Otimme Perhentianin saarelta iltapäiväveneen takaisin Kuala Besutiin. Se sopi meille mainiosti. Saimme vielä uida kerran saaren hienoilla hiekoilla ja nauttia hiljaisesta aamupalasta. Silti ehdimme hienosti Gua Musangin bussiin, vieläpä lounasstopilla.
Kuala Besut vaikutti askeleen turistien kansoittamaa Perhentiania konservatiivisemmalta. Siellä ramadania kunnioitettiin enemmän. Mutta ei niin konservatiivista, etteikö joku kiinalainen olisi iskenyt markkinarakoon avatakseen ravintolan ei-muslimien tarpeeseen. Niinpä mekin saimme maittavan tofumme.
Bussiasemalle oli vain kivenheitto satamasta, joten nilkutimme sinne kivutta keskipäivän helteilläkin. Teimme sen lähes kirjaimellisesti, sillä rattaamme takarengas oli edelleen puhki ja toinenkin ratas kitkutteli henkitoreissaan. Ratkaisu oli kyllä jo ihan kulman takana, sillä olin tilannut Shopeesta, Malesian kilpailijasta Temulle, sisärengas-ulkorengaspaketin. Sen meidän Airbnb-hosti oli ystävällisesti luvannut vastaanottaa.
Toisena majoituspäivänä sain häneltä viestin, että paketti oli saapunut. Kiikutin sen viereiseen mopokorjaamoon, joka vaihtoi renkaan kymmenellä ringetillä, eli reilulla kahdella eurolla. Itse rengaspaketti maksoi viitisen euroa. Shopee-sovelluksen sain ladattua pienellä kikalla kännykkääni kysyttyäni neuvoa tekoälyltä.
Kokemuksen helppoudesta innostuneena vaihdatin myös toisen takarenkaan Kuala Lumpurissa.
Tällaista on nykypäivän matkustaminen. Kai se on nostalgiaa, että vaivattomuudesta huolimatta ajoittain kaipaan ensimmäisen reppureissuni Lonely planet -aikoja.
Rengas ei ollut ainoa asia, joka järjestyi kuten asioilla on tapana. Kuala Besutissa ranskalaisparin bussi oli jo yli tunnin myöhässä, kun meidän lähtöaikamme tuli vastaan. Heidän huoli ja epävarmuus tarttui. Vaikka bussimme lopulta saapui vain vartin myöhässä, olin pois mieleni tasapainostani. Heitin kiireisenä laukkumme ruumaan ja kiipesin paikalleni.
Muutaman tunnin matkan jälkeen silmään pisti saapunut viesti LinkedIn-profiilissani. Sinänsä oli erikoista, että huomasin sen, enhän juurikaan käytä sovellusta. Viesti oli tuntemattomattomalta henkilöltä: "Lapsenne kantorinkka on Kuala Besutin asemalaiturilla." Onneksi suojapussiin oli jäänyt aiemmalta reissulta nimeni.
Hetken viestiteltyä selvisi, että bussiaseman henkilökunnalta ei apua heruisi, mutta ranskalaispariskunta voisi ottaa rinkan mukanaan Kuala Lumpuriin.
He eivät olleet sen päivän ainoat avuliaat ihmiset. Saavuimme Gua Musangiin seitsemän aikaan illalla. Se oli meidän kokemuksien vastainen saapuminen, sillä asemalla ei ollutkaan odottamassa taksikuskien armeija pommittamassa tarjouksillaan. Siellä ei ollut yhtään ketään.
Siinä hetkessä se ei haitannut, päinvastoin. Saimme rauhassa selvitellä rinkkamme kohtaloa ja ajatuksenamme oli joka tapauksessa tilata Grab-taksi välttääksemme peruskoijauksen.
Se ei onnistunutkaan suunnitellusti. Vielä silloin emme tienneet, että a) kaupungista ei löydy Grab-kuskeja, b) siellä ei juurikaan liiku turisteja ja c) kaupunki oli hiljentynyt odottamaan rukouskutsua ja päivän paaston päättymistä.
Ehkäpä tietämättömyys oli siunauksemme. Päivittelimme tilannetta kahdelle työpäivää päättämässä olevalle automekaanikolle. Heistä toinen tarttui autonsa rattiin ja heitti meidät seitsemän kilometrin päähän keskustaan (en ymmärrä, miksi usein pienenkin paikan bussiasemien täytyy sijaita kaukana keskustasta). Rahaa mies ei suostunut ottamaan vastaan.
Nyt pääsimme kokemaan spontaania hyvyyttä, minkä uskon olevan ihmisen perusluonto. Eikä se ole vain uskomukseni, onhan asiaa tutkittu paljon. Olkoot tämä vaikka muistutuksena itselleni, jos erehdyn taas lukemaan päivittäisiä uutisia.
Kantapään kautta opimme lisää, mitä ramadan turistialueen ulkopuolella tarkoittaa. Ensimmäisenä iltana jouduimme käyttämään aikaa uusien kenkien ostamiseen, sillä minun ja Eidon suljetut kengät olivat unohtuneen kantorinkan sivutaskussa. Lopulta ehdimme kaupungin ruokamarkkinoille vasta kahdeksan jälkeen.
Hämmästykseksemme kaikki myyjät sulkivat kojujaan, vaikka aiempien Kaakkois-Aasian kokemustemme mukaan silloin pitojen pitäisi olla parhaimmillaan. Jotkut myyjät antoivat meille, lähinnä kai Eidolle, ilmaiseksi viimeisiä palojaan. Onneksi löysimme kivan ravintolan, josta saimme herkullista kalaa puoli-ilmaiseksi.
Lopulta Silvia keksi homman jujun. Seuraavana päivänä palasimme markkinoille kuuden jälkeen. Silloin saimme kokea todellisen ruokamarkkinoiden hekuman. Tarjolla oli mitä erilaisempia ruokia, isoja patoja täynnä lihaa, kalaa ja kasviksia, rasvassa paistettuja mereneläviä ja lukuisia ruokia, joita meidän mielikuvitus ei osannut asettaa mihinkään kategoriaan.
Me toimimme kuten paikalliset, ostimme kertakäyttöisiin muoviastioihin ja -pusseihin pakattuja ruokia sekä kävelimme odottamaan läheiselle leikkikentälle, jossa Eido pääsi leikkimään toisten lapsien kanssa.
Lopulta seiskan jälkeen rukouskutsu päästi meidät ja paikalliset nälkäpiinasta. Söimme upporasvassa paistettuja katkarapuja, kalapuikkoja sekä kevätrullia kuin viimeistä päivää. Paikalliset hymyilivät meille hyväksyvästi. Tunsimme kuuluvamme joukkoon, siis yksi perustarpeemme oli tyydytetty. Ja hyvä mielihän siitä tuli, ähkystä huolimatta.
Silloin olimme jo ymmärtäneet, miksi ravintolat olivat päivisin kiinni. Omakohtainen kokemus tuo erilaista konkretiaa toisten kulttuurien ymmärrykseen. Olisi mielenkiintoista perehtyä tarkemmin, mihin ramadan perustuu.
Nyt googletimme vain, miten sellaisissa paikoissa toimitaan, joissa aurinko ei laske ollenkaan. Mikäli ramada sattuisi Rovaniemellä kesäaikaan, kuuliainenkin muslimi saisi seurata paastossaan Mekan auringonlaskun aikataulua.
Monesti sellaisessa paikassa, jossa liikkuu vähemmän turisteja, sinne eksynyt seikkailja saa hyvää kohtelua. Gua Musan ei tehnyt poikkeusta. Saimme osaksemme paljon kauniita eleitä ja ystävällisyyttä. Ne harvat, jotka uskaltautuivat juttelemaan, ihmettelivät meidän päätymistä kaupunkiinsa.
Meidän ei tarvinnut olla täysin rehellisiä (emme sattuneet löytämään sopivaa bussia muuallekaan), vaan pystyimme vilpittömästi kehumaan seudun kauneutta. Siitä oli vain tosi haastavaa löytää tietoa. Löysimme yhdestä blogista hieman tarinaa. Kymmenen vuotta vanha Malesian Lonely planet ei edes maininnut koko paikkaa.
Ramadanilla taisi olla vaikutuksensa, mutta asioiden järjestely oli vähintäänkin haastavaa. Ensimmäisenä päivänä otimme junan läheiseen Merapohin kylään, josta on vajaa 10 km Taman Negaran sisäänkäynnille. Puisto on yksi Malesian tunnetuimmista, mutta tälle sisäänkäynnille ei ole järjestetty mitään kuljetusta, emmekä nähmeet vilahdustakaan takseista. Lopulta saimme liftattua kyydin ainoalta näkemältämme autolta.
Ystävällinen pariskunta vei meidät toimistoon, josta ostimme viiden ringetin (!) liput puistoon. Sinne on rakennettu todella upea canopy walk. Olimme ainoat vierailijat. Oli hämmentävää kävellä massiivisilla rakennelmilla ja ihailla monikerroksisen sademetsän latvuksia. On vain ajankysymys, milloin turistit löytävät tuonne. Turisti-infra seuraa varmuudella perässä.
Se ei ollut ainoa epätodellinen turistikokemukseni. Tietolähteemme, paikallisen kirjoittama matkablogi, suositteli vahvasti vierailua majapaikkamme lähellä olevassa luolassa.
Tallensin paikannusohjeet puhelimeeni, täytin vesipullon, laitoin uudet kengät jalkaan ja lähdin suunnistamaan kohti luolaa. Alussa polku mutkitteli lautamajahökkeleiden ja banaanipuiden välistä, johtaen lopulta portaita pitkin kapealle suuaukolle (ilman ohjeita löytäminen olisi ollut mahdottomuus, sillä en nähnyt yhtäkään opastetta).
Aukko oli niin kapea, että jouduin painamaan repun eteeni mahtuakseni läpi. Päästyäni läpi ja noustuani vielä yhdet askelmat eteeni nousi pienen koripallohallin kokoinen luola. Jatkoin sen seuraamista kohti toisella puolen häämöttävää valonkajoa.
Kiipesin luolan läpi ja löysin lisää köysiä. Sieltä täytyi olla pääsy eteenpäin. Oletin löytäväni toisen reitin luolan etupuolelle ja jatkoin tarpomista. Vartin kiipeämisen jälkeen usko meinasi loppua, mutta en halunnut vielä kääntyä takaisin.
Viimein minulle selvisi, minne olin matkalla. Viimeisten ponnistusten jälkeen olin saavuttanut Gua Musang Peakin, kaupungin vieressä kohoavan pienen karstikivivuoren huipun. Se oli huima kokemus kaikessa yllätyksellisyydessään. Olin tavoittanut ensimmäisten reippureissujeni seikkailufiilistä, kun kaikkea turistikokemuksia ei oltu pureskeltu valmiiksi tarjottimelle.
Vaikka vietimme Gua Musangissa vain kolme yötä, tuntui että olisimme siellä pienen ikuisuuden. Epäilemättä kokemuksen vahvuuteen vaikuttaa iso kontrasti. Jatkoimme Gua Musangista Kuala Lumpuriin, yhteen Kaakkoi-Aasian tunnetuimmista metropoleista.
Menimme sielläkin all in. Otimme huoneen modernista tornitalosta, jonka infinity altaasta saimme omat skyline-kuvamme. Vierailimme upeassa Batu Cavessa, jossa hiljennyimme kuulemaan hindujumalalle pyhitettyjä seremonioita, kävimme maailman toiseksi korkeimman rakennuksen Merdeka 118:n juurella, vierailimme intialaisten ja kiinalaisten kaupunginosissa sekä otimme omat selfiemme Petronas Towerilla.
Lienee tarpeetonta mainita, että ramadania ei juuri huomannut monikulttuurisen Kuala Lumpurin kaduilla.
Kuala Lumpur oli niin hieno, kuin sitä vajaan parin vuosikymmenen takaa muistelin. Samalla tajusin konkreettisesti vanhenevani. Voiko siitä olla niin kauan aikaa?
Matkustaessa tulee väkisinkin pohdittua omaa elämää, mihin olen käyttänyt aikaani ja mitä haluan tehdä. On mukavaa huomata, että paluu Suomeen ei kuulosta yhtään hassummalta ajatukselta. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen, joka matkaa kauaksi päätyäkseen lähelle.
Ennen paluuta on aika jatkaa ainakin tovi matkustamista Malesiassa ja mahdollisesti muuallakin. Mutta ehkä voimme alkaa varovaisesti etsiskelemään sopivia lentoja takaisin Eurooppaan.
Kommentit