Sumatran saari Indonesiassa on pitkään kuulunut niihin paikkoihin, joihin olen tiennyt tai ainakin toivonut pääseväni. Olen halunnut päästä vaeltamaan saaren neitseelliseen sademetsään. Siihen on useita vaihtoehtoja, mutta mikäli haluaa nähdä sukulaisiamme orankeja, jäljelle jää Gunung Leuserin kansallispuisto. Kahdesta kylästä on sinne turistilla vaivaton pääsy: Bukit Lawangista ja Ketambesta. Sitkeimmät vaeltajat voivat jopa kulkea kylästä toiseen. Se ottaa vähintään viikon.
Vielä lähtiessäni Pulau Wehin saarelta Sumatran pohjoiskärjestä olin ajatellut Bukit Lawangia, joka on kylistä suositumpi. Lautalla tapasin kuitenkin kanadalaisen miehen, joka suositteli rauhallisempaa Ketamben kylää, vaikka sinne olisi hieman haastavampaa päästä. Muutin mieleni, varsinkin kun olin saanut Ketambesta suositukset Pulau Wehin sukelluskeskuksen omistajalta. Häneltä sain myös paikallisen oppaan Whatsapp-yhteystiedot.
Vaihdoin viestejä Udin-nimisen oppaan kanssa pitkin pikkubussimatkaani. Siinä ehtikin kivasti viestitellä, sillä matka kesti luvatun 12-14 tunnin sijaan 18 tuntia. Syynä oli kahden auton karavaanistamme toisen pikkubussin hajoaminen. Odottelimme jossain pikkukylässä useita tunteja, kun autoon yritettiin löytää varasosia. Se ei ollut mitään mieltä ylentävää, sillä siinä vaiheessa oli matkaa takana jo toistakymmentä tuntia.
Eikä matkustusmukavuudessakaan ollut kehumista. Polvet olivat lähes suussa ja iltakymmeneltä alkaneeseen matkaan sisältyi paikallisen musiikin bassoa särkevä huudatus aina puolineljän yöpysähdykseen asti.
Pysähdyksen kellonaikaan oli käytännöllinen syy; muslimien ramada kieltää syömiseen aamuneljän jälkeen. Minäkin kömmin tuolloin silmät ristissä tienvarsiravintolaan. Katselin hetken vitriinien epämääräistä ruokatarjontaa ja päädyin kääntymään ovelta ulos. Mutta ilmeisesti näytin riittävän nälkäiseltä, sillä sain perääni naurua kihertävän tarjoilijatyttöarmeijan, jotka houkuttelivat minut yöpalalle. Valitettavasti, mikä selvisi myöhemmin.
Ketambessa hyppäsin kyydistä bussin jatkaessa Kutacaneen ja tapasinkin heti tien varressa hotellinpitäjän. Vielä silloin kuvittelin hänen olevan Udin ja seurasin miestä majataloon. Se ei näyttänyt niin kivalta kuin kuvissa, mutta olin tyytyväinen päästyäni peseytymään joessa ja sain huoneen sademetsän vierestä.
Oikeastaan olin enemmänkin kuin tyytyväinen. Istuin parvekkeella kuunnellen viidakon ääniä, meditoin ja ymmärsin elämäntotuuden; onnellisuutta on se, että pystyy olemaan hetkessä ja pääsee eroon ajatusten tulevaisuuden ja menneisyyden kurimuksesta. Luonnossa tuo on helpointa. Siinä hetkessä eivät nukkumaton yö, tyhjä vatsa tai askeettinen huone häirinneet.
Pak Musin majatalo sademetsän kupeessa.
Seuraavana aamuna tarkistin puhelimeni. Huomasin Udinin Whatsapp-viestin: "Milloin tulet Ketambeen?" Tajusin, että Udin oli odottanut minua naapurimajatalossa, mutta siinä vaiheessa olin jo sitoutunut henkisesti alueen vanhimman, jo parhaat aikansa nähneen, majatalon palveluihin. Päätin ottaa Pak Musin kautta viiden päivän vaelluksen. Vielä kiusasin itseäni vilkaisemalla, kuinka naapurissa kaikki näytti kivemmalta.
Ajatukseni oli haastaa mieleni. Onneksi, voin sanoa näin jälkikäteen.
Pak Mus on old school. Sen seiniltä ei löydy hienoja karttoja ja esitteitä, kuten uudemmista majatalovaihtoehdoista - alueella on nyt 5-6 eri hotellia, joista kaikki räätälöivät asiakkaan toivomuksen mukaisia vaelluksia. Pak Musissa ei selitetty, mitä reissu pitäisi sisällään, kehoitettiin vain ottamaan huoneesta viltti mukaan. Ja sen lisäksi piti ottaa "tarvittavat" henkilökohtaiset tavarat. Siellä tehtiin asioita niin kuin on tehty yli 30 vuoden ajan, hyvässä ja pahassa.
Pakkaaminen oli helppoa. Minulla oli mukana vain yhdet lenkkarit, yhdet vaellussukat, yhdet vaellushousut ja sandaalit. Sentään t-paitojen (3) ja shortsien (3) määrää sain vähän miettiä. Lisäksi otin mukaan pitkähihaisen paidan, toiset pitkät housut yötä varten, silkkimakuupussin, pyyheliinan, taskulampun, kirjan ja lääkkeitä. Pakkaaminen oli harvinaisen onnistunut. Käytin kaikkea, enkä kaivannut mitään muuta.
Aamulla lähdimme matkaan. Tallustimme kylän läpi maantietä pitkin ja pian kipusimme metsään. Heti selvisi, että mistään hupivaelluksesta ei olisi kysymys. Nousimme jyrkkää mutaista viidakkopolkua ja saman tien löysin itseni maistamassa mutaa. Siihen riitti pieni keskittymisen herpaantuminen.
Oppaani Salad (loistava nimi, sillä se oli helppo muistaa) oli täydellinen suomalaiseen makuuni. Välillä hän kysyi, olenko ok. Mutta muuten hän ei hirveästi pärjäämisestäni ressannut. Se oli kaikkea muuta kuin monet aiempien reissujeni oppaat, jotka tarkkailevat jokaista askelta ja älähtelevät teatraalisesti, jos jalka vähänkin lipeää.
Nisäkkäitä metsästä oli vaikea bongata, muita erilaisia puulajeja sitäkin enemmän.
Salad on kolmannen polven opas. Hänen isänsä opastaa enää vanhoja tuttuja asiakkaitaan, mutta uudet vieraat, kuten minä, ovat Saladin heiniä. Isä kertoi, miten kylään on tullut uusia oppaita, jotka "vain kertovat vitsejä". Tosin kyllä Saladilla oli paheensa ja naisjuttunsa, joista isukki on autuaan tietämätön. Mutta teimme säännöt selväksi. Teltassamme saisi kyllä polttaa, mutta en hyväksynyt pössyttelyä aamulla ennen vaellusta. Ennen nukkumaanmenoa oppaani saisi tehdä mitä huvittaa, kunhan ei häiritse untani.
Saladin lisäksi mukanamme oli kantaja-kokki Ahmed, joka kulki ensimmäiselle leirille oikopolkua. Vaikka välillä minusta tuntui, että olin kahden pojankoltiaisen matkassa, en voi sanoa heistä yhtään negatiivista sanaa - päinvastoin. He pyrkivät toteuttamaan jokaisen toiveeni. Eikä vaelluksen hintaakaan, vajaa 200 euroa viideltä päivältä sisältäen tippini ja kaiken muun, voi moittia.
Ensimmäiselle leiripaikalle pääsimme muutaman tunnin vaelluksen jälkeen. Pojat pistivät leirin pystyyn ja minä hipsin läheiselle uimapaikalle. Viidakkojoen vesi oli täydellisen raikasta. Ja lounas taivaallista.
Lounaan jälkeen jätimme kamppeet leiriin ja lähdimme katsastamaan lähialueen viidakkorinnettä. Palkinto seurasi parin tunnin jälkeen.
Oppaani osoitti puuta kaukaisuudessa: "Näetkö?"
Aikani sihtailtuani näin. Siellä oli orankiäiti poikasensa kanssa, elävänä ja karismaattisena. En ollut asettanut liikaa odotuksia (Bukit Lawangissa ihmisiin tottuneen orangin näkeminen olisi ollut käytännössä varmaa), mutta kyllä mieleni sopukoissa olin toivonut kohtaamista.
Valtavilla käsillään emo otti harkittuja askelia ja seurasi villiä poikastaan. Salad löysi tiemme koko ajan lähemmäksi. Hämmästelin, miten hyvin hän osasi löytää parhaat näköväylät tiiviistä viidakosta. Lopulta olimme olimme saman puun alla orangin kanssa. Meidän katseemme kohtasivat. Sekunnit tuntuivat minuuteilta!
Kiertelimme vielä viidakkoa ennen paluutamme leiripaikalle. Enempää orankeja emme sinä päivänä nähneet.
Kävin taas uimassa odotellessani Ahmedin taikomaa herkkuruokaa. Kynttilän valossa innostuin ahmimaan liikaa. Sen huomasin yöllä. Jo edellisenä päivänä vatsassani oli kiertänyt toissaöinen ramadaruoka. Nyt olo heikkeni tosissaan. Sieppasin taskulampun ja juoksin puskaan. Yöperhoset pommittivat otsalamppuani, kun kyykin metsässä. Sama toistui lukuisia kertoja yön aikana.
Aamulla olin aivan kuollut. Ajatukset risteilivät mielessäni. Pitäisikö meidän lähteä pois? Johtuiko oloni keitetystä jokivedestä?
Kirosin mielessäni Pak Musin ravintolaa. Siitähän sen täytyi johtua. Väsyneenä mieli keksii kaikenlaista. Onneksi tiedostin voipuneen ajatteluni rajoittuneisuuden. Yritin vain tarkkailla mieltäni sekä tuntemuksia. Ja hyväksyä asiat sellaisena kuin ne ovat.
Silloin kolmannen polven opas osoitti perityn tiedon merkityksen. Kun lopulta sain voimia aamupäivällä kömpiä teltasta ulos, Salad oli jo hakenut metsästä rohtoa. Hän keitti puun kuoresta kuumaa juomaa. Plaseboa tai ei, mutta oloni helpotti lähes välittömästi juotuani keitoksen. Uskaltauduin illalla jopa lyhyelle kävelylle. Join vielä ennen nukkumaanmenoa ja seuraavana päivänä lisää lääkettä. Toisen päivän iltana vatsakipu oli enää vain muisto ja sellaisena vahvistava kokemus.
Taikajuomaa.
Vietimme perusleirissä vielä toisen yön. Se on kaikkien alueen vaellusten alkuleiri. Siksi siellä oli lisäksemme kaksi muutakin seuruetta. Mutta se ei tunnelmaa haitannut.
Kolmantena päivänä jatkoimme jokivartta eteenpäin. Ylitimme joen juuri ennen leiripaikkaa, kuumaa lähdettä. Tulikuuma rikkipitoinen vesi sekoittui jokeen muodostaen uoman keskelle rentoutumispaikan. Se oli niin täydellinen, että halusin meidän viettävän molemmat jäljellä olevat yöt siellä.
Oli mahtavaa heittää hikiset vaatteet rannalle, riisua mutaiset kengät ja kahlata virtauksen läpi altaalle. Kaikkiaan makasin selälläni joessa tuntikaupalla. En voi olla hymyilemättä, kun nyt muistelen tuota paikkaa. Se on sellainen sademetsäpaikka, josta olen aina haaveillut.
Pyykit kuivuivat kuumilla kivillä kosteudesta huolimatta.
Tuolla takana on telttamme.
Kahden yön nukkuminen samassa paikassa helpotti myös käytännön järjestelyjä. Teimme leiristä käsin loput vaelluksemme. Silloin pystyimme jättämään enimmät tavaramme leiriin ja ottamaan mukaan vain tarvittavat: veden, kiikarit ja puhelimen kuvien ottamista varten.
Tosin viimeiselle vaellusreissulle jätin kameran matkasta. Se oli järkevää, sillä ylitimme useita jokia. Välillä kuljimme jyrkänteellä joen vieressä. Pudotusta oli kymmeniä metrejä ja polku kapea sekä liukas. Ajoittain vähän hirvitti, varsinkin kun opas hyppeli kymmeniä metrejä edelläni. Kieli keskellä suuta otin tukea juurista ja puunrungoista hiipiessäni eteenpäin.
Silloin oli parempi, että kaikki keskittymisen oli vain seuraavassa askeleessa, ei pohdinnassa, pitäisikö ottaa kuva. Mutta jälkikäteen hieman harmitti, sillä juuri tuon iltapäivävaelluksen reitti kanjoneineen, putouksineen ja jyrkänteineen on yksi hienoimmista, mitä olen koskaan tehnyt.
Kuvaaminen on kaksiteräinen miekka. Olisi hienoa nähdä jälkikäteen kuvia vaelluksesta ja myös kunnon kuvia orangeista tai lareista, (Hylobates lar - englanniksi white handed gibbon) toisesta tapaamastamme ihmisapinalajista. Siitä en kännykkäkamerallani edes yrittänyt ottaa kuvia, kuten en myöskään orangeista ensi tapaamisen jälkeen. Hyvää oli se, että nyt sain keskittyä täydellisesti hetkessä oloon. Kuvaamisesta tulee helposti pääasia ja ajatus hukkuu tulevaan.
Lopulta kohtasimme viiden päivän aikana kuusi orankia.
Kolmantena päivänä näimme toisen poikasen kanssa kulkevan orankinaaraan (orangeilla vain naaraat viettävät aikaa poikasten kanssa). Se oli astetta aggressiivisempi. Heti nähtyään meidät oranki alkoi katkomaan oksia heittelemään niitä maahan. Kun maahan putosi käsivarren paksuinen risu, pyysin meidän jättävän otuksen rauhaan. Halusin kunnioittaa orangin tahtoa. Kuin palkintona näimme hetken päästä todella upean punaisen linnun tiellämme.
Yhden orangin tapasimme ihan leirimme lähellä. Palasimme voipuneena viimeiseltä päivävaellukselta ja olin jo ehtinyt heittää vaatteeni joenvarteen. Silloin Salad juoksi luokseni. "Nopeasti, katso..!"
Iso oranki mässytteli lehtiä leirimme takana. Lähdimme kokkimme kanssa kipuamaan rinnettä ylös. Oranki oli varmaan ihmeissään, kun könysimme sandaaleissa ja vähissä vaatteissa sitä kohti. Oranki oli pienen puron toisella puolella. Katsoimme sitä aikamme, kunnes palasimme takaisin. Se oli täydellinen tapa päättää viidakkoretki.
Viimeisenä aamuna päätin, että jatkaisin vielä samana päivänä matkaa kohti Lake Tobaa. Siksi kävelimme takaisin Ketamben kylään oikopolkua pitkin. Olin nähnyt jo riittävästi sademetsää.
Perhonen vai pistiäinen?
Ratkaisuuni oli kaksi syytä: Pak Musin askeettinen huone, ämpärisuihku, epävarma vedensaanti (viiden euron hinta-laatusuhde on loistava, mutta enää sijainti viidakon kupeessa ei ollut niin houkutteleva) sekä Pulau Wehissä viettämäni 2,5 viikkoa. Viisumini sallimat 30 päivää olivat kovaa kyytiä kulumassa umpeen.
Vielä silloin en tiennyt, että päätökseni tulisi suhteellisen kalliiksi.
Palattuamme Pak Musin isäntä heitti minut tunnin matkan päähän Kutacanen minibussiasemalle ja selitti jotain bussin kuljettajalle. Tyytyväisenä istuin bussiin ja siirsin viidakkokuvat tablettiini (onneksi!).
Kuvittelin bussin pysähtyvän normaalisti Beristagissa, jossa minun oli tarkoitus viettää yöni. Siksi yllätyin, kun keskellä kaupunkia kuljettaja iski jarrut pohjaan ja kehoitti minua nousemaan. Heitin nopeasti kamppeet kasaan ja hyppäsin jalkakäytävälle. Heti bussin jatkettua matkaa huomasin puhelimeni jääneen bussiin. Heitin rinkan tien sivuun, otin repun sekä olkalaukkuni ja säntäsin juoksuun. Mutta bussi oli hävinnyt ruuhkaan.
Purin huultani ja kiroilin mielessäni paikallisten ihmetellessä, mitä minulle oli käynyt. Muutaman keskustelun jälkeen asia oli selvä. Olemme Indonesiassa ja minulla ei ole mitään mahdollisuutta saada puhelintani takaisin.
Istuessani jalkakäytävällä ja puhistessani löytyi yllättävä pelastus. Minua lähestyi kolme nuorta miestä. Yksi pyysi lupaa selfien ottoon. Mieleni teki kieltäytyä, mutta annoin olla. Kuvaussessio huipentui kysymykseen: "Hei, voisitko hymyillä?" Eihän tuon ironisempaa tilannetta voi olla. Puhkesin nauramaan. Harmi, etten tajunnut pyytää heitä lähettämään kuvamuistoa myös minulle.
Tallustin kiertotietä pitkin majatalolle - päätin valita mukavan homestayn. Kerroin siellä harmituksestani ja tajusin mahdollisuuden. Nyt voisin oikeasti katsoa, olenko talven aikana oppinut mitään. Menin yömarkkinoille syömään ja aloin tarkkailemaan tunteina. En kieltänyt harmitustani, yritin vain nähdä, miten se tuntuu. Ja uskomaton tapahtui: tajusin, että olin päässyt harmituksestani eroon.
Seuraavana päivänä jatkoin matkaa Lake Toballe, suomalaisten rinkkaturistien kestosuosikkikohteeseen. Paikasta on kirjoitettu kymmenissä suomalaisissa matkablogeista. Tämä oli se ratkaiseva kirjoitus, miksi tänne päätin tulla.
Mutta itse en tule kirjoittamaan Lake Tobasta, enkä enää mistään muustakaan tällä reissulla. Huomenna lennän Singaporeen ja sieltä ensi viikolla kotiin.
On ollut mahtava talvi. En olisi etukäteen uskonut, kuinka paljon voin lyhyessä ajassa oppia.
Mutta on myös hienoa palata kesäiseen Suomeen. Odotan hyvin mielin sitä, mitä ikinä jatkossa tapahtuukin. Asiat menevät niin kuin ne menevät. Ei ole oikeaa tai väärää. On vain tämä hetki, jolla on merkitystä.
Leppoisa Lake Toba.
Kommentit