Istun bussissa ja katselen sadetta ulkona. Perhetianiin ennustetaan viikon jatkuvaa sadetta. Nauramme Silvian kanssa. Se ei olisi keli, jota toivoisimme Malesian pienelle paratiisisaarelle. Mutta se ei vaikuta mielialaani.
Olen aina pitänyt pitkistä bussimatkoista. Tämä on erityinen. Se on ensimmäinen yöbussimatka Eidon kanssa. Katsoin tovin hänen leikkimistään takanamme istuvan malesialaisen tytön kanssa, sovittuna aikana vaihdoin vaipan, luin iltasatuna Kalle-kanin, katsoimme vielä Maps.men kartalta reittimme ja toivotin hyvää yötä.
Hetken kuulin meditointini läpi Eidon mumellusta, mutta haukotteluista tiesin hänen pian nukahtavan. Meillä on yhteiset iltarutiinimme ja pyrimme niitä matkallakin mahdollisimman hyvin noudattavan.
Hämmästelen edelleen Eidon kanssa matkustamisen helppoutta. Vaikka hän on perinyt isältään jatkuvan pienen koijailun, poika ymmärtää lähes aina, milloin raja on tullut vastaan. (Toki sen ajoittainen testailu kuuluu asiaan, mikä koettelee kärsivällisyyttämme). Ja lähes kaikkeen, etenkin moottoreilla liikkuviin kojeisiin hän syventyy pohjattomalla uteliaisuudella, kuten myös karttoihin ja numeroihin.
Tullessamme Aasiaan, tarkemmin Singaporeen, kärsivällisyytemme oli koetuksella. Ostimme todellisen budjettilennon Helsinki - Istanbul - Mumbai - Singapore ja vieläpä toiskäden nettimatkatoimiston kautta kahdella eri lentoyhtiöllä. Siis vastoin kaikkia mahdollisia suosituksia.
Turkish Airlines vielä kiikutti meidät ajallaan turkkilaisella tyylillä hienojen aterioiden kera Istanbuliin. Sieltä viestikapula siirtyi Indigolle ja matka hoitui intialaisittain. Lähtömme oli reilu kuusi tuntia myöhässä, joka ei luvannut hyvää viiden tunnin välilaskulle. Silti vielä juuri ennen lähtöä Indigo toivotteli Whatsapin välityksellä tervetulleeksi tekemään nettitsekkausta seuraavalle lennolle (mikä ei muutenkaan onnistunut). Pystyin melkein näkemään viestissä intialaisen jampan heiluttelemassa päätään ja sanomassa noproblemia.
Huomautettakoon että, siitä juuri rakastan Intiaa, sillä vaikka juuri mikään ei suju suunnitellusti, niin asiat aina järjestyvät tavalla tai toisella. Ja mitä vähemmän ressaa, sen enemmän voi nauttia intialaisten tavattoman luovasta tavasta hoitaa asiat ja kyvystä olla näkemättä ongelmaa edes siellä, missä länsimaalainen olisi jo hyppäämässä kaivoon. Tämä on tietysti minun romantisoima kuva, olenhan Intialle velkaa, ei sen vähempää kuin elämäni tarkoituksen.
Koneen laskeuduttua Mumbaihin oli iso osa matkustajia ilman jatkolentoa. Indigo oli allokoinut tilanteen hoitamiseen kaikki kynnelle kykenevät eli yhden pienikokoisen naisvirkailijan, joka yritti huudella ihmisiä jonottamaan kiltisti. Hänen koolla ja sukupuolella ei tietysti ole merkitystä, mutta se vain lisäsi tilanteen koomisuutta.
Opastus oli luonnollisesti surkeaa. Samassa kasassa "jonottivat" kaikki mahdolliset, kunnes aina välillä joku kävi huutelemassa kotimaahan jatkavia toiseen rakennukseen.
Thaimaan lento oli juuri lähdössä ja nainen aneli sinne jatkavia jonottamaan yhdessä. Minun ja australialaismiehen katseet etsivät yhteen ja nauroimme, pitäisikö Singaporeen jatkavien haihtua savuna ilmaan?
Lopulta, olen oppinut intialaisen tavan jonottaa kyynärpäällä, pääsimme tiskille ja saimme aamulennon sijaan liput seuraavan vuorokauden puolelle. Meidän tilanne oli hyvä verrattuna Kathmandun jatkajiin. Heidän seuraavan päivän lento oli täynnä, eivätkä he saaneet lentoja edes kahden vuorokauden päähän.
Solidaarisuudesta sekä pitääkseni perheeni puolia jäin vääntämään peistä virkailijan kanssa. Meille olisi kv. sääntöjen puolesta kuulunut hotelliyö ja ruoat, eikä Eido ollut syönyt paljoakaan. Samalla tiesin, että mikäli astuisimme transit-tilasta eteenpäin, jäisimme ilman mitään etuja.
Jossain vaiheessa aloin itsekin hermostua. Onneksi minulla oli opettaja vieressä. Sanoin aika kovaan sävyyn etten siirry minnekään, ennen kuin minulla on voucher hotelliin ja ravintolaan. Siihen Eido vieressäni kommentoi, että pitää antaa toisen puhua ensin loppuun. Niinpä siirryin takavasemmalle leikkimään hippaa poikani kanssa.
Elämä olisi aika paljon helpompaa, jos asioihin ei suhtautuisi niin vakavasti. Aika harvoin viimeiseen asti oikeuksistaan taistelemalla saavuttaa kovin paljon hyvää. Ainakin kannattaa olla hyvin valikoiva, mihin taisteluihin lähtee mukaan.
Löytyihän meillekin ratkaisu, aika köyhän puoleinen kyllä. Joku kiikutti meille KFC:stä aamupalan viiden tunnin odottelun jälkeen. Tiesin hyvin, että kyseisellä virkailijalle ei ollut oikeuksia sen enempää ja sitä yritin muillekin jonossa sanoa. Lopulta löytyi joku esimies, joka käsittääkseni sai ylibuukattuun lentoon taiottua lisää tilaa. Intia ei edes lyhyellä stopilla jätä kylmäksi.
Palatakseni olennaiseen, pysähdys Intiassa teki tehtävänsä. Päästyämme Singaporeen vanhemmat olivat puolikuolleita, ainakin äiti.
Kentältä jatkoimme vielä Malesian puolelle Johor Bahruun.
Arvasimme kyllä matkan hieman painavan. Siksi olimme varanneet viisi yötä Johor Bahrusta. Nyt niistä yksi syötiin Mumbaissa, mutta neljäkin oli ihan mukava aika. Päädyimme Johor Bahruun yksinkertaisesta syystä, siellä majoituksen hinta on viidennes Singaporesta, mutta rajan yli saarivaltion keskustaan pääsee puolessatoista tunnissa metrolla. Oli myös kiinnostavaa tutustua uuteen kaupunkiin.
Saimme konkreettisesti tutustua aasialaiseen rakennusihmeeseen. Kiinalaiset jättifirmat rakentavat pilvenpiirtäjäkylää Singaporen kupeeseen. Mekin otimme Airbnb-majoituksen yhdestä tällaisesta tönöstä.
Meidän 25:nen kerroksen huoneen parvekkeelta oli hieno näkymä Singaporen yli puhumattakaan kattokerroksen hulppeista uima-allas-, sauna- ja pelitiloista. Ei ihme, että Eido aina pilke silmäkulmassa kyseli, milloin menemme kerrokseen 35, jossa biljardi ja minigolf sijaitsi. Kaikelle tälle oli hintaa reilu 30 euroa yö, joten vastine rahalle oli kiitettävä.
Lopulta kävimme Singaporessa vain yhtenä päivänä, sillä se on enemmän tai vähemmän tuttu meille molemmile. Silti se jaksaa aina hämmentää.
Perinteitä ja historiaa pursuavat Chinatown sekä Little India pitävät puolensa pilvenpiirtäjien puristuksessa, Marina Bayn ilmaiset multimediaesitykset ovat upeita ja liikenne toimii modernin Aasian tarkkuudella.
Orientoiduimme Singaporen piipahdukseen katsomalla Netflixistä dokumentin paikallisesta katuruokakulttuurista. Kolmannen polven kokki kertoi liikuttavasti, kuinka pieni leivonnainen, putu piring, on muovannut hänen elämäänsä. Hassua, kuinka erilaisia elämäntarinoita maailmaan mahtuu. Päädyn jatkuvasti pohtimaan, kuinka eri tavoin voi elää ja mitä on onnellisuus. Onko meillä tarkoitusta vai olemmeko vain kvanttifysiikan partikkeleiden satunnaisen järjestyksen summa?
Nyt mekin tiedämme, miltä kyseinen ruokosokerikookosleivonnainen maistuu. Eipä juuri mitään ihmeellistä, mutta silti oli hauska kokemus ja pieni Netflix-lisä hyväksyttävää hinnassa.
Kommentit