Sellaisen, joka uskoo ihmisen oleva ainoa leikkisä eläinlaji, pitäisi nyt istua vieressäni. Katselen ikkunasta, miten delfiinit leikittelivät laivamme ympärillä. Kaksi vierekkäin uivaa nisäkästä ponnistaa täsmälleen samaan aikaan ilmaan ja jatkaa veden alla laivamme seuraamista. Eihän se voi olla kuin hassuttelua ja uteliaisuutta.
Nämä olivat ensimmäiset delfiinit tällä reissulla. Ihan kuin ne olisivat tulleet heittämään hyvästit. Hyvästejä jätin äsken enemmänkin lähtiessäni Sumatran ja koko Indonesian pohjoisimmasta saaresta, Pulau Wehiltä, ja sen vanhimmalta sukelluskeskukselta, Lumba Lumbalta. Osuvasti nimi tarkoittaa delfiiniä.
Harvoin jossain majapaikaissa niin moni ihminen voi tuntua yhtä läheiseltä. Rutistelimme toisiamme urakalla ja vakuutimme pitävämme yhteyttä. Olen jättänyt jo niin monet hyvästi, että harvoin enää jaksan uskoa yksittäisten ihmissuhteiden säilyvän. Mutta ehkä tämä tekee poikkeuksen. Ehkä palaan vielä Pulau Wehille.
Pulau Wehin ja koko Indonesian pohjoisin paikka "KM 0".
Lopulta olin pienellä saarella melkein kolme viikkoa. Menin sinne aika pienin odotuksin. Sen olen huomannut olevan hyvä resepti onnistumiselle. Halusin vain päästä sukeltamaan. Sukeltaminen olikin mukavaa. Vedet olivat kirkkaita, korallit eläviä ja täynnä kaloja. Ohjaajat olivat erittäin osaavia, kuten myös veneiden henkilöstö.
Mutta sukeltamistakin tärkeämpää yhteinen henkemme. Oli mahtavaa kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta henkilökunnan ja myös useiden vieraiden kanssa. Aika kului siivillä.
Lumba Lumban väki valmistamassa kalaa illalle. Mmm.
Aloitin joka aamu meditaatiolla ja joogalla vuoroveden kostuttamalla hiekkarannalla. Huuhdoin joogahiet kristallinkirkkaassa vedessä ja olin valmis sukellukseen. Valmistautuminen ensimmäiseen sukellukseen alkoi ennen yhdeksää. Minun tarvitsi kantaa mukanani veneeseen vain maski, räpylät, painot ja tietokone. Staffi huolehti muusta. Se on sukelluskeskusten yleinen käytäntö.
Yksi saaren sukelluskohteista on vedenalainen kuuma lähde.
Päivän toinen sukellus oli iltapäivällä. Osallistuin siihen vaihtelevasti. Monena iltapäivänä kiertelin saarta skootterilla. Joskus vain laiskotti ja jäin riippumatolleni lukemaan kirjaa.
Näinkin saattoi käydä.
Pulau Weh on upean vehreä saari ja todella palkitseva pyöräilyyn ympäriinsä. Se on siitä poikkeuksellinen saari, että tiet ovat erittäin hyvässä kunnossa ja hiljaisia. Vastaan tulee pääosin skoottereita. Välillä sekaan eksyy yksittäinen auto. Koko saaren kiertää ympäri muutamassa tunnissa. Mutta se on haastavaa, sillä maisemat kutsuvat pysähtymään.
Ei ehkä suuri tai näyttävä, mutta tunnelmallinen.
Kun olin kuukausi sitten varaamassa majoitusta, kuulin että nyt olisi ramada. Hetken jo mietin reissun perumista, mutta ajattelin, että sekin ajanjakso olisi kiinnostavaa kokea. En uskonut ramadan olevan näin tiukka. Sumatran pohjoiskärjessä on voimassa sharialaki. Naiset kulkevat päänsä peittäneenä, alkoholin myyminen on laitonta ja shariapoliisit saattavat tehdä yllättäen ratsioitaan.
Ramadan aikana paastotaan. Kaikki ravintolat ovat päivisin kiinni, eikä edes vettä saa juoda julkisesti. Mutta ei se tuonut turistille vaikeuksia.
Lumba Lumba sijaitsee hiljaisella Gapangin rannalla - oikeastaan kaikki rannat saarella ovat hiljaisia. Gapangin kaikki neljä tai viisi ravintolaa olivat näennäisesti kiinni. Nopeasti opin löytämään tavan tilata ruokaa. Ruoka tilattiin takahuoneesta ja se pakattiin piiloon. Eväät sai nauttia sukelluskeskuksessa tai ravintoloiden verhoilla piilotetuissa tiloissa. Turistin rahat kelpasivat. Kaljaakin sai ostaa kylmäastiasta. Yhden paikan cappuccino oli verratonta.
Gapang Beach, kotirantamme.
Juuri nyt laivan kovaäänisistä soi rukouskutsu. Se muistuttaa monista illallisista Ibohin rannalla, Gapangin pohjoispuolella. Syystä tai toisesta Gapangiin rukouskutsu ei yltänyt. Se oli vähän sääli, vaikka luultavasti olisin ajatellut toisin herätessäni joka aamu kutsuun. Ibohin rannalle kovaääniset veivät sitäkin äänekkäämmin Allahin sanan. Pimenevässä illassa se kuulosti tunnelmalliselta ainakin silloin, kun vuorossa oli hyvä-ääninen imaami. Valitettavasti aina ei ollut niin.
Ruokailua soraääninenkään imaani ei pilannut. Vakipaikkamme ruoka oli taivaallista. Isäntä höysti iltaa omilla tarinoillaan ja rullasi jointteja halukkaille. Monet jäivät sinne pitkälle iltaan ja kerran itsekin viivyin lähelle puolenyön. Silloin suurin syy oli se, että menimme sinne todella isolla porukalla ja ruokatilaukset viipyivät. Mutta eipä se haitannut.
Ennen yhteisruokailua kävimme rannalla, oikealla tunnelmarannalla. Olen käynyt aika monella Secret beachillä reissujeni aikana ja olen tullut kyyniseksi nimelle. Mutta nyt ranta oli oikeasti piilossa ja vieläpä yksi kauneimmista, joissa koskaan olen auringonlaskua vastaanottanut. Se ja pieni tulivuori kannattaa lisätä kohdelistalle, mikäli saarella viettää aikaa.
Secret Beach.
Gunung Api-tulivuori.
Monet eivät tee Pulau Wehillä mitään muuta kuin sukella. Se on ymmärrettävä valinta. Saari on useilla sukelluslistoilla mainittu yhdeksi maailman huippukohteista.
Sukellukseni saarella huipentui vierailuun toisen maailmansodan aikaisella hylyllä. Teimme yhden valmistavan syväsukelluksen ja hyvän preppauksen ennen kuin olimme valmiita Sophie Rickmersin valloitukseen.
Valloitus on tässä yhteydessä ylimitoitettu sana. 134 metriä pitkä sotalaiva makaa 50 metrin syvyydessä. Syvyydestä johtuen aikamme hylylle oli rajoitettu 18 minuuttiin. Laskeuduimme alas kahdessa minuutissa, mutta ylös tulimme tarkan aikataulun mukaan välttääksemme sukeltajantaudin. Teimme pysähdykset 21, 18, 15, 12, 9, 6 ja 3 metrissä. Viimeinen pysähdys lähellä pintaa kesti lähes puoli tuntia, kunnes tietokone antoi luvan päättää sukelluksen. Kahdentoista metrin syvyydessä oli ylimääräinen ilmasäiliö odottamassa.
Periaatteessa minulla ei pitäsi olla asiaa hylylle. Tuntuikin merkittävältä, että tutuksi tullut ohjaaja luotti osaamiseeni. Lopulta teimme hylylle kaksi erillistä sukellusta, ensimmäisen keulaan ja toisen peräosaan. Hienoin oli ehkä jälkimmäisen sukelluksen viimeinen hetki noustessamme ylös, kun hylky siinsi pimeydessä vielä 20 metriä ylempänä. Jälkimmäisellä sukelluksella otimme hylylle aikaa 20 minuuttia. Kahdesta lisäminuutista piti maksaa 15 minuuttia pidemmällä nousuajalla.
Hylky Sophie Rickmers. Opettaja edellä, oppilas seuraa.
Tapamme aikaa kolmen metrin dekompressiostopilla.
Nyt Pulau Wehiltä palaava autolautta rantautuu Banda Acehin kaupunkiin. Olen jutellut matkan ajan kanadalaisen miehen kanssa. Hänen kauttaan seuraamme lyöttäytyy paikallinen taksikuski-opas. Hän on myynyt kanadalaiselle liput Medaniin ja ajattelee minustakin asiakasta.
Lopulta opas saa tahtomansa. Päätän hypätä samaan taksiin. Samalla päätän, että jatkan matkaani Sumatran sydämeen Ketambeen, koskemattoman sademetsän kupeeseen. Toinen vaihtoehto olisi ollut Bukit Lawang, mutta sitä haukutaan vilkkaammaksi ja turistoituneeksi. Tuskin sekään olisi ollut huono vaihtoehto.
Taksikuski tuo minut minibussiasemalle. Hän kehuu, että olen onnekas. Ketambeen menee suora minibussi ja matka-aika olisi 14 tuntia. Lonely planetin mukaan matkaan menisi 18 tuntia, joten arvio kuulostaa hyvältä. Varmistan vielä myyjältä, soiko bussissa musiikki koko yön. Hän puistaa päätään. Ostan lipun.
Bussin lähtöajaksi on ilmoitettu kymmenen. Nyt kello on viisi. Yritän kysyä myyjältä, saako jostain ruokaa. Google translaten avulla tyttö kertoo: "Paasto kestää seitsemään". Sitten vasta vastapäisestä kojusta saisi ruokaa.
Taksikuski on jostain syystä vielä vierelläni. Luultavasti maksoin hänelle lipussa pienen komission. Mutta se ei haittaa, jos vain bussi kulkee kuten on luvattu.
Maailma osoittaa taas eriarvoisuutensa. Kuultuaan kysymykseni kuski neuvoo kulmassa olevan kuppilan suuntaan. Siellä tarjotaan kahvia ja pikkupurtavaa. Miehet polttavat ketjussa tupakkaa. Yhtään naista ei näy joukossa. Paasto ei siis koske jokaista. Sellainen tämä maailma on. Vaikka en olekaan uskontojen kannattaja, eriarvoisuutta on joskus haastavaa hyväksyä.
Taksikuskini. Häntä ei koske ramadan määräykset.
Astuessani sisään miehet katsovat minua. Syntyy pieni pulina. Taksikuski huikkaa jollekin: "Finlandia." Monet toistavat sitä. "Finlandia, Finlandia", kuuluu ravintolan penkeiltä. Yksi miehistä näyttää minulle peukkua. Toinen pitää kahdella kädellä kiinni vartalostaan ja matkii kylmänhytinää.
Täällä suomalaisuus on hyvässä huudossa. Tullessani muutama viikko sitten satamaan useampi henkilö tuli puhumaan Martti Ahtisaaresta. Sota-aika on vielä tuoreessa muistissa. Tsunamista seurasi jotain hyvääkin. Ahtisaaren välittämänä aseet laskettiin Acehissa vuonna 2004. Siksikin turismi on vielä suhteellisen alkeellista. Siitä vierailija osaa nauttia.
Kuppilan kahvi on makeaa ja mustaa, kuten odottaa sopii tällaisessa paikassa. Mutta se maistuu maustetun lätyn kanssa, onhan edellisestä ruokailusta aikaa. Otan toisenkin kupin. Kellon tuntiviisari kääntyy kuuden päälle. Vielä on tunti aikaa siihen, kun naiset, lapset ja kuuliaiset muslimit pääsevät syömään. Ehkä osallistun silloin uudelle kierrokselle.
Tarjoilija puhuu minulle jotain tsunamista. En ymmärrä, mutta hymyilemme toisillemme. Hymy on universaali kieli.
Mikäli kaikki menee hyvin, saatan ylihuomenna nähdä orankeja. Vaikka elämä voi muuten koulia, matkustaminen pettää harvoin.
Kommentit