Deep Purplen Perfect Strangers soi kuulokkeistani. Katselen liikennettä epätodellisen tunteen vallassa. Istun luksusbussin etupenkillä. Tällaisesta matkustusmukavuudesta saatoin vain haaveilla, kun reissasin ympäri Suomea Korisliiga-kausilla tai Tanskan maajoukkueen kanssa Euroopassa.
Vain vartti sitten selailin Makassarin majoituspaikkoja, kun Metro Permai-firman bussit yksi kerrallaan jättivät Terminal Dayan linja-autoaseman ja lopulta piha oli tyhjä Torajalle menevistä busseista. Näytelmä oli absurdi. Pienet lapset kerjäsivät rahaa musiikkiesityksillään samalla, kun huippumukavat bussit yksi kerrallaan rullasivat sametin pehmeästi pihalta pois. Yksikään busseista ei kelpuuttanut minua kyytiinsä, joten sain seurata elämänteatteria aitiopaikalta.
Nusa Penidan saari sijaitsee tunnin venematkan päässä Balilta. Se on mukavan hiljainen. Liikkuminen sujuu parhaiten skootterilla, kunhan pysyy pystyssä. Osa seurueestamme pääsi Broken beachille asti.
Juuri kun aloin valmistautua ajatukseen, että jäisin vaille kyytiä, vielä yksi bussi ajoi laiturille. Minut ohjattiin bussin ensimmäiseen riviin, ikkunapaikalle. Takamukseni uppoaa juuri sopivasti pehmeään penkkiin ja saan säätää selkänojaa ja jalkojen alustaa itselleni sopivaksi.
En ymmärrä, miten näin moni bussi voi lähteä näennäisen pienelle Tana Torajan alueelle. Kuka näiden bussien kulut kattaa? Kymmenen tunnin bussimatkani maksaa alle 10 euroa ja bussit ovat vain puolillaan.
Vielä enemmän mietin sitä, mihin nyt oikeasti olen matkalla. Matkustin edelliset kolme viikkoa perheeni kanssa Balilla. Nyt alan matkan kohti tuntematonta, konkreettisestikin. Siihen tämä bussinäytelmä sopi mainiosti.
Gili Gedellä kävimme kalastusretkellä. Meidän (Annan) saaliimme oli yksi pieni kala, mutta ammattikalastajan osaaminen takasi ruotoisen illallisen.
Osasin olla ressaamatta bussin puuttumista. Se oli hyvä kokemus. Jospa osaisin sitä myös jatkossa Sulawedellä ja vieläpä elämässäni. Pitäisi osata luottaa siihen, että elämä johdattaa.
Siksi yritän vahvistaa intuitiotani. Sisintä olisi osattava kuunnella. Eikä vain kuunnella, mutta myös seurata ja luottaa sen ääneen.
Minulla on ollut verrattomia opettajia. Balilla uskalsin puhua ääneen. Olen kiitollinen siitä. Olen kiitollinen kuuntelijalleni. Olen kiitollinen, että uskalsin itkeä. Olen oppinut, että vain ihminen, joka uskaltaa haavoittua, voi olla oikeasti vahva.
Gili Gede on pieni saari Lombokin kupeessa ja toistaiseksi vielä paljon tuntematttomampi kuin Gilit Trawanga, Air tai Meno. Kyläläiset suhtautuivat siellä turisteihin välinpitämättömön ystävällisesti.
Bali on upea alue lähisaarineen, mahdollisesti hienoin lomapaikka, mikä maailmasta löytyy. Siellä on lähes kaikkea. Merta, pitkiä hiekkarantoja, merenalaista elämää, bileitä, tunnelmallisia joogakeskuksia, musiikkia, henkisyyttä, luontoa, ravintoloita maan ja taivaan väliltä, luksusresortteja, halpaa backpacker-majoitusta, intiimejä huviloita, ostoskeskuksia, tulivuoria, koskenlaskua, sade- ja mangrovemetsiä, melkein mitä vain, paitsi pakkasta ja lunta.
Otsikoissa ollut Gunung Agungin tulivuori tyytyi päästämään vähäisiä höyryjä. Sitä on kiittäminen siitä, että turisteja oli vähän ja edullista majoitusta helppo löytää. Horisontissa Mt. Agung Gili Gedeltä nähtynä.
Ei niin täydellistä, ettei jotain surullistakin. Merien ja maapallomme (muovi)roskaongelma näkyy konkreettisesti niillä rannoilla, joita ei säännöllisesti siivota. Siitä kantavat vastuun kaikki pallomme asukkaat. Toivottavasti Suomessa ei enää löydy vastuuttomia liikkeitä, jotka jakavat ilmaiseksi (mainos)muovikassejaan. Sitäkin kinkkisempää on mikromuovin tiedostamaton käyttö esimerkiksi vaatteissa ja kosmetiikassa.
Balin tunnelman täydensi se, että sain viettää aikaani ihanassa seurassa. Siellä tunsin aitoa onnea ja kiitollisuutta.
Vaikka nyt tuntui oikealta jättää saari, palaan sinne ehkä vielä joogaamaan kevään kuukausina. Voi olla, etten pysty vastustamaan Balin tunnelmaa ja ensiluokkaista opetusta.
Gili Gedellä yövyimme aika hulppeissa, mutta silti edullisissa bungaloweissa. Lähes rannasta alkoivat kohtuulliset korallit. Jos jotain olisi saanut toivoa, niin kunnon hiekkarantaa. Enimmän osan ajasta saimme olla yksiksemme.
Viimeiset viisi päivää menivät Canggun ravintoloista ja joogatarjonnasta nauttien. Sielläkin olimme yleensä uima-altaan ainoat käyttäjät.
Nyt haluan palata tähän hetkeen. On aika jättää Bali taakseni. Yön bussimatkan jälkeen löydän itseni Rantepaosta, Tana Torajan alueelta, Etelä-Sulaweden sydämestä. Siellä menee kolme tai neljä päivää.
Voisin viettää Torajalla pidempäänkin, mutta minua polttelee Unaunan saari Togeanmerellä ja sen ainoa, osittain suomalaisomisteinen sukellusresortti. Viestittelin juuri paikan divemasterin, Jonin, kanssa ja lupailin ehtiä kuunvaihteessa saarelle.
Unaunalla aikomukseni on pysähtyä kuukaudeksi aloilleen. Yritän opetella sukeltamaan. Mutta se on sivuasia. Haluan joogata ja meditoida, sulatella Intian koulutuksen oppeja. Haluan kuulla itseäni.
Siihen paratiisisaaren tunnelman pitäisi olla täydellinen. Yksi majatalo, pari pientä kylää, tulivuori, sademetsä, koralliranta. Se on parasta, mitä voin nyt kuvitella.
Nyt keskityn nauttimaan musiikista ja yritän saada selkoa ajatuksistani. Sitä kirjoittamiseni hieman auttoi. Aamun valkenemiseen on vielä seitsemän tuntia aikaa. Yritän sitä ennen saada muutaman silmäyksen nukuttua. Uni tulee, jos on tullakseen. Elämää on nyt turha suunnitella.
Ubudin kuuluisin nähtävyys, Monkey Forest.
Nämä lähes parimetriset juovavaraanit köllöttelivät takapihallamme Canggussa.
Tanah Lot on yksi Balin kuvatuimmista temppelistä. Kuumana päivänä sen olisi voinut jättää käymättä.
Ennakkoäänestämässä Sanurissa. Siellä oli kiva palauttaa mieliin, kuinka hurjan hyvin yhteiskuntamme toimii - kaikesta valituksesta huolimatta.
Ei ole sellaista ruokaa, mitä Balilta ei löytyisi. Siellä ollaan aika paljon edellä ainakin Kouvolaa tai Tamperetta orgaanisen ruoan tarjonnassa.
Tämä komistus yritti sisälle Ubudin huvilaamme.
Vain vartti sitten selailin Makassarin majoituspaikkoja, kun Metro Permai-firman bussit yksi kerrallaan jättivät Terminal Dayan linja-autoaseman ja lopulta piha oli tyhjä Torajalle menevistä busseista. Näytelmä oli absurdi. Pienet lapset kerjäsivät rahaa musiikkiesityksillään samalla, kun huippumukavat bussit yksi kerrallaan rullasivat sametin pehmeästi pihalta pois. Yksikään busseista ei kelpuuttanut minua kyytiinsä, joten sain seurata elämänteatteria aitiopaikalta.
Nusa Penidan saari sijaitsee tunnin venematkan päässä Balilta. Se on mukavan hiljainen. Liikkuminen sujuu parhaiten skootterilla, kunhan pysyy pystyssä. Osa seurueestamme pääsi Broken beachille asti.
Juuri kun aloin valmistautua ajatukseen, että jäisin vaille kyytiä, vielä yksi bussi ajoi laiturille. Minut ohjattiin bussin ensimmäiseen riviin, ikkunapaikalle. Takamukseni uppoaa juuri sopivasti pehmeään penkkiin ja saan säätää selkänojaa ja jalkojen alustaa itselleni sopivaksi.
En ymmärrä, miten näin moni bussi voi lähteä näennäisen pienelle Tana Torajan alueelle. Kuka näiden bussien kulut kattaa? Kymmenen tunnin bussimatkani maksaa alle 10 euroa ja bussit ovat vain puolillaan.
Vielä enemmän mietin sitä, mihin nyt oikeasti olen matkalla. Matkustin edelliset kolme viikkoa perheeni kanssa Balilla. Nyt alan matkan kohti tuntematonta, konkreettisestikin. Siihen tämä bussinäytelmä sopi mainiosti.
Gili Gedellä kävimme kalastusretkellä. Meidän (Annan) saaliimme oli yksi pieni kala, mutta ammattikalastajan osaaminen takasi ruotoisen illallisen.
Osasin olla ressaamatta bussin puuttumista. Se oli hyvä kokemus. Jospa osaisin sitä myös jatkossa Sulawedellä ja vieläpä elämässäni. Pitäisi osata luottaa siihen, että elämä johdattaa.
Siksi yritän vahvistaa intuitiotani. Sisintä olisi osattava kuunnella. Eikä vain kuunnella, mutta myös seurata ja luottaa sen ääneen.
Minulla on ollut verrattomia opettajia. Balilla uskalsin puhua ääneen. Olen kiitollinen siitä. Olen kiitollinen kuuntelijalleni. Olen kiitollinen, että uskalsin itkeä. Olen oppinut, että vain ihminen, joka uskaltaa haavoittua, voi olla oikeasti vahva.
Gili Gede on pieni saari Lombokin kupeessa ja toistaiseksi vielä paljon tuntematttomampi kuin Gilit Trawanga, Air tai Meno. Kyläläiset suhtautuivat siellä turisteihin välinpitämättömön ystävällisesti.
Bali on upea alue lähisaarineen, mahdollisesti hienoin lomapaikka, mikä maailmasta löytyy. Siellä on lähes kaikkea. Merta, pitkiä hiekkarantoja, merenalaista elämää, bileitä, tunnelmallisia joogakeskuksia, musiikkia, henkisyyttä, luontoa, ravintoloita maan ja taivaan väliltä, luksusresortteja, halpaa backpacker-majoitusta, intiimejä huviloita, ostoskeskuksia, tulivuoria, koskenlaskua, sade- ja mangrovemetsiä, melkein mitä vain, paitsi pakkasta ja lunta.
Otsikoissa ollut Gunung Agungin tulivuori tyytyi päästämään vähäisiä höyryjä. Sitä on kiittäminen siitä, että turisteja oli vähän ja edullista majoitusta helppo löytää. Horisontissa Mt. Agung Gili Gedeltä nähtynä.
Ei niin täydellistä, ettei jotain surullistakin. Merien ja maapallomme (muovi)roskaongelma näkyy konkreettisesti niillä rannoilla, joita ei säännöllisesti siivota. Siitä kantavat vastuun kaikki pallomme asukkaat. Toivottavasti Suomessa ei enää löydy vastuuttomia liikkeitä, jotka jakavat ilmaiseksi (mainos)muovikassejaan. Sitäkin kinkkisempää on mikromuovin tiedostamaton käyttö esimerkiksi vaatteissa ja kosmetiikassa.
Balin tunnelman täydensi se, että sain viettää aikaani ihanassa seurassa. Siellä tunsin aitoa onnea ja kiitollisuutta.
Vaikka nyt tuntui oikealta jättää saari, palaan sinne ehkä vielä joogaamaan kevään kuukausina. Voi olla, etten pysty vastustamaan Balin tunnelmaa ja ensiluokkaista opetusta.
Gili Gedellä yövyimme aika hulppeissa, mutta silti edullisissa bungaloweissa. Lähes rannasta alkoivat kohtuulliset korallit. Jos jotain olisi saanut toivoa, niin kunnon hiekkarantaa. Enimmän osan ajasta saimme olla yksiksemme.
Viimeiset viisi päivää menivät Canggun ravintoloista ja joogatarjonnasta nauttien. Sielläkin olimme yleensä uima-altaan ainoat käyttäjät.
Nyt haluan palata tähän hetkeen. On aika jättää Bali taakseni. Yön bussimatkan jälkeen löydän itseni Rantepaosta, Tana Torajan alueelta, Etelä-Sulaweden sydämestä. Siellä menee kolme tai neljä päivää.
Voisin viettää Torajalla pidempäänkin, mutta minua polttelee Unaunan saari Togeanmerellä ja sen ainoa, osittain suomalaisomisteinen sukellusresortti. Viestittelin juuri paikan divemasterin, Jonin, kanssa ja lupailin ehtiä kuunvaihteessa saarelle.
Unaunalla aikomukseni on pysähtyä kuukaudeksi aloilleen. Yritän opetella sukeltamaan. Mutta se on sivuasia. Haluan joogata ja meditoida, sulatella Intian koulutuksen oppeja. Haluan kuulla itseäni.
Siihen paratiisisaaren tunnelman pitäisi olla täydellinen. Yksi majatalo, pari pientä kylää, tulivuori, sademetsä, koralliranta. Se on parasta, mitä voin nyt kuvitella.
Nyt keskityn nauttimaan musiikista ja yritän saada selkoa ajatuksistani. Sitä kirjoittamiseni hieman auttoi. Aamun valkenemiseen on vielä seitsemän tuntia aikaa. Yritän sitä ennen saada muutaman silmäyksen nukuttua. Uni tulee, jos on tullakseen. Elämää on nyt turha suunnitella.
Ubudin kuuluisin nähtävyys, Monkey Forest.
Nämä lähes parimetriset juovavaraanit köllöttelivät takapihallamme Canggussa.
Tanah Lot on yksi Balin kuvatuimmista temppelistä. Kuumana päivänä sen olisi voinut jättää käymättä.
Ennakkoäänestämässä Sanurissa. Siellä oli kiva palauttaa mieliin, kuinka hurjan hyvin yhteiskuntamme toimii - kaikesta valituksesta huolimatta.
Ei ole sellaista ruokaa, mitä Balilta ei löytyisi. Siellä ollaan aika paljon edellä ainakin Kouvolaa tai Tamperetta orgaanisen ruoan tarjonnassa.
Tämä komistus yritti sisälle Ubudin huvilaamme.
Kommentit