Ruandassa on valittu avoimuus, ei unohtaminen. Lukuisten muistomerkkien ohella pääkaupunki Kigaliin on rakennettu monumentaalinen Genocide Memorial-museo. Siellä kerrotaan avoimesti ja koskettavasti, mitä oikein tapahtui. Ja miten kaikki oli mahdollista.
Vihan siementen kylväminen alkoi Belgian siirtomaakaudella 1930-luvulla. Silloin ruandalaisia luokiteltiin sattumanvaraisesti tutsi-, hutu- ja twa-heimoihin kuuluviksi, jälkimmäiseen vain prosentin verran. Kaikki, joilla oli 10 lehmää tai enemmän, luokiteltiin tutseiksi ja alle kymmenen lehmän omistajat hutuiksi. Tutseille annettiin valta ja esimerkiksi parempi mahdollisuus opiskella. Samaan aikaan siirtomaaisännät sorsivat karkeasti enemmistön muodostaneita hutuja.
Ruandalaisten henkilöpapereihin kirjattiin heimo näkyviin.
Ruandan itsenäistyttyä 1962 valta siirtyi hutuille, jotka tekivät ensimmäisiä etnisiä puhdistuksia kostona tutseille. Monet tutsit pakenivat ulkomaille.
Vuoden 1973 sotilasvallankaappauksessa vallan otti Juvénal Habyarimana, joka yritti yhdistää maata. Vallankaappausta seurasi suhteellisen vakaa aika. 1990-alussa Habyarimana aloitti varovaisen prosessin kohti demokratiaa.
Monet hutut vastustivat kehitystä. He terrorisoivat laajasti tutseja. Samaan aikaan ulkomaille paenneita tutseja pyrki palaamaan takaisin. Osa heistä muodosti sotilaallisen RPF-ryhmittymän, joka hyökkäsi Ruandaan 1990. Ranskan tuella hallituksen joukot löivät RPF:n. Hyökkäys provosoi entisestään radikaaleja hutuja. Nämä käynnistivät kampanjan pelotellakseen ihmisiä tutsien uhalla. Lehdissä julkaistiin näyttäviä ilmoituksia.
Radikaalit hutut perustivat sotilaallisen ryhmittymän, Interahamwen, joka alkoi valmistautumaan etniseen puhdistukseen. Samaan aikaan julkinen propagandakampanja voimistui. Tutseja kutsuttiin torakoiksi. Lehdistössä julkaistiin 10 käskyä, joissa annettiin ohjeita tutsien kohteluksi. Hutuilta kiellettiin liiketoiminta tutsien kanssa. Myös Avioliitot ja seurustelusuhteet tuomittiin. Hutut järjestivät kokouksia, joissa peloteltiin tutsien uhkalla.
Kansanmurhaan valmistautuminen oli suunnitelmallista ja organisoitua.
Ensimmäiset puhdistuksen Interahamwe teki 1992 tappaen 300 tutsia. Kansainvälinen yhteisö yritti puuttua tilanteeseen ja vuonna 1993 presidentti Habyarimana allekirjoitti Tansaniassa rauhansopimuksen tutsien ja hutujen välillä. Hänen radikaalit kannattajat eivät sitä kuitenkaan hyväksyneet.
Huhtikuun 6. päivänä vuonna 1994 presidenttiä kuljettanut lentokone ammuttiin alas. Hutut syyttivät siitä tutseja ja saivat tekosyyn pitkään valmistellun kansanmurhan toteuttamiseen. Jo samana iltana Kigalin kadut täyttyivät Interahamwen jäsenistä, joilla oli lista ensin tapettavista maltillisista poliitikoista.
Samalla vangittiin 10 belgialaista rauhanturvaajaa, joita kidutettiin ja murhattiin viidakkoveitsillä. Belgia reagoi toivotusti ja veti pois kaikki sotilaansa maasta. Kenttä oli avoin hutuille.
Joukkohysteriä vei vallan. Tavallisista kansalaisista tuli murhanhimoisia eläimiä. Sadan päivän aikana silvottiin, hakattiin, raiskattiin, kidutettiin tutseja ja maltillisia hutuja tavalla, jota ihminen ei voi ymmärtää. Miljoona ihmistä menetti henkensä. Mikään ei ollut pyhää. Papit saattoivat myydä kirkoista turvaa hakevat ihmiset. Naiset raiskattiin ja silpottiin lasten silmien edessä. Lapsia kidutettiin vanhempien katsoessa avuttomina vieressä.
Kigalin Genocide-museoon on kerätty tarinoita kansanmurhasta. Niistä varoitetaan aiheellisesti.
Videolla esitetään kuvaa kansanmurhan tapahtumista.
Surmatuista ihmisistä on omaisten antamia valokuvia. Istuin vartin katsomassa niitä. Jokaisella ihmisellä on oma tarina, mutta sama kohtalo. Yhden naisen kuva alkoi lepattaa, kun astuin huoneeseen. Ihan kuin hän olisi pyytänyt jakamaan tietoa tapahtuneesta.
Museossa oli myös luita ja vaatteita joukkohaudoista.
Kaikkein koskettavimpia oli muistot lapsiuhreista. Kerrottiin, mistä Chanelle oli pitänyt, mikä oli hänen lempiruokansa. Viimeiset sanat. Murhatapa.
Museossa vastuuta teosta sälytetään paljon kansaiväliselle yhteisölle. Ruandassa ollut YK:n sotilasjohtaja varoitti tapahtuvasta viikkoja ennen sen alkua. Hänen arvionsa mukaan n. 5000 sotilasta olisi voinut estää tapahtuneen. Kun puoli miljoonaa siviiliä oli murhattu, YK:n turvallisuusneuvosto julisti, että Ruandassa saatetaan suorittaa kansanmurhaa. Panssaroitujen miehistönkuljetusvaunujen lähettäminen viivästyi, koska USA ja YK eivät päässeet sopimukseen kustannusten jakamisesta.
Lopulta tilanne saatiin rauhoittumaan. Kansanmurhan masinoineita Interahamwen jäseniä pakeni ulkomaille. Osa heistä jatkoi terroria pakolaisleireillä pelotellen pakolaisia palaamasta maahan. Monet johtajat saivat kansainvälistä suojelua. Heitä pakeni mm. Keniaan ja Kameruniin.
Silti Ruanda on onnistunut haavojen käsittelyssä ihailtavasti (vaikka, kuka minä olen sitä arvioimaan). Osa johtajista tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin kansainvälisessä oikeudenkäynnissä Arushassa. Yksittäisiä murhaajia tuomittiin siviilityöhön paikallisoikeudenkäynneissä. Tekijöiden rankaiseminen on ollut välttämättömyys yleisen oikeustajun kannalta.
Mutta on myös tärkeää, ettei se ole vaikuttanut kostamiselta, minkä kuvan sain museossa. Ihmiset kasvatettiin unohtamaan tutsit ja hutut. Alettiin puhua vain ruandalaisista.
Sain siitä konkreettisen esimerkin, kun keskustelin asiasta majatalossamme ruandalaisnaisen kanssa. Sain käsityksen hänen menettäneen vanhempansa. Hän oli tuolloin neljän ikäinen. Hän puhuu kansanmurhasta tapahtuneena surullisena tosiasiana ilman katkeruutta korostaen, että hän on vain ruandalainen, kuten muutkin. Silti hän sanoi, ettei voi joskus olla ajattelematta ehkä kohtaavansa tietämättään ihmisen, joka on ollut murhaamassa vanhempiaan. Tai murhaajan lapsen.
Museossa on kerrottu myös muista tapahtuneista kansanmurhista. Genocide-käsitteen kehitti puolalainen asianajaja Raphael Lemkin ensimmäisen kerran vuonna 1948. Silloin sillä viitattiin natsien holokaustin. Myöhemmin termi on laajentunut koskemaan kansanmurhaa yleisesti.
Natsien kansanmurhan lisäksi kerrottiin Turkin puhdistuksista Armeniassa, saksalaisten tekemästä kansanmurhassa Namibiassa, Pol Potin hirmuvallasta Kambodźassa ja tuoreimpana etniset puhdistuksen 90-luvulla entisen Jugoslavian alueella.
Ruandan ja Jugoslavian tapahtumista on aikaa vain vajaa 30 vuotta. Holokausti sai alkunsa länsimaisessa demokratiassa. Se vaati vain vähän huonommat ajat ja karismaattisen hullun johtajan. Kuten Ruandassa myös Saksassa, puhdistuksia oli tekemässä ihmisiä, jotka olivat vain muutamaa vuotta aikaisemmin olleet tavallisia kansalaisia siviilitöissään. Luen parhaillaan yhden SS-johtajan omakerrontaa päätymisestään teloittajaksi. Hän on kirjan perusteella älykäs ja empaattinen persoona.
Museossa on esillä lainauksia Hitlerin puheista.
Yksi lause kiinnitti huomioni. Olen kuullut saman vast'ikään ihmisen suusta, josta voi tulla maailman suurimman armeijan johtaja.
Voiko tämä toistua uudestaan? Olosuhteet maailmassa tulevat heikkenemään varmuudella. Luonnonvarat ovat kulumassa loppuun. Ilmastonmuutos tulee ajamaan jopa miljardit ihmiset pakolaisiksi. Meillä on jo nyt Euroopassa vaikeuksia käsitellä muutamia satojatuhansia pakolaisia inhimillisesti, yhtään vähättelemättä tilannetta.
Riku Rantalan kirjoituksessa sivutaan asiaa. Miten voimme välttää tilanteen? Ainakin olisi tärkeä oppia historiasta. Juutalaisten ja tutsien kansanmurhaa edelsi laajamittainen propagandakampanja. Torakka ja ali-ihminen olivat käytettyjä nimityksiä. Johtajat saivat tavalliset kansalaiset mukaan.
Näihin rinnastettavia termejä näkee käytettävän yhtenään nettipalstoilla. Sivistys ja valistus, laadukas koulutus sekä hyvä kotikasvatus ovat keinoja saada ihmiset ymmärtämään, kuinka vaarallista on viljellä vihaa "harmittomissa" viesteissä. Näitä asioita on tärkeä käsitellä kouluissa.
Kiellot ovat usein väärä lähestyminen. On turha syyllistää nettivihaajaa. Syyllistäminen lisää vain intoa. Suvakiksi leimautumalla menetät ne kuulijat, joille viestisi pitäisi suunnata. Ihmisen pitää itse saada oivaltaa, miksi vihan lietsominen tai aiheeton pelottelu on haitallista yhteiskunnalle. Se lisää radikalisoitumista molempiin suuntiin.
Valitettavasti emme voi lennättää jokaista suomalaista Auschwitziin (siellä sain nuorena miehenä oman pasifistisen herätykseni), Genocide-museoon tai Phnom Penhin Killing fieldsille. Se olisi varmasti tehokkain tie oivallukseen.
Olen viimeisinä vuosina oppinut ymmärtämään Euroopan Unionin merkityksen rauhanjärjestönä. Pitäisikö sitä korostaa avoimesti ja enemmän? Ehkä silloin kansalaisten olisi helpompaa hyväksyä euron poukkoilut. Tällöin EU:n asema olisi vahvempi kansainvälisessä keskustelussa.
Voin vain toivoa: Never Again.
Kommentit