Talvea odotellessa

Heräsin tänään, kuten niin usein aikaisemmin, ilman kellonsoittoa ennen auringonnousua. Sauðárkrókurin rauha voimauttaa mieltäni. Lähdin ottamaan ensisäteitä vastaan takapihalta alkavalle vuorelle. Nyt poikkesin polulta ajatuksenani kivuta huipulle. Varpujen välissä tarpoessani poimin variksenmarjoja ja juolukoita aamupalakseni, kunnes viimein saavutin kivikkoisen ylärinteen. Tämä oli taas yksi niistä hetkistä, kun mielessäni kiitin, että olen jatkanut valmentamista, vaikka muutamaan kertaan olen ajatellut ja päättänytkin toisin. Onneksi vastaan on tullut riittävän kiintoisia haasteita. Tosin jonkun muun valinnan tehtyäni voisin ajatella täsmälleen samoin. Se on elämän rikkautta.

Talomme on takana vasemmalla. Sen takaa alkavat paljaat rinteet. Merenrannan lisäksi Sauðárkrókuria ympäröivät kaikkialla noin kilometriin kohoavat tunturit ja niitä puhkovat jokilaaksot.



Tämä oli ties kuinka mones aamu, kun nautin marja-aamiaista tiedostaen, että se voi olla viimeinen. Mutta toistaiseksi talvi antaa odottaa itseään.




Lopulta pääsin huipulle vain todetakseni, että sen takaa rinne vasta alkaa. Jopa hieman huvitti. Mutta näinhän se usein menee. Tärkeintä on matka, ei päämäärä. Ylöspäin kiipeäminen on aika tehokasta meditaatiota tyhjentämään mielen turhista ajatuksista. Tuollaisella hetkellä on helppo ymmärtää ympäröivää keskustelua. Kun mieli on tyyni, voi tiedostaa sen rajallisuuden. Siksi elämänviisaita ihmisiä on haastavaa päästä kuulemaan. Äänessä ovat usein eniten ne, jotka ovat vasta matkalla kohti viisautta.

Sama se on urheilussa. Ei ne voitot hirveästi opeta. Sen sijaan matka kohti voittoa, etenkin tappiot, haastavat eniten ajattelua - yhtään vähättelemättä voiton tuomaa mielihyvää.

Tämä oli kaukana huipusta...


Eteläsuomalaisissa kaupunkiympäristöissä asuessani en ole oikein osannut tiedostaa, kuinka upeita värejä syksyn ruska tuo tullessaan. Nyt olen yrittänyt nauttia siitä senkin edestä. Ei ole väliä, missä olotilassa kävelylle lähtee, mutta kotiin palatessaan on vaikea olla huonolla tuulella.






Parina yönä on satanut lunta kylää ympäröivien vuorten huipuille. Tänne laaksonpohjalle ei vielä hiutaleita ole yltänyt.








Lähiseutuun tutustuminen on jäänyt aika vähälle. Ei ole ollut hirveästi aikaa, mutta ei myöskään tarvetta. Yksi päivä ajelimme viereiseen, vuonna 1106 perustettuun, Hólarin kylään. Siellä sijaitsee University College, eikä oikein muuta. Niin voi päätellä asukasluvusta n. 100. Koulussa opetetaan ainakin kalabiologiaa ja maaseutumatkailua, luultavasti jotain muutakin maa- ja metsätaloutta päätelleen läheisistä puuistutuksista. Käsittääkseni siellä opiskelee säännöllisesti myös suomalaisia.






Mitä pidempään olen Sauðárkrókurissa saanut olla, sitä enemmän tästä paikasta nautin!