Johtaja löytyi, kyyti olisi ollut tarjolla, mutta hinta ei miellyttänyt. Päätin tyytyä julkisiin. Dius lupautui saattamaan. Tällä kertaa "julkisen liikenteen lähtöpaikka" muistutti elämänsä ehtoopuolen Corollojen kokoontumisajoja. Valitsin etupenkin, kun sisäänheittäjä vakuutti edessä olevan kuljettajan lisäksi "vain" kaksi matkustajaa.
Totuus oli toinen. Kuljettajan paikalla istunut mies paljastui matkustajaksi ja pikkupojalta näyttävä kuljettaja änkeytyi neljäntenä henkilöauton etupenkeille. Matka on tehnyt tehtävänsä. Vaikka istuin kirjaimellisesti vaihdekepin päällä ja takapenkin "eturivissä" nuokkunut afrotukkainen tyttö (en voinut vastustaa kiusausta olla välillä nojaamatta taakseni tunteakseni afron) oksensi 15 sentin päästä niskastani, nautin kierolla tavalla afrikkalaisesta kursailemattomasta tavasta matkustaa.
Päätin kuitenkin kouluttaa kuskia ja kai omaa heikkouttani samalla aikaisempia liikennekoijareita, ainakin alitajuntaisesti. Kun olimme perillä, sanoin maksavani sovitun 15 tuhannen sijaan vain 13, koska matkustajamäärästä kusetettiin. Poika ei ollut aluksi kuulevinaankaan, mutta otin silti pienen erävoiton. Ei se raha, mutta jatkuva viilaaminen. Allekirjoittanut 1 - ugandalainen joukkoliikenne 6.
Kisoro palkitsi minut rajulla sadekuurolla, jonka alta pääsin juuri ja juuri kahvilaan pakoon. Olin jo lähdössä jatkamaan matkaa Ruandaan, mutta koska Ugandan luonnonpuistojen toimisto sattui olemaan vieressä, päätin pistäytyä kylään. Sieltä poistuin Sabyinyo-tulivuoriretken varanneena. Siihen varmasti vaikutti se, että sade oli lakannut juuri kun pääsin toimistoon, vaikka sillä ei ollutkaan mitään korrelaatiota tulevan päivän keliin.
Joskus on hauska miettiä ja tiedostaa, miten irrationaalista on ihmisten päätöksentekeminen. Pohdiskelu liittyy myös siihen, että haluan enenevässä määrin luottaa intuitiooni ja ainakin jossain määrin luopua ylirationaalisesta päätöksenteosta. Lienee turha mainita, että insinöörille siinä on omat haasteensa.
Mt Sabinyo on yksi kolmesta Ruandan ja Ugandan rajalla olevista tulivuorista. Olin nähnyt sen ensimmäisen kerran aamuauringossa mennessäni tapaamaan gorilloja 30-40 km pohjoisempana. Eli kyllä vaellusvalinnassa oli myös iso ripaus suunnitelmallisuutta, vaikkakin silloin olin ajatellut valloittaa yli neljän kilometrin korkeuteen kurkottavan Mt. Muhaburan.
Sinnekin järjestetään vaelluksia, mutta Mt. Sabyinyossa houkutti sen sijainti: vuoren kolmas ja korkein 3645 metrin korkeudessa oleva huippu sijaitsee Kongon, Ruandan ja Ugandan rajalla. Vaikka raja onkin määritetty konjakkilasit kädessä jossain eurooppalaisessa konferenssisalissa, karttaihmisenä ajatus oli kiehtova.
Sabinyo on osa Mgahingan luonnonpuistoa, joka jatkuu Ruandan puolella Volcanos puistona ja Kongossa Virungan nimellä. Mgahingassa asustaa yksi gorillaperhe. Sitä emme sentään päässeet näkemään. Hetken jopa harkitsin vielä yhden gorillaluvan lunastamista, mutta kohtuus kaikessa.
Ja voi minkälainen vaellus se oli! Olin luullut, että Ugandan luonto olisi jo näyttänyt kaiken mahdollisen, mutta niin vain sillä oli vielä yksi helmi hihassaan.
Päästyämme vuorenrinteelle, polku kohosi kevyesti tiiviissä bambumetsässä. Olin kuvitellut nähneeni bambumetsiä Aasiassa, mutta metsän tiheys ja bambujen koko sai haukkomaan henkeä - tässä vaiheessa vielä vain hämmästyksestä.
Kivutessamme ylöspäin metsätyyppi muuttui täysin, samoin sen tunnelma. Kiipeäminen oli niin jyrkkää, että metsästä nauttiminen jäi enemmän tulomatkalle.
Vuorenharjan molemmin puolin oli jyrkkä pudotus. Mennessä sitä ei huomannut, sillä kuljimme kolmen kilometrin jälkeen koko matkan tiiviissä sumussa. Silti kuin ihmeen kaupalla vältyimme sateelta.
Sabyinyolla on kolme perättäistä huippua, joista jokainen hieman edellistä korkeammalla. Päästäkseen seuraavalle huipulla, piti kömpiä hetki alas päin. Puolikuolleena se on henkisesti kuluttavaa, koska se tietää entistä enemmän kiivettävää.
Lopulta pääsimme huipulle. Päätimme syödä siellä eväät, sillä taivas alkoi näyttää rakoilemisen merkkejä.
Odotus palkittiin. Takana siintää Kongo. Rajan erottaa helposti, sillä suojeltu metsä loppuu siihen kuin seinään. Huipulla vierailimme myös Kongon puolella. Siellä ei sentään ollut ketään leimaamassa passia. Kuten Mt. Elgonilla, olimme vuorella ainoat vaeltajat. Ehkä siihen vaikuttaa se, että omatoiminen vaellus ei ole sallittua.
Eläimiä emme kameleonttia, paria apinaa ja joitakin lintuja lukuunottamatta näheet. Norsuja olisi voinut tulla vastaan. Se oli suurin syy vartijoiden aseistukselle.
Olin yllättynyt, kuinka koville vaellus otti. Syy selvisi reissun jälkeen. Oppaat väittivät, että mikään muu ryhmä ei ollut aiemmin selvinnyt urakasta kuudessa tunnissa. Ja olisimme olleet nopeampia, jos ryhmä ei olisi joutunut odottamaan minua. Vauhti oli sopiva kompromissi nautintoa ja fyysistä tekemisen iloa.
Reissun jälkeen Ugandassa asuva amerikkalaislentäjä pyysi katsomaan pubiin Englannin Valioliigan futismatsia. Hän totesi, että on mahdotonta asua Ugandassa olematta kiinnostunut jalkapallosta. Tämä sopi hienosti, sillä futismatsi pubissa on kuulunut to-do-listalleni, mutta oli vain jäänyt tekemättä.
Guesthouseni työntekijä "tarjoutui" lähtemään mukaan. Wow, siellä oli tunnelmaa. Vastakkain olivat ManU ja Arsenal, kaksi suurseuraa. Se sopi hienosti. Ugandalaisilla on hauska tapa, he fanittavat seuroja, jotka pärjäävät. Kysellessäni ihmisten suosikkijoukkueita, jotkut ovat jopa sanoneet vaihtavansa sitä sen mukaan, mikä joukkue on paras. Se on aika pragmaattista fanittamista, ainakin jos ilonhetkiä etsii. Ja miksikäs ei? Olen ollut joukossa outo lintu, kun en fanita mitään.
Siitä ei sitten tullutkaan mikään kevyt päivä. Hotellimme manageri houkutteli vielä yökerhoon. Ainoana muzungana vientiä riitti. Siellä taisi tulla vuosikymmenen tanssikiintiö täyteen. Vaikka kuinka kerroin olevani naimisissa, se ei sitkeimmille riittänyt. Otimme vielä klassisen grillin, avotulella paistettujen lättyjen, kautta matkan kotiin. Se oli vähän kuin Suomessa, paitsi kaikilla oli kivaa.
En lähtenyt Ruandaan vielä seuraavanakaan päivänä...
Kommentit