Kun kävelimme ensimmäisenä iltapäivänä hotelliltamme pieneen Nidrin kylään pohjoiskreikkalaisen Lefkaksen saaren itärannalla, mietin miksi sinne järjestetään pakettimatkoja. Saarella ei ole mitään muuta kuin rantaviivaa ja aurinkoa sekä pieniä kyliä poukamien suojassa.
Mutta ehkäpä siinä onkin matkustamisen juju. Aina ei ole pakko matkustaa kokemaan jotain ihmeellistä tai erilaista. Meille suomalaisille jo pelkkä aurinko ja lämpö ovat paljon, varsinkin nyt poikkeuksellisen kylmän toukokuun keskellä.
Sen ymmärsin varsinkin silloin, kun reissuni jälkeen olin poikkitieteellistä päättötyötä tekevän salibandypelaajan haastateltavana. Hän kertoi, miten valmentajansa oli vienyt joukkueen viimeistelyleirille Espanjaan lämpöön ennen jouluisia MM-kisoja, vieläpä ilman mailoja. Lopputuloksena oli hienolla esityksellä kultaa, vaikka kapteenisto ulkopuolisista puhumattakaan oli kyseenalaistanut reissun. Muistan itsekin ihmetelleeni valintaa, kun siitä median välityksellä luin.
Ei tarvitse olla huippu-urheilija huomatakseen, kuinka paljon annamme pitkällä talvella tasoitusta lähempänä päiväntasaajaa eläville. Se on myös mahdollisuus. Vuodenaikamme tarjoaa meille vuotuisen mahdollisuuden syntyä uudelleen, kun lämmittävä kevätaurinko nousee pesästään tai jos pääsemme kesken pimeyden nauttimaan Välimeren tuoksusta ja polttavasta auringosta.
Päätin antaa Lefkasille mahdollisuuden. Vietimme kaksi ensimmäistä päivää saarella ennen siirtymistä Pindoksen luonnonpuistoon. Vuokrasimme auton ja kiertelimme rannikon pieniä kyliä. Lounas tai kahvihetki meren tuntumassa tekevät loman. Kreikka on turvallinen valinta, sillä ruoka on hyvää ja edullista. Eikä viinilasillinenkaan ruoan kanssa tee pahaa.
Liikenne saarella ja yleensä Kreikassa on kohtuullisen siistiä. Toki suomalaiseen liikennekulttuuriin verratuna ohittaminen on villiä, eikä nopeusrajoituksia tai sulkuviivoja kunnioiteta. Se on veikeää, miten paikallinen ajaminen tarttuu nopeasti myös omaan liikennekäyttäytymiseen. Maassa maan tavalla.
Lähes jokaisessa jyrkässä kurvissa on tällaisia pieniä pyhäkköjä ja niissä usein palava kynttilä. Mietimme paljon, viittaako se tapahtuneeseen onnettomuuteen vai pyritäänkö liikenteen jumalia lepyttämään jo etukäteen.
Tarkemmin tutustuttuamme huomasimme, että Lefkas ei ole pelkkää kyliä ja rantaa. Sen yli kilometriin kohoava sisämaa on yllättävän vehmas ja tuo kiva kontrastin Joonianmeren turkoosille. Toisena päivänä ajelimme sisämaahan Dimosarin putouksille.
Parkkipaikalta putoukselle oli mukava puolentunnin kävely.
Putous ei ole mikään valtava, mutta pieni ja tunnelmallinen.
Mutta ehkäpä siinä onkin matkustamisen juju. Aina ei ole pakko matkustaa kokemaan jotain ihmeellistä tai erilaista. Meille suomalaisille jo pelkkä aurinko ja lämpö ovat paljon, varsinkin nyt poikkeuksellisen kylmän toukokuun keskellä.
Sen ymmärsin varsinkin silloin, kun reissuni jälkeen olin poikkitieteellistä päättötyötä tekevän salibandypelaajan haastateltavana. Hän kertoi, miten valmentajansa oli vienyt joukkueen viimeistelyleirille Espanjaan lämpöön ennen jouluisia MM-kisoja, vieläpä ilman mailoja. Lopputuloksena oli hienolla esityksellä kultaa, vaikka kapteenisto ulkopuolisista puhumattakaan oli kyseenalaistanut reissun. Muistan itsekin ihmetelleeni valintaa, kun siitä median välityksellä luin.
Ei tarvitse olla huippu-urheilija huomatakseen, kuinka paljon annamme pitkällä talvella tasoitusta lähempänä päiväntasaajaa eläville. Se on myös mahdollisuus. Vuodenaikamme tarjoaa meille vuotuisen mahdollisuuden syntyä uudelleen, kun lämmittävä kevätaurinko nousee pesästään tai jos pääsemme kesken pimeyden nauttimaan Välimeren tuoksusta ja polttavasta auringosta.
Päätin antaa Lefkasille mahdollisuuden. Vietimme kaksi ensimmäistä päivää saarella ennen siirtymistä Pindoksen luonnonpuistoon. Vuokrasimme auton ja kiertelimme rannikon pieniä kyliä. Lounas tai kahvihetki meren tuntumassa tekevät loman. Kreikka on turvallinen valinta, sillä ruoka on hyvää ja edullista. Eikä viinilasillinenkaan ruoan kanssa tee pahaa.
Liikenne saarella ja yleensä Kreikassa on kohtuullisen siistiä. Toki suomalaiseen liikennekulttuuriin verratuna ohittaminen on villiä, eikä nopeusrajoituksia tai sulkuviivoja kunnioiteta. Se on veikeää, miten paikallinen ajaminen tarttuu nopeasti myös omaan liikennekäyttäytymiseen. Maassa maan tavalla.
Lähes jokaisessa jyrkässä kurvissa on tällaisia pieniä pyhäkköjä ja niissä usein palava kynttilä. Mietimme paljon, viittaako se tapahtuneeseen onnettomuuteen vai pyritäänkö liikenteen jumalia lepyttämään jo etukäteen.
Tarkemmin tutustuttuamme huomasimme, että Lefkas ei ole pelkkää kyliä ja rantaa. Sen yli kilometriin kohoava sisämaa on yllättävän vehmas ja tuo kiva kontrastin Joonianmeren turkoosille. Toisena päivänä ajelimme sisämaahan Dimosarin putouksille.
Parkkipaikalta putoukselle oli mukava puolentunnin kävely.
Putous ei ole mikään valtava, mutta pieni ja tunnelmallinen.
Kaikuvat seinävät antoivat kivasti pontta näiden sammakkokoiraiden kutukutsuille. Onnekkaimmat (kovimme huutajat) olivat jo pukilla.
Kolmannen päivän aamuna jätimme saaren hetkeksi. Palattuamme väsyneinä Pohjois-Kreikan luonnonpuistokierrokselta, meillä oli vielä puolikas päivä aikaa kiertää saarta ennen seuraavaan aamun lentoa takaisin kotiin.
Ajoimme pitkin länsirantaa, jossa valtaosa hiekkarannoista sijaitsee. Ensin yritimme lyhyintä reittiä tieltä Mylosin rannalle, mutta paikallinen raharikas totesi arrogantisti ja myös oikeutetusti, että rahvaan käynti rannalle olisi edellisen Agios Nikitaksen kylän kautta. Suorin reitti olisi edellyttänyt luksushuviloiden yksityisaluiden häiritsemistä. Siinä hetkessä oikeutuksen myöntäminen vaati hieman nieleskelyä, vaikka yksityisyydestäänhän ihmiset maksavat ja jotkut varmaan hieman siitäkin, että pääsevät sitä köyhemmilleen osoittamaan.
Palasimme häntä koipien välistä edelliseen kylään ja yritimme sieltä pääsyä rannalle, mutta pääsimme kallion yli vain pienelle autiorannan pätkälle.
Pääsy kalliolta alas ei ollut niin helppoa kuin ensin vaikutti ja Anna jätti (luultavasti viisaampana) leikin kesken.
Minun luontoni ei antanut periksi ja lopulta pääsin alas toteamaan, että uiminen aallokossa on mahdotonta. Mutta sainpahan ensi kosketuksen raikkaaseen Välimereen.
Palatessamme pikkurannalta kylään purjeperhonen (Iphiclides podalirius) tuli tuomaan terveiset. Se on Suomessa yleisen ritaperhosen sukulainen.
Söimme hyvän lounaan kylässä yhdessä paikallisten kissojen kanssa. Kun he eivät saaneet ruokaa naapuripöydästä, osa laumasta siirtyi kerjäämään meiltä.
Lounaan jälkeen aloitimme kilvanajon auringon peittävien pilvien kanssa eteläisimpään Porto Katsikin rannalle. Halusin ehdottomasti nähdä rannan, sillä sitä on paljon ylistetty ja jopa innokkaimmissa arvioissa mainittu yhdeksi Välimeren hienoimmista.
Kun pääsimme rannalle, aurinko tuli parhaimmilleen ulos synkistä pilvistä, mikä lisäsi ennestään kiitollisuuttamme kelienhaltijoille. Aamupäivällä ajaessamme pohjoisesta kohti Lefkasia automme konepeltiä tykitettiin peukalonpään kokosilla rakeilla sellaisella intensiteetillä, että rannalla loikoilu ei käynyt edes mielessä.
Porto Katsikin rantahietikko on miellyttävä isorakeista kiveä, eikä jää kiinni kosteisiinkaan jalkoihin. (Luultavasti olisin keksinyt jonkun toisen tavan kehua puuterihiekkaa). Meidän tapauksessa tämä sopi hyvin, sillä aikomuksemme oli käydä uimassa, ei jäädä makoilemaan rannalle.
Uimiseen ranta oli poikkeuksellisen hyvä. Jo parin metrin kävelyn jälkeen meri oli niin syvää, ettei auttanut kuin heittäytyä aaltoihin. Aallot veivät meitä ylös ja alas, mutta varsinaisia merivirtoja ei ollut. Lopulta annoimme aaltojen kuskata meitä parisenkymmentä minuuttia ennen kuivattelua auringossa. Vesi ei ollut liian kylmää, etteikö siinä olisi viihtynyt. Olen vähän tarkentanut alaspäin aikaisempaa +30 asteen vaatimustani...
Otimme vielä viimeiset yleiskuvat ja aloitimme tunnin ajelun kotihotelliimme Nidriin pitkin kapeita ja mutkaisia asfalttiteitä.
Porto Katsikin ranta oli kiva päätös kaikin puolin mainiolle Kreikan reissullemme. Ei Lefkas sittenkään olisi yhtään hullumpi paikka viikon viettämiselle!
Kommentit