Aamupala oli ennen auringonnousua. Auringon ensisäteet värjäsivät laaksoa ajaessamme kylätietä Nkuringoon UWA:n (Uganda Wildlife Authority) toimistolle. UWA on vastuussa kaikista Ugandan luonnonpuistoista, myös Bwindi Impenetrablen puistosta, joka on vuorigorilloiden asuinseutua.
Matkalla pysähdyimme katsomaan Kongon, Ruandan ja Ugandan rajavyöhykkeen tulivuorijonoa. Se oli ensimmäinen kerta, kun ilma oli riittävän kirkas niiden näkemiseen, vaikka vuorille on vain muutama kivenheitto. Sain ajatuksen kiivetä ainakin jollekin noista. Korkein näkyvistä vuorista kohoaa yli neljään kilometriin. Katsotaan miten käy.
UWA:n toimistolla sain viimeiset ohjeet vuorigorilloiden kohtaamiseen ja myös tutustuin kanssatrekkaajiini, kuuden hengen USA:ssa asuvaan lääkäriporukkaan matkallaan Ghanan työkeikalta kotiin.
Kunnon kengät, housut sukkiin muurahaisten takia, varusteet sateen varalta, riittävästi vettä, lounaspakkaus, kävelykeppi ja kamera, siinä tärkeimmät. Toimistolta oli vielä parinkymmenen minuutin automatka kuoppaista, siis oikeasti kuoppaista, tietä vaelluksen alkupisteelle.
Ensimmäiset puoli tuntia kuljimme teeviljelmien lomassa polttavassa auringonpaahteessa. Vaikka maisemat olivat hienoja, oli helpotus päästä viileään sademetsään. Aiemmista vaelluksistani poiketen, metsässä ei ollut valmiita polkuja.
Oppaat raivasivat tietä viidakkoveitsillään ja tarvittaessa rakensivat kivistä ja saniaispuista siltoja purojen yli. Meillä oli selkeä suunta, mihin mennä, sillä osa oppaista oli kulkenut etukäteen etsimään gorilloja. Kaikki oli hyvin järjestettyä.
Etenemisemme oli alkumatkasta hidasta. Ryhmässämme olleen sairaanhoitajanaisen liikkuminen oli vaivalloista. Hänellä oli mukana kaksi kantajaa, jotka kirjaimellisesti työnsivät häntä mäissä eteenpäin, mutta silti nainen jäi meistä jatkuvasti jälkeen. Kävelimme eteenpäin, odotimme tovin ja taas jatkoimme eteenpäin. Lopulta, naisen toivomuksesta, jatkoimme matkaa ja jätimme hänet. Onneksi hän pääsi vielä näkemään gorillat.
Sen verran tuosta kuitenkin tuli viivästystä, että vuorigorillat eivät enää olleet siellä, missä vartijat olivat ne havainneet.
Jotenkin olin jopa tyytyväinen, sillä se olisi ollut liian helppoa - jos nyt kahden tunnin tarpominen ylä- ja alamäkeen tiheässä sademetsässä voi kovin helppoa olla. Jatkoimme samalla tavalla eteenpäin.
Hetken päästä oppaat pysähtyivät. Näin itsekin gorillanpoikasen puussa. Nyt se oli totta. En ollut halunnut pitää niiden näkemistä itsestäänselvyytenä. Katsoimme hetken poikasen taiteilua saniaspuussa. Kuului kräks, tumps, kun oksa katkesi ja poikanen tippui maahan. Vaihdoimme katseita amerikkalaisnaisen kanssa joka hymyillen kuiskasi sen olevan aito. Hän varasti minun lauseeni.
Tiputtuaan maahan pienokainen kiipeisi ketterästi toiseen puuhun, tällä kertaa isompaan, jonka lehdet ovat gorillojen ravintoa. Hetken päästä häntä seurasi naarasgorilla vauva sylissään. Katselimme näiden ruokailua, kun tanner alkoi tömistä. Lauman johtava uros, silverback (urosten selkäpuolen karvoitus alkaa vanhetessa haarmaantumaan), kiipesi heidän seurakseen ruokailemaan.
Otimme paikkamme maasta ja katsoimme perhettä lounastamassa. Muu lauma oli ylempänä rinteessä, mutta emme lähteneet niitä jäljittämään, vaan päätimme käyttää sallitun tunnin ajan näiden yksilöiden katseluun.
Ilman kiikareita ja kunnon kameraa ruokailevat gorillat jäivät vähän etäisiksi, mutta en osannut olla pahoillani. Tämä olisi jo kokemuksena ollut vaivan (ja rahan) väärti.
Syötyään poikanen alkoi kiipeilemään puussa siirtyen koko ajan oksalla alaspäin. Lopulta se oli alimmalla oksalla ja tiputtautui siitä pehmeästi maahan. Se sai lepäilevän laumajohtajan aktivoitumaan. Hitailla harkituilla askelille se kapusi maahan ja pysähtyi hetkeksi miettimään.
Kuulin oppaan sanovan: "He's coming this way." Mietin hetken, mitä suuntaa opas tarkoittaa, sillä olin puun takana viimeisenä joukostamme. Ainoa mahdollisuus this way:lle oli rinne oppaan ja minun välissä. En osannut päättää, pitäisikö minun liikkua ja jähmetyin niille jalansijoille katsomaan, mihin gorilla menisi. Se pysähtyi vain metrin päähän jaloistani ja istahti perseelleen. Silloin opas nykäisi kädestäni minua ottaakseni riittävän etäisyyden.
Hetken gorilla kökötti paikoillaan tuijotten tyhjyyteen. Vain sen silmäripset liikkuivat. Pidettälimme henkeä. Naisten huokailut rikkoivat hiljaisuuden ja luultavasti myös minun.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen gorilla alkoi ruokailemaan. Se mutusteli kaikessa rauhassa korkeaa kasvia vieressään. Sitten silverback löysi uuden kiinnostuksen kohteen. Nenässä oli räkää. Täytyihän sitä myös maistaa. Tätä seurasi pitkä ja harras pieru. Sitten se laittoi makuulle.
Seisoimme ja tuijotimme hopeaselkää varmaan kymmenen minuutin ajan. Aina silloin harvoin kun se vilkaisi meitä, katsoimme toisiamme silmästä silmään. Lopulta se poistui perheineen rinnettä ylös metsän siimekseen. Meillä oli enää 10 minuuttia aikaa jäljellä, joten emme lähteneet seuraamaan, vaan otimme suunnan rinnettä alas päin.
Lähdin johtamaan joukkoa. Muutaman askeleen otettuani huomasin lauman toisen silverbackin ihan vieressä. Se oli maannut koko ajan puun takana, emmekä olleet tienneet siitä mitään! Katselimme sitä tovin, kunnes lauman varapresidenttikin lähti muiden perään.
Paluumatkalla otimme oikotien metsän poikki takaisin lähtöpaikkaan. Mitä matkassa säästimme, siitä kyllä maksoimme vaivana takaisin. Tai ainakin oppaamme maksoivat, sillä he tekivät veitsien kanssa kulkumme niin helpoksi kuin mahdollista.
Gorillavaelluksen palkkioksi saimme toimistolta diplomin ja ennen kaikkea sellaisen muiston, että sen syövyttämiseksi mielestä saa dementia olla jo loppuvaiheessaan. Kokemus oli niin voimakas, että varasin itselleni ylihuomiseksi uuden reissun.
Kommentit