Sattumia, onko niitä. Jälkikäteen pystymme näkemään, missä olemme viettäneet aikaamme. Jokaiseen paikkaan on johtanut lukuisten tapahtumien ketju, joista yhdenkin asian tapahtuminen toisin olisi saattanut viedä täysin toisiin maisemaan. Näin voi sanoa ajastamme Teneriffalla. Mikäli minun olisi pitänyt arvioida syksyllä 2022 todennäköisyyttä lopputalven viettämisestä Teneriffan San Isidron kaupungissa, se olisi ollut lähellä nollaa.
Mutta silti marraskuussa alkoi tapahtumien ketju, joka vei meidät sinne. Vietimme Eidon ensimmäisiä vuosipäiviä, kun sain kutsun seuramme toimistoon. Minut irtisanottiin Lahden korisylpeyden palveluksesta, vaikka sopimustani oli vielä puolitoista vuotta jäljellä. Hämillämme mietimme, mitä tekisimme seuraavaksi. Aikamme vei Lapin kautta Roomaan, josta satuimme löytämään halvat menolennot Teneriffalle.
Seuraavaksi piti miettiä, miten siellä asuisimme. Suomalaisen Facebook-ryhmä kautta löysin jo kivan asunnon saaren pohjoispuolelta, mutta onneksi en ehtinyt varaamaan asuntoa. Silvian entisellä pomolla sattui olemaan asunto tyhjillään eteläisessä San Isidron kaupungista. Eikä siinä vielä kaikki, hän lupasi myös tyylikkään pikkuautonsa käyttöömme. Niinpä löysimme itsemme tuolta kuuluisalta lomasaarelta asumasta ja samaan aikaan minulle maksettiin palkkaa. Huonomminkin olisi voinut käydä, olkoonkin että tuskin koskaan potkut ovat mieltä ylentävä tapahtuma.
Nyt tuosta on kulunut aikaa jo kolmatta vuotta. Halusin palata kirjoittamaan muistoja saarelta, sillä nopeasti aika syövyttää mielestä kokemuksemme. Näihin on mukava palata myöhemmin, varsinkin Eidon ollessa siinä iässä, että osaa lukea. Olen aika vakuuttunut, että tämä tulee kiinnostamaan häntä, sillä jo nyt hän menee nukkumaan karttakirjansa kanssa.
Saavuimme Teneriffan eteläiselle lentokentälle myöhään illalla. Taksikuski heitti meidän osoitteeseemme, San Isidron pienelle kujalle. Muistan elävästi, miten Eido juoksi kaltevaa katua ja miten olin varma, että kohta hän kaatuisi. Niin tapahtuikin. Nyt on hämmentävää katsella pojan kiipeilevän sekä hyppivän esteiden yli. Pienen lapsen kehitys on ihmeellistä seurattavaa.
Seuraavana päivänä saimme paremman käsityksen, mihin olimme tulleet. Kerrostaloasuntomme katolta oli suora näkymä rannalle, kuten myös lentokentälle, jonne tuli jatkuvalle syötöllä lomalentoja tuomaan turisteja etelän aurinkoon. Teneriffalle on rakennettu myös toinen lentokenttä 70-luvulla satoja uhreja vaatineen onnettomuuden jälkeen, mutta edelleen etelässä on pääkenttä.
Vietimme Eidon kanssa monet tovet ihmetellen lentojen laskeutumista ja nousua. Pienet lentokoneet näyttivät kattoterassiltamme siltä, kuin ne olisi voinut poimia ilmasta pinsettiotteella. On ihmeellistä, miten perspektiivi muuttaa vauhtia ja kokoa. Lentokoneiden laskeutumisen ja nousuja voisi katsoa vaikka koko päivän. Yritin usein houkutella Eidon katsomaan vielä seuraavaa, jotta saisin itsekin nähdä tuon ihmeellisen kohtaamisen.
Ikkunastamme näki vain koneen ääriviivat, toisin kuin El Médanosta. Sieltä pystyi näkemään selvästi matkustajia kuljettavan yhtiön. Erityisesti Finnairin lennon näkeminen herätti tunteita. Mietin, kuinka suomalaiset turistit olivat täynnä matkatunnetta koneen lähestyessä kiitorataa. Ja kuinka moni olisi jo tuhannen humalassa.
El Médano on San Isidron lähin rantapaikka. Sinne otimme ensimmäisenä päivänä bussin – ostimme ensimmäiseksi viikoksi bussikortit, sillä halusimme saada vähän käsitystä saaresta ennen istumista auton rattiin. Reilu vartin bussimatka vei viihtyisälle rannalle. Kaupungin rantabulevardilla oli paljon suurehkoja hotelleja, mutta ei mitään liiallista. El Médanon ranta on pitkähkö ja aalto on vieno, sellainen, jossa Eidonkin voi päästää turvallisesti veteen. Siellä oli pikkukaupungin tunnelmaa. Siitä tulikin meidän vakirantapaikka, jonne palasimme kymmeniä kertoja.
El Médanossa oli myös mitä mainion leikkipaikka, jossa Eidon kelpasi telmiä. Jossain vaiheessa hän alkoi tunnistamaan reitin leikkipaikalle. Aina kun kävelimme ravintoloiden välistä rantakujaa, Eido alkoi hihkua ja hyppiä rattaissaan. Aika veikeää oli, että tapasimme vuotta myöhemmin Balin Amedin pienessä homestayssa perheen, jonka pienokaiset olivat telmineet samalla leikkikentällä samoihin aikoihin kuin Eido. Pieni maailma.
El Médanosta teimme myös ensimmäisen lukuisista päivävaelluksista. Sellaisten tekemiseen Teneriffa on todellinen paratiisi. Voi valita rantareittejä, vuoristoa, metsiä ja hyvin erilaisilla vaikeusasteilla. Ensimmäinen vaelluksemme ei kyllä ollut mikään erityinen. Aurinko porotti kuumalta taivaalta ja olin vielä tottumaton kantorinkkaan selässäni. Polku kulki rannan tuntumassa, sivuutti La Tejitan nudistirannan, kiersi valtavien kasvihuoneiden takaa ja päättyi Los Abrigosin kylään.
Parasta antia vaelluksella oli Piscinas Naturales Los Abrigos, luonnollinen uima-allas. Sellaisia Teneriffan saari on täynnä, suurin osa niistä turvallisia uida.
Näiden altaiden liepeillä saimme myös ensimakua toisenlaisesta Teneriffasta. Sen lähiluoliin oli leiriytynyt joukko nuoria, jotka viettivät aikaansa aataminasuissa. Yhdellä oli kitara kourassa. Myöhemmin törmäsimme lukuisissa paikoissa ihmisiin, jotka elivät vaihtoehtoista elämää. Tämä oli uutta minulla. Siihen ei Teneriffan pakettilomia kauppaavissa turistioppaissa törmää.
Olen aina ihaillut hippejä, ehkä hieman kadehtinutkin. Minulla ei ole ollut nuorempana rohkeutta kyseenalaistaa asetettuja normeja. Koulutus, työ, ura. Se on ollut sisäänrakennettu mallini oikeasta tavasta elää. Se malli vie maailmaamme ylikulutukseen ja ihmislajia katkeraan loppuun. Ei hippeys itsessään vie onneen. Vain harmonia luonnon ja itsensä kanssa auttaa tasapainoon, ei päihteet tai rajojen ylittäminen. Mutta ainakin on hyvä pysähtyä pohtimaan omia valintoja.
Hypätessä merivesialtaaseen ei tarvitse pohtia mitään. Voi vain antaa veden kantaa.
Kaikkiaan reissulla pysähdyimme uimaan varmaan parissakymmenessä enemmän tai vähemmän luonnollisessa merivesialtaassa. Parhaiten niistä on jäänyt mieleen Piscina Natural Acantilado de Los Gigantes. Muuten on vaikea eritellä muistoja. Altaat muistuttavat toisiaan, vaikkakin kaikissa on oma uniikki luonnon muovaama muotonsa.
Ensimmäisen viikkomme värittyi karnevaalitunnelmissa. Teneriffan karnevaalien sanotaan olevan suurin heti Rion juhlien jälkeen. Mene ja tiedä, mutta mielenkiintoinen tapahtuma se oli. Vierailimme parinakin päivänä saaren pääkaupungissa Santa Cruz de Tenerifessä. Olin ensimmäistä kertaa todistamassa todellista sambakulkuetta yhtenevine ja värikkäine asuineen. Suomen vappukulkuetta ei oikein voi näihin verrata. Ryhmät valmistautuvat asujen tekoon ja koreografian hiomiseen vuoden ajan, siis heti kun karnevaali on ohi aletaan valmistatumaan seuraavaan.
Viimeisenä karnevaalipäivänä katsoimme vielä ilotulituksen ja venytimme Eidon nukkumaanmenoaikaa. Hyppäsimme takaisin etelään menevään bussiin vasta yhdentoista kieppeillä. Eido nukkui sikeästi koko tunnin bussimatkan. Bussista kannoimme hänet sänkyyn, onneksi San Isidron bussiasemalta oli enää kivenheitto kotiimme. Ne olivat hauskoja päiviä. Ehkä itsekin uskaltauduin vähän sambaamaan, ainakin vilkuillen ympärilleni, ettei vain häpeän tunne pääsisi yllättämään. Samban rytmi on todella tarttuvaa!
Vaikka bussilla olikin mukava reissata ensimmäisen viikon ajan, oman auton käyttö toi kivasti joustavuutta. Melkein joka päivä suunnittelimme jonkun kohteen, jossa kävimme vierailemassa yhdessä.
Poikkeuksena oli korismatsit ja -reenit, joita kävin yleensä yksin katsomassa. Teneriffan ylpeys CB 1939 Canarias on pelannut vuosikymmeniä Espanjan korkeimmalla tasolla. Edellisenä vuonna se oli juhlinut Euroopan kakkoskilpailun Championsleaguen mestaruutta. Suomalainen Sasu Salin sattui olemaan yksi joukkueen avainpelaajista. Sasun kautta pääsin katsomaan joukkueen harjoituksia sekä otteluita. Sain myös toimeksiannon Urheilulehdeltä kirjoittaa jutun Sasusta. Sain tuntea itseni merkitykselliseksi lukiessani valmista juttua lehdestä, johon kyllä olin suhteellisen tyytyväinen.
Kivana yhteensattumana oli myös se, että Canarias sattui pelaamaan samassa lohkossa turkkilaisen Darussafakan kanssa. Siellä pelasi kanadalainen Wayne McCullough, joka oli ollut valmennuksessani Lahdessa. Kävimme tapaamassa Waynea koko perheen voimin hänen hotellillaan ja esittelimme hänelle kaupunkia. Se oli mahdollista, sillä Darussafaka oli voittanut edellisen ottelunsa ja valmentaja antoi poikkeuksellisen vapaaillan.
Eido todisti, että hänellä on verenperintönä italialaisia geenejä. Yhden matsin kävin katsomassa Silvian ja Eidon kanssa. Istuimme pelaajien perhekatsomossa. Meidän vieressä istui joukko sipsakoita ja viimeisen päälle laittautuneita pelaajien tyttöystäviä. Pikkuhiljaa Eido hivuttautui lähemmäksi tyttöjä, kunnes lopulta pääsi sipaisemaan yhtä tyttöä käsivarresta samalla hymyillen hurmaavalla katseellaan. Meillä oli Silvian kanssa hauskaa. Eikä tämä ole vain yksittäinen esimerkki, olemme saaneet monet naurut näistä Eidon ensimmäisistä flirttiyrityksistä.
Täytyy vielä lisätä, että Teneriffalla ammattikoripalloilijan elämä ei ole yhtään hassumpaa. Sasulla oli mäen päällä aikamoinen luksuslukaali uima-altaineen ja hieno näkymä merelle. Siellä kelpasi perheen kanssa elellä, varsinkin kun Canarias noudatti kokeneimmille pelaajille räätälöityä päiväohjelmaa: vain yhdet hieman pidemmät reenit iltapäivisin. Toki pelireissuja on sitten sitäkin enemmän.
Canariasin lähes 5 000 ihmistä vetävä kotihalli on Lagunasin kaupungissa. Se on todella mukava yliopistokaupunki, jossa pyörähdimme useampaankin kertaan. Sen keskusta on syystä Unescon maailmanperintökohteena. Laguna oli myös reitillämme, mikäli halusimme tutustua saaren pohjoispuolelle, esimerkiksi suomalaisten suosimaan Puerto de la Cruzin kaupunkiin. Sinne oli lähes parin tunnin ajomatka kotoamme. Siksi pohjoisen kiertueemme jäivät vähemmistöön, mutta kyllä sielläkin usempaan kertaan vierailimme.
Lagunasissa nautimme yhdet useista venezuelalaisravintolan arepas-ruoista. Silvia osasi ohjata meidät oikeaan ravintolaan, sillä hän on syntynyt ja asunut lapsuutensa Venezuelassa. Sieltä on moni perhe ylittänyt Atlantin ja juurtunut Teneriffalle, kuten muualtakin Karibianmeren alueelta. Maahanmuuttajat ovat antaneet mukavan vivahteen saaren ruokakulttuuriin.
Siirtolaisuus on aina ollut osana ihmiskunnan kehitystä. On surullista, että se aiheuttaa niin paljon konflikteja, mutta erilaisuus pelottaa. Se on inhimillistä. Sitäkin pitää osata ymmärtää.
Yksi siirtolaisuuden helmiä Teneriffalla on El Varadero. Se on piskuinen, mutta kaunis kylä kallioiden kupeessa, jota asuttaa käsittääkseni kuubalaissiirtolaisten yhteisö. Atlantti puuskuttaa taidokkaasti rakennettujen kivitalojen kylkeen. Se on yksi niistä lukuisista maailman sopeista, johon olen kuvitellut itseni asumaan. Siellä oli helppo unelmoida aloittavansa päivänsä meditaatiolla aamuauringon noustessa hyväilemään kasvoja ja sitten viimeistellä harjoitus pulahduksella sopivan viileään mereen. On hassua, miten jotkut paikat vain ottavat paikkansa sydämessä. Se on tunne, jota on turha yrittää selittää tai järkeillä. Se vain on.
Meren viileys oli yksi Teneriffan yllätyksistä. Ilmeisesti kesällä tilanne on hieman toinen, mutta koskaan kai merivesi ei yllä tropiikin lukemiin. Ei se pahaltakaan tuntunut. Kunhan pystyi ylittämään navan ja painoi pään veteen, meressä pystyi uimaan kivasti kymmeniä minuutteja.
Teneriffa on kaukana sellaisesta puuterihiekkarantaisesta postikorttisaaresta, jollaiseksi olen joskus sen kuvitellut. Monet rannat ovat kauniin karuja, meren ja tuulen muovaamia, täynnä pyöreitä tai teräviä muotoja kivilajeista ja niiden iästä riippuen. Ne ovat usein hyvinkin esteettisiä. Joillakin rannoilla meri osoittaa todellisen luonteensa paiskaten aaltonsa voimalla rantakallioihin. Sellaisissa paikoissa ei ollut mahdollista uida, mutta niissä saattoi vierähtää pitkät tovit vain ihaillen luonnon voimaa ja ihmetellen omaa pienuutta.
Kuulin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen ego pienenee ja yhteenkuuluvuuden tunne kasvaa, kun kohtaa luonnon suuruuden. Tutkimus tehtiin muistaakseni Kalifornian eukalyptusmetsässä. Hieman oikaisten, yhteenkuuluvuuden tunne on yksi onnellisuuden elementti. Ei ihme, että tuollaisessa paikassa on hyvä olla ja pysähtyä.
Kuten Varaderosta, isoja kaupunkeja enemmän pidimme pienistä kylistä ja niiden kivoista ravintoloista. Pohjoisessa etenkin Garachicon kylä kutkutti meidän mieltämme. Kävimme siellä pariin kertaan syömässä löydettyämme kivan ravintolan. Sen keskusaukio on tunnelmallinen paikallisten eläkeläisten istuessa puistotuoleilla. Siellä aika pysähtyy ja mieli tavoittee väkisinkin japanilaisten kuvaamaa "ichigo ichie"-olotilaa.
Garachicon sijainti on aika kinkkinen, kun mietimme kotiamme. Sinne oli nopeampi ajaa Lagunan kautta moottoritietä, mutta hieman etelään päin mentäessä, saari kannatti kiertää toista kautta, etelän kiemuraisia pikkuteitä pitkin. Kolmas vaihtoehto oli ylittää tulivuori Teiden luonnonpuisto, mutta se edellytti kipuamista parin kilometrin korkeuteen ja luonnollisesti myös siellä tiet ovat pieniä sekä kapeita. Kaikki reitit ovat kokemisen arvoisia. Etenkin eteläinen tie Mascan kautta on hämmentävän kaunis.
Mascaan teimme yhden ensimmäisistä maantieretkistä, kun viikon bussikorttiaika oli umpeutunut. Masca on yksi viehättävimmistä kylistä, missä koskaan olen vieraillut. Sinne ajaminen oli unohtumaton kokemus. Välillä tie oli niin kapea, että vastaantulevia autoja piti odottaa levennysten kohdalla. Kurveissa sai todella olla kieli keskellä suuta. Ajamista ei auttanut yhtään huimat maisemat, jotka kilpailivat huomiostani liikenteen kanssa. Lopulta löysimme sopivan parkkipaikan ja pääsimme taivaltamaan jalkaisin mäkistä kylänrinnettä.
Mascan ohella ihastuimme lukuisiin muihin pieniin kyliin. Iso osa kylistä sijaitsi rannalla ja usein sinne oli rakennettu pieni merivesiallas, jos meri ei ollut uimakelpoista aaltojen vuoksi. Useimmista kylistä löytyi mukava lounaspaikka, joista valitsimme mieluisimman, yleensä Googlen arvostelujen perusteella.
Kävimme toki kääntymässä myös eteläisen Teneriffan suosituimmissa rantakaupungeissa: Los Cristianosissa, Playa de las Americaksessa ja Costa Adejesissa. Kävellessämme Playa de las Americaksen kävelykatua totesimme sen tuovaan mieleen rannalle rakennetun Las Vegasin. En muista kumpi sen ajatuksen heitti ensin ilmoille, mutta mietimme samaa asiaa juuri samaan aikaan, mikä ei liene sattuma. Ymmärrän kyllä hyvin turistia, joka tulee viikoksi tai pariksi makailemaan hotellien miehittämille rannalle. Saharasta tuotu hiekka on todella hienoa ja sieltä löytyy kaikki tarvittavat palvelut.
Ymmärryksestäni huolimatta tunsin myös ylenkatsomisen tunnetta, kun katsoin rannalla makaavia turisteja. Vaikka en haluaisikaan myöntää, olen varsinkin aikaisemmin ollut ylpeä siitä, että en ole tuollainen "tavallinen turisti". Typeräähän tuollainen ylenkatsominen on, mutta meillä on sisäänrakennettu tarve kokea itsemme paremmaksi kuin muut. Siksikin olin kiitollinen äitini serkulle, jota saimme tavata Teneriffassa. Hän oli viettämässä klassista rantalomaa ja vaikutti siihen oikein tyytyväiseltä.
Myös ikä ja mielenharjoitus tekee tehtävänsä. Mitä vähemmän katsomme itseämme toisten ihmisten perspektiivistä, sitä helpompaa elämä on. Lopultahan sillä ei ole mitään merkitystä, mitä toinen meistä ajattelee - mikäli emme itse anna sille merkitystä. Jos joku haluaa nähdä minut hedonistisena turistina tai vaikka epäonnistuneena valmentajana, hänellä on siihen kaikki oikeus. Ja voihan tuo toinen olla oikeassakin, mikäli hän haluaa sen sopivasti määritellä. Eipä sen pitäisi minun elämää heiluttaa.
Rantojen lisäksi kävimme Los Cristianosissa muutamaan kertaan siksi, että siellä sijaitsee iso satama.
Aikamme ei varsinnaisesti käynyt pitkäksi Teneriffalla, mutta silti halusimme laajentaa kokemustamme. Varasimme viikoksi pienen talon keskeltä La Gomeran saarta, jonne on parin tunnin laivamatka Teneriffalta. Kiitän rakasta äitiäni, joka halusi tarjota meille tuon kokemuksen. Vuokrasimme La Gomeralta auton ja kiersimme viikossa koko saaren.
Sen kylät ovat vielä astetta Teneriffan kyliä idyllisempiä. Suurin viehätys La Gomeralla on sen vuorenrinteillä sijaitseva luonnonpuisto, jonka vanhoissa laakeripuumetsissä on todellinen taikametsän tunnelma. Ensimmäisenä päivänä haimme pienestä luonnonpuiston kupeessa sijaitsevat turistikojusta kartan erilaisista vaellusreiteistä ja toteutimme niistä puolenkymmentä.
Saaren toiselle puolelle mentäessä saattoi sää vaihtua koleasta sadekelistä, mikä Kanarian mittapuussa tarkoitti 10-15 astetta, kivan aurinkoiseen ja lämpimään säähän vain kymmenen kilometrin matkalla.
Yhden autoretken päätteeksi etsiskelimme itsellemme ruokapaikaa ja päätimme pysähtyä Las Hayasin kylään ja sen hyviä arvioita keränneeseen Amparo-ravintolaan. Alkupalojen jälkeen päätimme jatkaa ruokailua pääruoan kauttaa aina jälkiruokiin asti. Ruoka ei ollut ainoa syy viipymiseemme. Korkealla mäellä sijaitsevalta ravintolasta oli hieno näkymä El Hierron saarelle, joka on ehkä vähiten tunnettu Kanariansaari.
Päätimme lopulta istua niin kauan, että aurinko päätyi horisontin taakse. Se oli ihana ilta, jonka ikuistimme myös useisiin valokuviin. Ei yhtään haitannut, että jouduimme luovimaan pimeitä pikkuteitä takaisin kotipaikkaamme.
Yöpaikkamme ei jäänyt maisemien suhteen pahastikaan jälkeen Las Hayesin ravintolasta. Yksinäiseltä taloltamme tienkurvissa avautui hienon näkymän Teneriffan Teide-tulivuorelle. Yhtenä aamuna kapusin Eidon kanssa talon takana olevan pikkuvuoren huipulle ihailemaan maisemia. Eikä sekään olisi ollut pakollista, sillä pihan maisema pelkästään olisi riittänyt tarpeeseemme.
Mt. Teiden mittasuhteista sai Gomeralta käsin paremman käsityksen kuin Teneriffalla, jossa huipun pääsee näkemään vain hyvin valikoiduista kulmista.
Maltoimme odottaa Teneriffan ehkä kuuluisimman luonnonpuiston näkemistä lähes kuukauden päivät, kunnes viimein käänsimme auton keulan nousukulman jyrkästi ylöspäin. Ajettaessa Teiden alueelle nousua on pari kilometriä muutaman kymmenen kilometrin matkalla. Siitä voi hyvin kuvitella, minkälaista tietä pitkin sinne kuljetaan. Ajamiselle asetti lisävivahteen lukuisat maantiepyöräilijät, jotka haastavat itseään nousemalla aamun kuulailla keleillä ylös ja laskettelevat sitten iltapäivällä takaisin merenpinnantasolle. Tuo on varmasti hieno kokemus, varsinkin kun alfaltit ovat erinomaisessa kunnossa.
Teiden maiseman ensinäkeminen sai todella haukkomaan henkeä. Se on kuin olisi laskeutunut kuun kraatteriin. Tämä vertaus kuvaa tietysti sitä, että minulla ei ollut mitään vastaavaa kokemusta muualta, ei niinkään että tuntisin kuun kraatterimaiseman omakohtaisesti.
Kaikkiaan kävimme alueella puolenkymmentä kertaa. Teimme muutamia pienempiä vaelluksia ja yhden kokopäiväpatikan Mt. Guajara-vuoren huipulle, noin 2700 metriin. Eido kulki tyytyväisenä selkärepussani, välillä nukkuen ja välillä jokellellen kannustuksia mammalleen (kuten hän Silviaa italialaisittain kutsuu). Vasta kuuden – seitsemän tunnin vaelluksen loppuhetkillä alkoi väsy vaatia veronsa. Eido ymmärsi hienosti huipulle pääsyn merkityksen, sillä hän teki pysähdyksemme aikana tyylikkäät kakat vaippaansa.
Onneksi meillä oli vaihtovaippa mukana. Toisella vaelluksellamme lähellä Mascan laaksoa me vanhemmat emme olleet yhtä skarppeja. Anteeksi Eido, mutta jouduit silloin käyttämään samaa kakkaista vaippaa koko matkan, tiputimme vain kiinteän pökäleen metsän kätköön.
Kutsummekin usein toisiamme nimellä ”disaster", jonka kääntäisin lähinnä täystuhoksi. Eidolla ei ole vaihtoehtoja, hän on syntynyt disaster-vanhempien perheeseen.
Mutta olemme valinneet toisemme. Varsinkin Silvia minut. Ensimmäisen kerran hän sai tuta, mitä tuleman pitää päiväretkellämme Myanmarissa, kun emme kunnolla tunteneet toisiamme. Silloin lupasin pitää Silvian märistä shortseista huolta tuktukin kyydissä. Pysähdyttyämme toiselle temppelille tajusin tiputtaneeni Silvian housut jonnekin matkalle. Silti sain päivän päätteeksi Silvialta ihanan suudelman.
Hän siis tiesi, mitä tuleman pitää. Minun piti odottaa hieman pidempään. Mutta nyt tiedän, että myös Silvia on disaster. Eido-raukka, kuten me nauramme. Disaster hänkin, geenejämme ei pääse pakoon. Voin helpottaa oloani sillä, että jotkut itämaiset filosofiat tietävät lapsen osaavan valitsevan perheensä. Mistäpä minä tietäisin!
Pidän eniten vaelluksista rehevissä metsissä, vaikka ei Etelä-Teneriffan kuivissa rinnevaelluksissa ollut mitään vikaa. Teneriffan saarella ainoan todellisen metsävaelluksen voi tehdä pohjoisessa Anagan laakeripuumetsässä. Saarella oli niin paljon nähtävää, että lopulta teimme siellä vain yhden lyhyehkön kävelyn. Siitäkin jäi mahtava muistijälki. Kun nyt suljen silmäni, muistan miten väistelen puiden oksia kapeilla metsäpoluilla.
En todellakaan osannut kuvitella, miten mahtava vaelluskohde Teneriffa on. Seuraavassa on kuvia lukuisilta pieniltä päiväretkiltämme eri puolilta saarta.
Kaikkiaan vietimme Teneriffalla reilu pari kuukautta. On mukava lueskella myöhemmin, missä paikoissa talvella 2022-23 vierailimme. Ehkä palaamme niihin vielä joskus.
Aikaahan kai meillä vielä on, ainakin pankkini mukaan. Sain juuri viestin, että minun jäljellä olevan elinaikani odotusarvo on 27 vuotta. Pankin viesti ei mennyt ihan putkeen. Se koitti vakuutella, että vielä kannattaa alkaa säästämään. Minulle viesti toimi päinvastoin. Minun pitää elää juuri tässä ja nyt. Olen aika ajoin onnistunut niin tekemäänkin.
Ei pankki viestillään silti onnistunut yllättämään. Varsinkin viimeisen vuoden aikana olen pohtinut paljon elämää, ja mitä siltä haluan. Viidenkympin lähestyessä elämän rajallisuus on entistä useammin mielessä. Vielä nuorempana, esimerkiksi opiskeluaikana, elämä tuntui ikuiselta äärettömien mahdollisuuksien seikkailulta. Nyt ymmärrän paremmin, että on todella pyrittävä tekemään sellaisia valintoja, jotka tuntuvat mielekkäiltä.
Sellainen on ehdottomasti ollut valintani palata takaisin valmennuksen pariin, tällä kertaa Slovakiassa. Kauteni on päättynyt tovi sitten, hävisimme viimeisen pelin kahdella pisteellä. Voitolla kausi olisi jatkunut. Taistelimme vastoin odotuksia loppuun asti pudotuspelipaikasta. Mutta sitä ei nyt siunaantunut. Se oli todella opettava kausi, vaikkakin raskas.
Tämänkin kauden aikana olen uhrannut ihan liikaa ajatuksia sille, mitä teen tulevaisuudessa. Miksi?
Elämä on juuri tässä ja nyt. En edes tiedä, pystynkö postaamaan tätä kirjoitustani koskaan nettiin. Olen onnellinen, että olen elossa juuri nyt. Parhaimmillaan elämä on olemista juuri tässä hetkessä, kun en mieti, mitä teen huomenna.
Tätäkin olen pohtinut viimeisen vuoden aikana paljon. Olemme todella suorituskeskeisiä. Mietimme pääosin, mitä teemme, emme miten olemme. Olemistakin ajattelemme paljon suorittamisen kautta, siis mielessämme olemme sitä, mitä olemme tehneet tai saavuttaneet. Siinä sitä on pienelle ihmiselle pähkäiltävää loppuelämäksi. Valmista ei tule koskaan. Eikä tarvitsekaan. Kunhan vain olen.
Teneriffalla pystyimme toteuttamaan mukavasti vain olemista, varsinkin kohdatessamme saaren karua ja voimakasta luontoa. Olen kiitollinen kaikista kokemuksista tälle pienelle saarelle.
Kommentit