Kaakkois-Aasian retki ja aika moni muukin reissu on takana päin. Asustelemme Lučenecissa, pienessä slovakialaisessa kaupungissa lähellä Unkarin rajaa. Täällä on tapahtunut niin paljon, että siitä voisi kirjoittaa kohta romaanin. Mutta voimme hyvin.
Kesä sujui Italiassa ja Suomessa. Oli mukava palata omaan kotiin vajaan kymmenen kuukauden jatkuvan muuttamisen jälkeen. Olemme kumpikin ihastuneet Lahden kotiimme, siksikin oli hieman haikeaa jättää se taas uusille vuokralaisille. Mutta mukavaa on, että nämä vuokralaiset vaikuttivat todella välittävän kodistamme. Se jäi hyviin käsiin.
Pitkään meriaiheinen kuva Eidon italialaisessa Pimpa-sarjakuvakirjassa kuului Papualle. Ja moni asia tapahtui Balilla. Mutta nyt nuo paikat ovat saaneet antaa tilaa Bratislavalle ja Kosicelle.
Siihen on lienee vaikuttanut, että me emme ole enää puhuneet matkastamme niin paljoa. Siksikin on korkea aika kirjoittaa jotain muistiin.
Jonkun jäljen matkustaminen on jättänyt. Yksi Eidon ”suosikkilelu” on iso tiekartta Lucenecin ympäristöstä. Hän osaa jo nyt ”lukea” useita kymmeniä eri paikannimiä. Ja luonnollisesti hän tietää, mikä bussinumero vie kuhunkin lähikylään ja -kaupunkiin.
Viimeiset hetket Vietnamissa vietimme Mũi Néssa ja Saigonissa. Mũi Nésta ajattelimme varata jotain parempaa. Katsoimme hienoja resortteja merenrannalta. Mutta lopulta päädyimme pieneen hotelliin. Emme edelleenkään osanneet varata mitään kallista, vaikka vajaa 30 euroa yöstä ylittikin kirkkaasti majoitustemme keskihinnan. Saimme kaiken, mitä tarvitsimme: todella kivan uima-altaan, jonka toinen pääty oli Eidolle sopiva kahlaamiseen, hyvän aamupalan ja viihtyisän sekä tilavan huoneen lähellä merenrantaa.
Makailimme sen altaassa kuin viimeistä päivää. Oli hassu tunne, että matkamme olisi pian päättymässä. Ei se ollut surullista, mutta ei myöskään odottavaa. Oli vain selkeä tunne siitä, että joku vaihe elämässä olisi tulossa päätökseen. Ehkä siksikin halusin käydä vielä viimeisenä päivänä polskimassa meressä, vaikka Vietnamissa ei meri enää houkuttanutkaan Indonesian malliin.
Kuten niin usein, kanjonivaelluksen matka oli päämäärää tärkeämpi. Kanjoni päättyi pienelle vesinorolle, jota voi hyvällä tahdolla kuvata vesiputoukseksi. Mutta vain hyvällä tahdolla.
Ylipäätänsäkään emme voi kehua, että reilussa puolessa vuodessa olisimme nähneet liikaa maailmanluokan nähtävyyksiä. Ehkä Vietnamissa jotkut kohteemme voisivat olla sellaisia, ainakin kaupungit Hanoi ja Ho Chi Minh sekä muutamat näyttävät luolat. Mutta näin jälkikäteen minun täytyy oikein pinnistää, että muistan niistä jotain erityistä.
Ho Chi Minh, tai paremminkin Saigon, kuten paikalliset sen tuntevat, on todellinen syntien kaupunki. Meidän hotellin vierestä kulki kävelykatu, jonka baareissa liikkuu varmuudella kaikenlainen kauppatavara, millä vain ihminen voi kuvitella hyvää oloa saavuttavansa. Ei ihme, että alue on täynnä länsimaalaista matkaajaa, joista monesta näkee, että siellä on jo hetki tullut vietettyä. Tai sitten aika Saigonissa on kuluttavaa.
Väkisinkin mielikuvitus vie niihin hetkiin, kun nuoret amerikkalaissotilaat tulivat muutaman päivän vapaalle viidakkojen taistelukentiltä. Voi vain kuvitella sitä kontrastia. Vaikka Vietnamin sodasta on puolivuosisataa, palaan jatkuvasti mielissäni sen tapahtumiin ja vaikutukseen maassa. Kun näen vanhoja ihmisiä, mietin mitä he ovat tuolloin kokeneet. Mietin myös, mitä sota on merkinnyt lapsille. On hurjaa edes ajatella, että Eido joutuisi elämään keskellä sotaa.
Välillä leikittelen, mitä tulee ensimmäisenä mieleen, kun suljen silmäni ja muistelen reissua. Se on mukava harjoitus, varsinkin silloin, kun arkielämä Lucenecissa tuntuu vaikealta. Vastaus on yllättävän helppo antaa. Näen mielikuvissani kaksi hummeria, jotka taistelivat keskenään sukelluslamppujen valossa snorklatessamme Raja Ampatin viimeisen homestaymme kotikoralleilla.
Kaikkiaan Länsi-Papuan kristallinkirkkaat vedet jäivät parhaiten mieleen. Se on tuskin sattumaa. Kaikilta reissuiltani on yksi voimakkain kokemus vajaa kymmenen vuotta sitten viettämäni kuukausi Unaunan saarella. Silloinkin laiturin päästä saattoi hypätä snorklaamaan kalaparvien keskelle. Koralliriutat taitavat olla minun maisemani.
En osaa sanoa, onko olemassa oikeaa maisemaa. Sanotaan, että jotkut pitävät vuoristosta ja toiset merestä. Mistä se johtuu? En ainakaan lapsuudessani ollut oppinut tuollaiseen. Ensimmäisen kerran näin vilaukselta koralleja huidellessani kolmeakymmentä. Silloin vielä vesi ei ollut elementtini. Ihottumani oli niin paha, että pelkäsin jo veteen mennessä seurauksia.
Kymmenen vuotta siitä intialainen ayurvedalääkäri kertoi minulle salaisen lääkkeen: hathajoogan ja meditaation. Hän lisäksi määräsi luonnollista ihoöljyä, jolla pystyin korvaamaan kaikki länsimaalaiset lääkkeet. Sen jälkeen elämäni on vapautunut. Parannus sairauteeni löytyi sisältäni, ei ulkoisista allergiatesteistä tai kortisonivoiteista.
Se on luultavasti tärkein opetus, jonka haluan Eidolle antaa. Kannustan kyllä käymään kouluja ja harrastamaan. Mutta yritän olla rohkea ja antaa hänen valita oman polkunsa. Siitä olen kiitollinen vanhemmilleni. Luultavasti he eivät ymmärrä, mitä olen oppinut, mutta he ovat aina antaneet minun valita oma tieni. En kyllä ole liikaa heille jakanut tai kertonut. Mutta koskaan he eivät ole kieltäneet tai kyseenalaistaneet.
En usko, että elämässä on kyse saavuttamisesta tai kokemuksista. Avain onneen on oppia olemaan läsnä. Minulla tuo tie kulkee matkustamisen ja kokemusten kautta. Ehkä Eido on pykälän minua edellä. Toivottavasti hänen ei tarvitse kulkea urapolun ja irtisanoutumisen kautta löytämään, mitä haluaa. Toivottavasti osaamme Silvian kanssa kasvattaa häntä löytämään tiensä ilman ulkopuolisia odotuksia.
Olen onnekas, että saan jakaa Eidon Silvian kanssa. Silvia on valtavan hyvä äiti. Opin jatkuvasti häneltä vanhemmuudesta. Siitä seuraa myös kipuilua. On vaikeaa huomata olevansa väärässä tai oppia ottamaan palautetta. Siitä kävimme matkallakin suurimmat tappelumme. Välillä se tuntui ylitsepääsemättömältä.
Kerran Balin kupeessa Nusa Lembonganilla eksyin kysymään, josko Silvia haluaisi lähteä Eidon kanssa kotiin. Silloin olin hukassa. Kävelin rantaan kuuntelemaan aaltoja ja meditoimaan. Onnistuin tavoittamaan sisintäni ja olemaan lähempänä totuutta.
Kuinka ehdottomalta oma näkökulma joskus tuntuu ja kuinka vaikeaa on hyväksyä voivansa olla väärässä ja että toinen voi olla oikeassa. Oma mielemme voi olla kuin vankila ilman ulospääsyä ja konfliktin jatkaminen näennäinen pakotie vankilasta. Minun on tosi vaikeaa myöntää olevani väärässä, tai edes tulla puolitiehen vastaan. Mutta kuinka palkitsevaa väärässä olemisen tunnustaminen on.
Eido on mieletön opettaja. Hän aloitti opetuksensa jo vatsakipuisena muutaman kuukauden iässä. Kävelin silloin pitkät tovit meditoiden lapseni sylissäni keskellä yötä. Kun hyväksyin hänen kipunsa ja olin vain läsnä, Eido rauhoittui lepoon. Mutta jos annoin ajatusteni karata, hän huomautti siitä välittömästi itkulla. Myöhemmin jatkoin meditaatiorutiinia kuunnellen mantraa. Silvia kertoi Eidon levänneen silmät auki pitkät tovit sylissäni, vaikka en ollut tietoinen siitä.
Kun olemme läsnä, olemme lähimpänä totuutta. Meillä löytyy suuri läsnäolon vihollinen käsissämme. Riitamme jälkeen päätin poistaa Instagramin ja Facebookin kännykästäni. Some-ajan rajoittaminen paransi välittömästi suhdettamme. On naurettavaa ajatella nyt, kuinka merkittävänä tuota tekoa silloin pidin. Mietin, että minun pitäisi postata Facebookiin vähintään ilmoitus siitä. Nyt tuo hymyilyttää, mutta silloin se oli totista totta.
Kuinka nalkissa olemmekaan noiden softien kanssa? Nyt olen tajunnut, kuinka todellista huoli somen vaikutuksesta yhteiskuntaamme on. Tai pitää olla rehellinen. En minä sitä itse ole oivaltanut. Olen kuunnellut viisaampia. Etenkin Yuval Noah Hararin kirja Nexus auttoi ymmärtämään, miten paljon meitä juuri tälläkin hetkellä viedään. Se auttoi myös tuntemaan armoa itseäni kohtaan.
Koska kirjoitan tätä ennen kaikkea minun rakkaalle lapselleni Eidolle, haluan kertoa kuinka mahtava olit tällä retkellä. Vaikka aloitimme tämän matkan ollessasi kuuluisassa ”terrible two”-iässä, sopeuduit kaikkeen kuin unelma. Toki sinulla oli omat vaikeat hetkesi. Olihan se raskasta, kun ajoittain kaikkeen mitä tarjosimme, saimme vastauksen ”ei”. Mutta se oli vain tervettä rajojen hakemista. Yritimme parhaamme mukaan asettaa niitä, välillä hyvällä kärsivällisyydellä, välillä kiristellen.
Tarjosit meille lukuisia ylpeyden hetkiä. Kuinka ihanaa oli mennä aamulla joogatunneille, kun saatoimme luottaa että voisimme ottaa sinut mukaamme. Löysimme kivan joogapaikan Nusa Lembonganin saarelta, jossa paikan henkilökunta tarjoitui leikkimään kanssasi. Sitä riemua kesti muutaman harjoituksen ajan.
Oli aika kiva sattumus, että samana hetkenä todettuamme, että emme oikein pidä heidän tarjoavan vain piirrettyjä sinulle, päätit liittyä meidän joukkoon. Siitä eteenpäin vietit aikaasi joogasalissa tehden välillä omia jooga-asanoita ja tuottaen hymyä kaikille joogaajille. Kun kanssajoogaajat tulivat kehumaan meitä sinun läsnäolostasi ja harmoniasta, me vanhempasi emme voineet välttää ylpeyden tunnetta.
Vaikka kokemukseni vanhemmuudesta on vähäisintä mahdollista, uskallan silti yleistää. Luultavasti me vanhemmat aliarvioimme lapsiamme. Pelkäämme helposti pahinta emmekä uskalla vain luottaa, että lapsemme pärjäävät. Toki meidän pitää asettaa rajat ja tarjota turvaa, mutta lapsemme luultavasti osaavat sekä ymmärtävät paljon enemmän kuin pystymme käsittämään.
Haasteemme on se, että hahmotamme maailmaa niin paljon puhutun kielemme kautta. Se rajoittaa ymmärrystämme. Rationaalinen ajattelu on usein välttämätöntä, mutta myös todella rajoittavaa. Riittää, jos googlettaa ” hard problem of consciousness”. Sinä saat sen Eido tehdä itse olettaen, että Google on vielä olemassa lukiessasi tätä tekstiä.
Hyvät hetket eivät todellakaan rajoittuneet joogasaliin. Ruokailut olivat uusien kokemusten ja riemujen löytämistä. Kaakkois-Aasiassa pieneen lapseen suhtaudutaan poikkeuksetta lämmöllä ja hyväksynnällä. Lapsen huutaminen ja juoksentelu ei ole häiritsevää, vaan se on luonnollinen osa lapsen kasvua. Totta kai ravintolat ovat erilaisia. Meidän suosimissa paikoissa oli usein hiekkalattia ja pienet muovituolit. Monissa paikoissa ravintoloitsijan omat lapset osallistuivat leikkeihin.
Koh Mukin pienessä ravintolassa Eido otti ensimmäiset polkumopon kierrokset seuraten omistajaperheen vanhempaa lasta. Sitä jatkui esimerkiksi Vietnamin Trang Anin ravintola-majapaikassamme. Myös siellä oli hieman vanhempi leikkikaveri, joka suostui jakamaan mopoaan Eidon kanssa.
Balin Amedissa Eido koki ensimmäisen ihastuksensa. Hollantilais-indonesialaisen pariskunnan vuotta vanhempi Ilu-tyttö sai Eidon heräämään ennen aikojaan pienessä Pelangan-homestayssamme, jossa asuimme 10 päivän ajan. Ensimmäisenä aamulla hän alkoi huhuilemaan, missä Ilu on. Tyttö opetti Eidolle ensimmäiset englanninkieliset sanatkin. Esimerkin voima oppimisessa on suuri.
Ilun lahjaksi antama sininen auto kulki Ilu-auton nimellä pitkät tovit. Lopulta auto ja puheet Ilusta hukkuivat uusien tielle. Sellaista elämä on. Muistot ovat kauniita, mutta niihin on turha jäädä kiinni.
Yhteiset skootteriretket jäivät kaikkien mieliin. Vielä Koh Lantalla hieman arkailimme, miten pärjäisimme kolmestaan yhden skootterin päällä. Mutta lopulta ajeluista tuli rutiinia. Vuokrasimme skootterin lähes saarella kuin saarella lukuunottamatta Papuan tiettömiä pikkusaaria. Yleensä Eido kulki välissämme, mutta eniten hän nautti, kun sai seisoa edessä ja käynnistää skootterimme. Niin teimme monesti lyhyitä matkoja. Skootterin kyydissä pystyi mukavasti nukkumaan jopa useat päiväunet.
Vaikka meillä oli matkastressin aiheuttamat omat kiistamme, pääosin elomme sujui hienossa harmoniassa. Monesti mietimme, kuinka etuoikeutettuja vanhempia olemme, kun saimme viettää tällaista aikaa kasvavan poikamme kanssa. Jaoimme yhdessä oppimisen riemua. Tutut kirjat ja iltasadut toivat säännöllisyyttä. Pyrimme pitämään kiinni ruokailuajoista ja muista rutiineista mahdollisemma hyvin. Vain pitkät siirtymiset rikkoivat säännöllisyyttä.
Kaikki matkat menivät hyvin. Yölennot, yöjunat, pitkät bussimatkat, venesiirtymiset ja oikeastaan kaikki paikan vaihdot menivät kiitettävän hyvin, vaikka etukäteen kannoin niistä hieman huolta. Eidoa enemmän ne taisivat kuluttaa vanhempia.
En voi liikaa kannustaa perheellisiä lähtemään reissuun. On kovin helppo löytää syitä, miksi niin ei voisi tehdä. Mutta usein ne eivät ole todellisia. Haluamme vain löytää syitä, miksi emme tekisi jotain normaalista poikkeavaa. Toki matkustus ei ole kaikkia varten. Joillakin on kaikki jo nyt juuri siellä, missä ovatkin. Onneksi minulla ja Silvialla ajatukset kohtaavat. Me rakastamme olla tien päällä.
Siellä tavallaan olemme nytkin. Olen kiitollinen, että saamme olla yhdessä täällä pienessä kaupungissa Slovakiassa. Ja olen kiitollinen Silvialle, että hän ymmärtää minua. Kun teen työtä, teen työtä. Ei ole poikkeus, että työskentelen aamuyöhön. En osaa olla tekemättä töitä niin hyvin kuin pystyn.
Olen todella kiitollinen matkastamme ja yhteisistä kokemuksistamme. Näistä blogikirjoituksista jää hieno muisto, joihin on kiva palata. Haluaan vielä loppuun sanoa tämän: sinulla on Eido valtavan upea äiti. Kuinka onnekkaita olemmekaan, kun saamme jakaa tämän ihanan naisen elämässämme.
Tämä ei olisi oikea yhteenveto, jos en listaisi suosikkipaikkoja. Mietimme yhdessä Silvian kanssa muutamia mainintoja. Nämä on mukava kirjoittaa muistiin. Ehkäpä joihinkin näistä tulee vielä palattua.
Matkareittimme oli seuraava: Rooma -Bangkok - Ko Pu - Ko Lanta - Ko Muk - Ko Lipe (Thaimaa vajaa 1 kk) - Langkawi (Malesia 3 pvää) - Sanur / Amed (Bali) - Gili Air - Senggiki / Tetebatu / Kuta (Lombok) - Amed / Bedugul (Bali) - Nusa Lembongan - Ubud (Bali) - Pulau Kri / Pulau Mansuar / Pulau Waigeo (Raja Ampat) - Nusa Dua / Sidemen (Bali) - Nusa Lembongan (Indonesia vajaa 4 kk) - Hanoi - Tràng An - Phong Nha - Hue - Hoi An - Quy Nhơn - Nha Trang - Đà Lạt - Mũi Né - Saigon (Vietnam 40 pvää) - Rooma.
Saaret
Ko Muk (Thaimaa). Pieni idyllinen saari Andamanmerellä, Ko Lantan eteläpuolella. Siellä on muutama todella kaunis ranta, hieman sademetsää ja hämmentävä Emerald Caven kanjoniluola. Paikassa on leppoisa tunnelma, riittävästi majapaikkoja ja hyviä ravintoloita. Saarella liikutaan pääosin jalan ja hevosvaunuilla. Taitaa siellä oli pari autoakin. Saarella on sellainen tunnelma, jota monet reppureissaajat etsivät.
Raja Ampat (Papua, kaikki kolme saarta siellä). Raja Ampatia mainostetaan viimeisenä paratiisina, eikä suotta. Se oli varmaankin meidän suosikkipaikka reissullamme. Vajaa kolme viikkoa siellä meni siivillä.
Gili Air. Yksi kolmesta suositusta Gili-saaresta Lombokin kupeessa. Turistit löytävät sieltä kaiken tarpeellisen. Se on mukavan rauhallinen korallisaari, jonka ympäri kävelee parissa tunnissa. Siellä on kivoja ravintoloita, mukavan leppoisa tunnelma ja paljon kilpikonnia, joita näkee helposti snorklaten. Sukeltaminen on kohtuullista ja helppoa.
Toki Lombok ja Bali voisivat olla tällä listalla, mutta ne ovat kuin mantereita saarten listauksessa.
Ravintolat
PP Restaurant, Ko Mukin kalaravintola.
Hoky, kalaravintola Balin Amedissa ja sen mahimahi-lautanen (kokonainen kala) sambal matah-mausteella. Loppuaikoina minulle tuotiin kokonainen pikkulautanen tuota herkullista chli-sipulisekoitusta kalan kylkiäisenä.
Warung ady & spa (Sidemen, Bali), ruoka sekä hieronta.
Warung Tumpang (Nusa Lembongan).
Xeo chay 00 (Hanoi), hinta-laatusuhteeltaan ehkä maailman paras kasvisravintola.
Kommentit