Liikkuminen Italiassa, ainakin Roomassa herättää tunteita. Parhaimmillaan tunne on huvitus. Mutta mikäli heittäytyy italialaiselle tunneaallolle, on helppo löytää itsensä liikkenneraivon viemänä.
Ennen liikkeelle lähtöä pysäköinti ansaitsee muutaman sanasen. Italialaiset tekevät pysäköinnistä taidetta. Ei ole niin pientä rakoa, etteikö siihen ainakin yhden Smartin saisi tökättyä.
Periaatteessa väärästä pysäköinnistä voidaan sakottaa, mutta se ei tunnu pelottavan paikallisia. Sakotuksessa on hieman nurinkurinen logiikka. Pysäköinninvalvojat voivat antaa muistutusmaksun vain, mikäli pysäköinti on maksamatta. Mutta mikäli pysäköinti on muuten sääntöjen vastainen, vain liikennepoliisi voi antaa siitä sakot. Se kannustaa rikkomaan sääntöjä astetta härskimmin.
Useamman kerran olen kyllä nähnyt poliisit työssä. Mutta välillä tuntuu, että heitä kiinnostaa enemmän kauppojen näyteikkunat kuin itse sakottaminen.
Tämä yhdistettynä krooniseen pysäköintipaikkapulaan johtaa todella mielikuvituksellisiin ratkaisuihin. Se tekee välillä liikkumisen vähintään haastavaksi. Viimeksi edellisellä viikolla odottelin hyvän tovin, kun bussi oli jumissa yksisuuntaisella tiellä väärin pysäköidyn auton takia. Lopulta tilanne purkautui niin, että kaikki autot peruuttivat pois kadulta ja samalla tietysti tukkivat toisen väylän liikenteen. Mutta huumorilla ja muutamalla käsieleellä siitä selvittiin.
Eniten minua häiritsevät suojateille ja kadunkulmiin pysäköidyt autot. Se tekee risteyksiin tulemisesta todellista venäläistä rulettia. Kävellen on mahdollista vielä kurkata auton takaa, josko sieltä on monesti kohtuuttomalla nopeudella tuleva auto saapumassa. Mutta auton kanssa se on haastavampaa. Joskus risteykseen tullessa on mahdotonta nähdä toisesta suunnasta tulevaa autoa ennen kuin on keula on jo keskellä risteystä. Silloin tulee mieleen autokuskini sanat Intiassa: "Ajaminen on kuin videopeliä. On hyvä, jos on paljon jumalia ympärillä." Toistaiseksi olen selvinnyt parilla läheltä piti -tilanteella. Liikenteenjumalia on siis ollut riittävästi.
Kurjin muoto pysäköinnistä ovat epävirallisesti maksulliset paikat. Kun olet löytänyt sopivan paikan, karaistuneiden kasvojen komistama nuori mies tulee opastamaan, miten auto pitää jättää. Se tarkoittaa maksua. Maksu ei toki ole pakollinen, mutta sen jättäminen suorittamatta voi tietää virtaviivaisia naarmuja auton kyljessä. 
Toinen pysäköintiin liittyvä lieveilmiö on varkaudet. Ensimmäisenä vuotena suhtauduin hieman huvittuneena Silvian tuohtumukseen, jos satuin jättämään laukun näkyville autoon. Sain kuitenkin opetuksen kantapään kautta. Jätimme automme puoleksi tunniksi tien varteen vieraillaksemme läheisellä vesiputouksella. Palkintona oli rikki porattu lukko. Onneksemme naapuriauton kuljettaja oli tullut paikalle kesken työn ja mitään ei ehditty autosta viedä. Heille ei käynyt yhtä hyvin. Kallis kamera ja jotain muutakin arvokamaa päätyi pitkäkyntisten vaivanpalkaksi. Muistoksi varkaista heille jäi rikottu ikkuna.
Haluan päättää pitkäksi venyneen osuuden pysäköinnistä kehuihin. Italialaiset osaavat ihailtavasti käyttää kahta vierekkäistä kaistaa pysäköimiseen. Ulomman kaistan autot ovat usein hätävilkut päällä kuin pyytääkseen anteeksi sääntöjen vastaista pysäköintiään.
Ensin kuvittelin tällaisten autojen olevan jonkun tuttavan vieressä. Mutta tämä käsitys selvisi vääräksi meidän pikkuisen Fiatin jäätyä pussiin. Hätä ei kuitenkaan ollut minkäänlainen. Pari kertaa töötättyäni viereisen auton kuski juoksi paikalle ja hymyillen siirsi auton pois tieltä. Lähdettyäni hänelle avautui luvallinen paikka tien laidassa. Kekseliästä ja näppärää.
Aina tämä tuplapysäköinti ei ole ihan yhtä haitatonta. Varsinkin nelikaistaisilla teillä ulompi kaista tukkeentuu usein näistä tuplapysäköijistä. Käytäntö tarjoaa tähänkin ratkaisun. Kutsun näitä teitä "noin kuusikaistaisiksi". Käytännössä ulointa kaistaa ei koskaan kannata ajaa ihan oikeassa reunassa, vaan ennemminkin niin, että ainakin vasemmat renkaat menevät toisen kaistan puolelle. Mikäli auto on pysäköity ajoväylälle, sen ohi pääsee sujuvasti ja toisaalta keskimmäisen kaistan autot taas väistävät väistäjää, ainakin teoriassa.
Ylipäätänsä kaistakäsite on hyvin paljon joustavampi kuin Suomessa. Minulla kesti hetki oivaltaa se. Vielä kauemmin kesti hyväksyä asia. Pitkään pidin härkäpäisesti kiinni omista "oikeuksistani", kunnes viimein oivalsin tämän typeryyden. En vain aluksi osannut suhtautua liikenteeseen sen vaatimalla joustolla, vaan liikuin suomalaisella sääntöfriikkiasenteella.
Nyt ajelen sujuvasti kahden kaistan väliä, varsinkin risteyksissä. Tämä on järkevää muutenkin, sillä aina minulle ei ole selvää, minne pitää kääntyä. Ajamalla kaistojen väliä, voi loppuun asti pitää kaikki vaihtoehdot avoimina.
Olen myös oppinut tekemään "roomalaisen vasemmalle kääntymisen". Usein vasemman kaistan autoilla on oikeus kääntyä vain vasemmalle. Sitä noudatetaan kohtuullisen hyvin. Se tarkoittaa sitä, että noin kuusikaistaisella tiellä keskikaistan ensimmäinen auto jonossa voi myös kääntyä vasemmalle, jolloin risteävälle tiestä muodostuu noin nelikaistainen. Toki siinä pitää olla kieli keskellä suuta, sillä virallisesti neljää kaistaa ei useinkaan ole.
Tämä vaatii jonkin verran paikallistuntemusta, jota minulle on siunaantunut Silvian asunnon läheltä. Siellä on yksi risteys, jonka sujuva ohittaminen vaatii roomalaista käännöstä. Sen taitamisella olen jo yläastetason roomalainen ajaja, ainakin meidän liikennekeskusteluissa.
Astetta vaativampi on roomalainen "sivuväyläsniikkaus". Tekniikkaa voi käyttää käännyttäessä pieneltä sivukujalta pääväylälle. Tämän mestareita ovat etenkin taksikuskit. He työntävät auton keulaa vaarallisen näköisesti kohti tietä siten, että oikean kaistan autojen on tehtävä pieni väistöliike. Se ei ole sniikkaajan tavoite, vaan saada tuleva autoilija epäröimään. Mikäli hidastat hiemankin taksikuski painaa kaasua ja hyökkää pääväylälle pakottaen tulevan auton jarruttamaan. Tämän tavan olen vielä suosiolla jättänyt kokeneimmille kuskeille.
Alkuaikoina yksi hermoja kiristävä seikka oli nopeusrajoitukset ja niiden noudattaminen. Ajoin alussa vain hieman ylinopeutta. Se tarkoitti sitä, että sain perääni valojen vilkuttelua ja härskejä ohittelijoita. Vähitellen olen oppinut hyväksymään tuon paremmin ja olen pudottanut nopeutta rajoitusten tasolle ja alikin. Aika ajoin se tarkoittaa sitä, että perässä oleva auto kiihdyttää ohi ja sitten jarruttaa seuraaviin liikennevaloihin. Nyt en enää juurikaan kohota kulmakarvoja tuollaisille ajajille, joita on todella paljon.
Nopeusrajoituksissa olen huomannut karkean yleistyksen. Mitä etelämmäksi Italiaa menemme, sitä vähemmän nopeusrajoituksilla on merkitystä. Tämä taitaa olla hyvä yleistys myös sääntöjen noudattamisessa yleensä. Näin ainakin paikalliset väittävät.
Kerran erehdyin erään sisialaisen kuskin kyytiin. Silloin hieman hermostuin hänen ajotyylistään. Ei ollut niin pientä rakoa, johon ei kannattaisi yrittää, eikä niin härskiä kiihdytystä, jota ei kannattaisi tehdä, että siihen rakoon saisi itsensä tukittua. Mutta mitäpä sitä paikallisia neuvomaan. Maassa maan tavalla. Tätä vahvistaa se, että kyseinen henkilö on äärimmäisen miellyttävä ja hyväsydäminen. Jatkossa harkitsen tarkkaan, laskenko poikani kyseisen henkilön kyytiin. Eikä se valitettavasti hetkeen onnistuisikaan - ystävällämme on jalka paketissa liikenneonnettomuuden takia (onnettomuus ei ollut hänen vikansa).
Vielä yhden erityismaininnan ansaitsevat historiallisten italialaisten kaupunkien pienet kujat. Etenkin Toskana on pullollaan kukkuloiden päälle satoja vuosia sitten rakennettuja viehättäviä kaupunkeja, joiden katuja saa ajaa kieli keskellä suuta. Pahimpiin paikkoihin ei isoimmilla autoilla kannata yrittää, jos yhtään antaa arvoa auton maalipinnalle. Hyvällä tuurilla saa autoa sovitella kurveissa omassa rauhassa. Mutta jos uskoo murphynlakiin, perään sattuu torvea soittava kiireisen oloinen paikallinen, jolla kuitenkaan luultavasti ei ole kiire yhtään minnekään.
Tarkoitukseni ei ole kuulostaa laisinkaan negatiiviselta. Ajaminen Roomassa ja myös muualla Italiassa on yllättävän viihdyttävää. Liikenne on täynnä erittäin joustavia ja huomaavaisia kuskeja. Liikennekulttuuri vain opettaa pitämään omista oikeuksista puolensa, mikäli haluaa edetä. Välillä tunteet kärjistyvät, mutta ainakin vielä italialaiset käsimerkitkin vain viihdyttävät. En ole tainnut kertaakaan oikeasti hermostua. Ja lopulta kyse on vain liikenteestä ja siitä, että hyväksyy sen juuri sellaisena kuin se on. Vertailu kotimaahan on (tässäkin) pääosin typerää, mutta ajoittain aika viihdyttävää touhua.
Ehkäpä osaltani roomalainen taso on läpäisty. Seuraavaksi olen valmis Intiaan. Napolin keskustaan uskaltautuminen vaatii silti vielä jonkin verran lisää harjoittelua.
Kommentit