Kun reilu kolme kuukautta sitten etsin majapaikkaa polttavassa Rishikeshissä, olisin ilolla vaihtanut itseni tähän hetkeen. Olen nyt Balilla, jonkinlaisessa puolivälin etapissa, vaikkakaan matkallani ei ole ainakaan vielä tiedossa selkeää päätepistettä. Balin vehreys, hindulaisuuden värittämä arkkitehtuuri ja idylliset riisiviljelmät saavat silmäni lepäämään. Sää on miellyttävän lämmintä, eivätkä sateet silloin tällöin haittaa - päinvastoin.
Olen miettinyt paljon matkustamista. Vastaan tulee nuoria, joiden ikäisenä en osannut edes kuvitella tällaisen matkustamisen olevan mahdollista. Jopa hieman kateellisena mietin matkustamisen olevan nykyään turistien suosimilla reiteillä luvattoman helppoa, ainakin jos sitä haluaisi kutsua seikkailuksi. Mutta tiedän tuollaisen ajattelun olevan turhaa ja typerää. Keski-ikäistyvänä reppureissaajana otan helppouden mielelläni vastaan.
Ensimmäinen pysähdykseni Balilla oli pieni Pejarakanin kylä saaren koilliskulmalla. Se valikoitui neljän yön ajan kodikseni kuin itsestään; kylä sijaitsee kivenheiton päässä Jaavan lautalta, opaskirjan mukaan sieltä löytyy saaren parasta merenalaista elämää ja löysin kylästä loistavan majoituksen.
Aika kulki kuin siivillä. Lopulta tein vain yhden snorklausreissun, sillä vaikuttaa että jotain asiaa en vain koskaan opi. Unohdin laittaa aurinkorasvaa pohkeisiini ja selänkin suojasin huitaisemalla. Nyt selästä löytyy tyylikäs laaja punainen läntti ja pohkeiden iho on vesikelloilla.
Menjangan island ja sukeltajien veneet.
Muutenkin olin hieman pettynyt, sillä snorklaaminen ei ollutkaan niin hienoa, kuin olin ajatellut. Olin varmaan asettanut sille liikaa odotuksia. Lukemattomina hetkinä hytistessäni kylmää Himalajan rinteillä olin lämmittänyt itseäni mielikuvalla lämpimistä Balin vesistä.
Korallit olivat kyllä hienot ja kaloja parveili valtavasti, harvoin olen sellaista määrää nähnyt, mutta silti en päässyt todelliseen fiilikseen. Hetken jopa kyseenalaistin suunnitelmaani sukellusluvan hankkimisesta Sulaweden Unauna-saarella, mutta käskin ajatusteni rauhoittua. Kiva venereissu kuitenkin oli.
Luoteis-Balin salattu helmi on mangrovemetsä ja sinne rakennettu bambusiltapolku.
Valitettavasti rahapula on johtanut huonoon ylläpitoon.
Lopulta edessä oli umpikuja ja paluu takaisin.
Vaikka en nyt viettänyt veden alla niin paljoa aikaa kuin olin suunnitellut - rannastakin olisi omatoimisesti päässyt kohtuullisesti snorklaamaan - maanpäällisessä elämässä ei ollut valittamista. Nautin kävelystä hiljaisilla kylänraiteilla. Ihmisten hymynsekaisilla tervehdyksillä ei ole hintaa. Laitoin itse hyvää mieltä myös parhaani mukaan kiertoon.
Oli mukava olla maaseutumaisessa ympäristössä. Yhtään ei harmita yöllä herätä gekon huutoon. Joogaaminen parvekkeella linnunlaulun tahdittamana on myös luksusta.
Takapihani terassi Pejarakanissa.
Näistä sain jo nauttia viimeisellä stopillani Jaavalla, kun majoituin loistavassa homestayssa Banyawangissa, Mt. Ijenin kupeessa.
Jaavalla kipusin lopulta kahden kuuluisimman tulivuorikraatterin huipulle. Ne olivat kovin erilaisia kokemuksia, molemmat omalla tavallaan ainutlaatuisia. Matkani niille oli myös eri näköinen, mutta silti molempiin suhteellisen vaivaton.
Edellistä tekstiä kirjoittelin junasta matkalla Probolinggoon.
Silloin huoleni oli junanvaihto Surabayassa, jonka onnistumisen suhteen lipunmyyjä Yogyakartassa oli hieman skeptinen. Niin minäkin siinä vaiheessa, kun junamme oli yli vaihtoajan, 30 minuuttia, myöhässä lähestyessämme asemaa. Konduktööri kyllä rauhoitteli minua, että jatkoyhteys odottaisi.
Junan saavuttua asemalle pinkaisin rinkkoineni juoksuun vaihtamaan tarkastuskuitin junalipuksi ja samalla huutelin, mistä juna lähtisi. Laituripojan saateltua minut kädestä pitäen vaunuuni päästin huokauksen; ehtisin illaksi Mt. Bromolle.
Istuttuani hetken paikallani mietin vaihdossa olleen jotain hämärää. Näin tutunnäköisiä matkustajia ympärilläni. Tajusin palanneeni samaan vaunuun, josta vartti sitten säntäsin juoksuun. Helpotuksekseni navigaattori varmisti junan lähteneen oikeaan suuntaan. Se oli yksi erikoisimmista vaihdoistani koskaan. Ei ihme että konduktööri pystyi lupaamaan jatkoyhteyden odottamista. Sitä en ymmärrä, miksi en saanut ostettua suoraan lippua Probolinggoon.
"Ehdittyäni" junaan, aloin selvittelemään miten päästä matkaamaan Bromon tulivuorelle Probolinggon kaupungista.
Mobiilinetti on reppureissaajalle verraton apuväline. Katsoin yhden mukavan oloisen majatalon yhteystiedot, laitoin viestin Whatsappilla, mutta siellä oli täyttä. Hän suositteli toista guesthousea läheltä ja tarjosi paikkaa jeepistään aamuyön retkelle Bromolle.
Hetken olin jo ottamassa järjestettyä matkaa, mutta onnekseni tsekkasin netistä muutamaa matkablogia, jotka neuvoivat tekemään kiipeämisen omatoimisesti. Kiitos esimerkiksi suomalaiselle Arimo Travels-blogille oikeasta valinnastani.
Lopullisen päätöksen tein asemalle tultuani, kun vastaani tuli pari länsimaalaista reppureissaajaa. Sain heiltä viimeiset ohjeet ja oikeat hinnat. Siispä otin bemon (pakettiautobussin) Probolinggon linja-autoasemalle, jossa odottelimme usean muun matkustajan matkaajan kanssa pikkubussin täyttymistä. Lopulta maksoimme hieman extraa, jotta pääsisimme lähtemään aikaisemmin Cemoro Lawangin pikkukylään. Se sijaitsee kraatterin reunalla ja sieltä voisi aamulla nousta kävellen näköalapaikalle katsomaan auringonnousua.
Jouluaatto ja paikallisten loma oli täyttänyt halvemmat hotellit, enkä halunnut maksaa 50 euroa yöstä, mutta jälleen ratkaisu löysi minut helposti, kuten lähes aina tällaisissa turiskohteissa. Paikallinen mies tuli tarjoamaan homestayta, joka ajoi asiansa. Pienen tinkauksen jälkeen, kun hän lupasi vielä hakea kotoaan lisäpeiton, kaupat oli tehty. Mökissä oli kolme huonetta, joista yksi minulle, keittiö, vessa, suihku ja se oli suhteellisen siisti eli asiallista vastinetta kymmenelle eurolle. Siellä ollut indonesialaisturistipariskunta tarjosi heti kaljaa ja tupakkaa, mutta päätin mennä lähimpään ravintolaan ruokailemaan.
Ravintolan wifin kautta katsoin vielä parista blogista ohjeet ja vaihtoehdot aamulle. Sävelet olivat selvät: laitoin aamulla puolineljä kellon soimaan, pakkasin päivärepun ja nautin muutaman tunnin yllättävän sikeästä unesta.
Jouluaattoaamun vastaanottoa Mt. Pananjakan näköalapaikassa. Mt. Bromon matala huippu äärimmäisenä vasemmalla.
Aamulla tajusin todellisuuden, kyse oli Jaavan suurimmasta luontonähtävyydestä. Kapea kylänraitti oli täynnä maastureita. Oli nautinto jättää tie ja nousta polkua metsän poikki näköalapaikalle. Ei ihme, että kuulin joidenkin ryhmämatkaajien valitelleen kokemuksen jääneen valjuksi. Sitä sen ei kyllä pitäisi olla, paitsi jos pilvet pilaavat näkymän.
Kävellen olisit jo perillä.
Höyry vasemmalla nousee Mt. Bromon kraatterista. Keskellä Mt. Batok. Takana kohoaa Jaavan korkein tulivuori Mt. Semuru (3 676 m).
Auringonnousun jälkeen autokaravaani siirtyi hiekkaerämaata pitkin varsinaisen Bromon kraatterin parkkipaikalle - suurin osa ottaa auringon ensi säteet vastaan Gunung Pananjakan näköalatasanteilla.
Seurasin netistä lukemiani ohjeita ja kuljin Bromolle puoliluvatonta oikopolkua. Samalla vältin pääsymaksun, mutta tein sen hyvällä omalla tunnolla, sillä niin huonosti omatoimimatkaajia virallisesti infotaan.
Hiekkaerämaa johtaa Bromolle, joka on keskellä näkyvän Mt. Batokin kraatterin vasemmalla puolen. Pimeässä joidenkin turistien sanotaan erehdyksessä kiipeävän Batokille.
Kävin vielä kurkkaamassa Bromon pukkaamia höyryjä ja palasin yhdeksän jälkeen kämpälleni ottamaan pikkutorkut ennen paluuta rautatieasemalle.
Jono vie Bromon kraatterille.
Mt. Ijen sijaitsee Banyuwangin kylän kupeessa Jaavan itäkolkassa, lähellä Balia. Banyuwangiin on viiden tunnin junamatka Probolinggosta ja junia kulkee useita päivässä. Matkablogeissa Ijenille nousuun suositellaan valmiin matkapaketin ottamista majatalon kautta. Näin toimin itsekin.
Varasin neljäksi päiväksi yösijan todella kivasta homestaysta, josta sain bambubungalowin avokylpyhuoneella viidellätoista eurolla. Aika paljon olen antanut majoituksen määrittää liikkumista ja siksi nyt päätinkin viipyä Banyuwangissa vähän pidempään.
Saavuttuani ilmoittauduin tulivuoriretkelle seuraavaksi päiväksi. Kyyti nouti sovitusti puolenyön jälkeen ja kahden maissa olimme valmiita aloittamaan kiipeämisen kraatterille. Huipulla piti laittaa kaasunaamarit päähän, mutta se ei estänyt rikkikatkujen pääsyä silmiin. Välillä tuulen puhaltaessa vastaan näkyvyyttä oli metri, jos sitäkään rikkihöyryjen saadessa silmät itkemään. Otsalampun valokeila syötiin elävältä.
Sitkeästi jatkoimme yhdessä samalla kyydillä olleen espanjalaisturistin kanssa pohjalle katsomaan, mistä katku syntyi. Oli kuin valtava rikkikattila olisi palanut kraatterin pohjalla. Näimme myös vilauksen kuuluisasta sinisestä tulesta, minkä takia turistit sinne kapuavat keskellä yötä.
Keltaista rikkikiveä ja turisteja vetämässä henkeä.
Auringon noustua rikkikatkun lähde on helppo paikallistaa. Pimeässä oli toisin.
Tässä kaasunaamari on lähinnä kuvausrekvisiittaa, mutta alempana ilman sitä ei olisi pärjännyt.
Pelkän sinisen tulen takia ei kraatterin pohjalle kannata mennä, ainakaan jos sitä näkee yhtä huonosti kuin meille tuulten takia kävi. Mutta kraatterijärven paljastuminen rikkihöyryjen keskeltä pelasti reissun.
Hyvin varteenotettava ohje,
jota harvat noudattivat.
Kraatterin reunan kuumaisemaa.
Aika paljon ajateltavaa antoi säännöllisesti vastaan tulleet kaivosmiehet. He kantavat koreissaan 90 kg:n painoisia rikkilastejaan räjähdysaine- ja kosmetiikkateollisuuden hyödynnettäväksi usean kerran päivässä. Palkkioksi työstä he saavat mitättömän määrän rahaa ja hieman yli 40 vuoden elinodotusiän.
Noin 90 kg rikkikiveä korissa. Ilman painoakin hengittäminen oli tosi vaikeaa ja polku jopa vaarallisen vaikea.
Tällaiset kokemukset haastavat omaa mieltäni ja johtavat helposti pohdiskeluun elämän tarkoituksettomuudesta tai mielekkyydestä. Mutta ilman ajattelun umpikujia olisi vaikea löytää tarkoitustakaan, jos sellainen on olemassa.
Paluumatkan kevennys oli pysähdys vesiputouksella, minkä jälkeen kyyti vei majataloni ovelle. Edessä oli vielä tiukka ensimmäisen maailman päätös, mitä haluaisin aamupalaksi.
Ehkä retkeä voi kutsua seikkailuksi, mutta aika helpoksi se oli tehty. Eikä siitä voi hintaakaan haukkua. Kyyti, pääsymaksu, eväät, opastus ja kaasunaamarin laina maksoivat 17 euroa.
Seuraava kohteeni on Balin trendialue Canggu, jota kohden bussimme parhaillaan mataa. Perillä olemme ehkä kolmen tunnin päästä. Mutta eipä tässä ole valittamista, kun katselee ikkunasta näkyviä palmuja ja valtamerta.
Canggussa ohjelmassa on ohjattua joogaa ja yhden työhakemuksen väsääminen. Kolmen päivän päästä pääsen perhettäni vastaan Denpasarin lentokentälle. Sen jälkeen tuskin päivitän blogiani vähään aikaan.
Kommentit
Junanvaihto kuulostaa kyllä eksoottiselta elämykseltä. Itselläni eivät riittäneet aika ja energia Mt. Ijenillä käymiseen, mutta varmasti kiehtova kokemus sekin.
Nyt menen Paratyssa, joka on pieni rantakaupunki Rio De Janeirosta etelään. Olen Brasiliassa vielä reilut pari viikkoa, ja lennän sitten Etelä-Afrikkaan.