessä), vaan kaikilla on oikeus etsiä onneaan, mistä sen uskoo löytävänsä - kunhan etsiminen tapahtuu mahdollisimman suuressa harmoniassa luonnon kanssa ja kunnioittaen paikallisia tapoja. Siksi Annalla ja minulla on juuri yhtä suuri oikeus tallata näitä polkuja kuin paikallisillakin.
Uskon elämän olevan pitkä matka myötätunnon, hyväksynnän ja kärsivällisyyden opiskelussa. Mutta se on myös itsensä sivistämistä ja uusien elämysten kokemista. Jokaisen pitäisi löytää ympäristö, jossa sen voi tehdä parhaiten, tai sitten löytää toinen tie elää. Olen oppinut itsestäni, että edistyn matkustaessa. Saan unohtaa sähkölaskut, ei tarvitse miettiä, kenen kanssa viettäisi aikaansa ja ympäristö on täynnä uusia ärsykkeitä. Mutta toisaalta ympäristö myös haastaa ärsykkeiden ylitarjonnalla. Siksi vasta nyt, kun olemme viimeisen parin viikon aikana pitäneet pidempiä stoppeja rauhallisissa luontokohteissa, mieleni on alkanut rauhoittumaan. Siksi nyt tunnen oloni hyväksi, kun pystyin vain hymyilemään mielessäni intialaiselle tavalle jonottaa ja nautin vain siitä, että olemme nyt onnellisesti laivassa.
Tämänhetkinen hyvä oloni tekee myös nöyräksi. Muistan tuoreena mielessäni Goan kuumeripulin tai sen, miten Mettupalayamissa matka Andamaaneille tuntui vastenmieliseltä ihottuman ja Munnarissa palaneen ihon häiritessä oloani. Silloin en todellakaan osannut ottaa hotellin etsimistä positiivisena haasteena, vaan kirosin intialaiset halpahotellit mielessäni alimpaan helvettiin. Niinpä, onneksi olen nyt terve, ja voin jatkaa mielenmatkaani konkreettisen eksoottisessa ympäristössä. En varmaan koskaan opi olemaan terveydestä kyllin kiitollinen, kunnes sen taas joskus - yhden kerran vielä lopullisesti menetän.
Annan ja minun keskusteluihin palaa usein Mettupalayamin ja Ootyn välisellä junamatkalla tapaamamme brittipariskunta. He olivat eläkkeelle jäätyään päässeet tosissaan syventymään harrastukseensa, lintujen bongaamiseen ympäri maailmaan. Heillä oli valtava Intian tiekartta, johon oli punaisin ympyröin merkitty kohteita, joissa saattaisivat nähdä halumiaan lintulajeja. Yhden linnun perässä he olivat matkanneet vuorokausitolkulla matkaten paikallisbusseilla ja kysyen neuvoa paikallisilta. Ja niin vain se joku pieni tirriäinen oli heillä näytettävänään kameran ruudulla. Ennen Mettupalayamia he olivat matkanneet toista vuorokautta junassa. Mutta edelleen nauraen 66-vuotias nainen selitti, että tällä reissulla he olivat alkaneet kuvaamaan lintuja vain bongaamisen asemasta, sillä etenkin siinä iässä jokainen matka voi olla viimeinen. Terveyttä ei voi ostaa, mutta elämänasenteella on sen säilymiseen huikea korrelaatio. Toki pitää tiedostaa, että elämä ei kohtele meitä tasapuolisesti. Sekin pitää vain hyväksyä.
Nyt olemme siis vaihtamassa saarta. Havelock oli minulle ainutkertainen kokemus. En ole vielä koskaan nähnyt sellaista toista kilometriä pitkää palmujen rajaamaa rantaa, jossa valkea hiekka oli pehmeääkinpehmeämpää ja meri turkoosinpuhdasta. Päiväunet palmunkatveessa jäävät varmasti pitkäksi ajaksi mieleemme. Ei ihme, että ranta on äänestetty muutama vuosi sitten, Aasian parhaaksi rannaksi jolloin nettisivustolla. Myös saaren toisella puolella sijainneen guesthousimme oma ranta oli upea, silloin kun siellä oli rantaa. Välillä laskuvesi siirsi valtamerta useita satoja metrejä kauemmaksi paljastaen vain hiekkaisen merenpohjan ja merimakkarat. Vesi oli kuitenkin paikallaan aamuisin, joten se tarjosi mukavan tavan aloittaa aamun. Teimmepä kerran aamujoogankin ennen pulahdusta, mutta vain kerran, kolmannen illan venyessä pitkäksi tavattuamme uudelleen wayanadissa tutustumaamme ranskalaisen näyttelijäpariskunnan.
Seuraavaksi hyppäämme maihin Long Islandissa, jossa ei pitäisi olla hälyä Havelockinkaan vertaa. Saarelle pääsee vain kerran päivässä reittiveneellä Siellä on pieni kylä, kaksi guest housea, sademetsä, vielä hienompia rantoja, ja mikä parasta, upeat korallit, joilla pääsemme testaamaan ostamiamme snorklausvehkeitä.
Kommentit