Pokhara on harvinaisen mukava paikka palautua Himalajan vaellukselta, riippumatta kuinka pitkään on ollut reissussa. Sieltä löytyy rauhallisia, siistejä, mutta edullisia hotelleja sekä ravintoloita kaikkiin makuihin ja turistialue on kaikista palveluista huolimatta säilyttänyt leppoisan luonteensa. Hyvällä säällä kaupungin takaa näkyy lähes koko Annapurnan alueen vuorijono. Yleisimmin se näkyy aamulla, mutta vuoret paljastuvat myös usein ennen auringonlaskua. Se jaksaa säväyttää joka kerta, joskus enemmän, väsyneenä hieman vähemmän. Tällaisessa olotilassa otimme sen viimeisen kerran vastaan, kun eräs ulkonäöstä päätellen pohjoiseurooppalainen turisti tarttui lähes kädestä kiinni ja kehotti meitä katsomaan olkamme yli kävellessämme Pokharan kadulla. Ja kyllähän se kannatti, vaikka tällä kertaa taisi siihen vaikuttaa vuoriakin enemmän nuoren turistin lähes hypnoottinen olotila.
Muutamat päivät Pokharassa kuluivat nopeasti ohi. Yhtenä päivänä vuokrasimme pyörät, palautimme toisen niistä kertaalleen Annan vaihteiden mennessä solmuun, saimme tilalle toisen ja kiersimme sitten ympäri Pokharaa. Harvoin muuten näkee Annaa niin tuohtuneena, kun pyörämekaanikko erehtyi syyttämään osaamattomuudesta vaihtaa vaihteita. Onneksi pyöräfirman omistaja tuli hätiin, pahoitteli tapahtunutta ja antoi uuden pyörän.
Pyöräily oli yllättävän työlästä ja hikistä touhua. Pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko vaikutti asiaan. Poljimme ensin ylös Pokharan horisonttia dominoivalle (ainakin silloin kun vuoret eivät näy) Peace Pagodaan. Se on osa japaninbuddhalaista temppelikokonaisuutta, jonka rakentaminen aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen. Tavoitteena on ollut rakentaa 100 lähes samanlaista pagodaa (temppeliä) ympäri maailmaa symboloimaan rauhanaatetta. Täysin valkoisina, monumentaalisina, mutta silti kauniina rakennuksina ne pysäyttävät miettimään. Osansa on niiden edustamalla ajatuksella. Taidamme olla Annan kanssa aika ehdottomia pasifisteja. Siihen on lukuisia syitä, mutta mainittakoon kaksi. 1. Väkivalta synnyttää vain uutta väkivaltaa. 2. Sellaiset rakenteet, joiden puolesta soditaan tuskin ovat pysyviä (vrt. nykypäivän valtiot). Toki mikään ei ole mustavalkoista. On vaikea esimerkiksi tuomita Vietnamin invaasiota Kambozaan syrjäyttämään Pol Potin hirmuhallintoa...
Ensimmäisen kerran Peace Pagodaan törmäsimme Darjeelingissä. Pagodoja on myös Euroopassa, mm. Lontoossa.
Kuuman pyöräilypäivän päätimme Mountaneering museoon, joka oli poikkeuksellisen laadukas kertoen mm. Himalajan geologiasta, biologiasta ja vuorikiipeilyn historiasta. Etenkin sen teki kiinnostavaksi se, että viimeiset lukemamme kirjat ovat käsitelleet ensimmäisiä Everestin ja Annapurnan valloituksia. Ihmismieli on mielenkiintoinen. Mikä ajaa tavoittelemaan hengen tai ainakin menetettyjen raajojen kustannuksella tuollaista? Ei ainakaan rationaalinen ajattelu. Toisaalta huipulle pääsy edellyttää viimeisen päälle rationaalista suunnittelua. Siksi varmasti suurten vuorikiipeilijöiden omaelämänkerrat herättävät paljon ajatuksia.
Pokharasta ostimme kahden päivän joenlaskun kohti etelää. Matkalla vastaan tuli muutama kovempikin koski, mutta varsinaisesta kastelusta huolehti rankkasade, joka saapui juuri ennen saapumistamme leiripaikalle. Oli mukava leiriytyä todelliseen luonnonrauhaan suojaiselle hiekkarannalle, varsinkin kun sadekin hellitti illan pimentyessä. Tosin olisi ollut mukavaa vaihtelua yrittää nukkua sateen ropistessa teltan kattoon. Mutta ehkäpä kuitenkin oli miellyttävämpää herätä kuivana.
Seuraavana päivänä oli ohjelmassa kolme tuntia joenlaskua, muutama kiva koski ja lyhyt bussimatka Chitwaniin, jossa nyt kirjoittelen blogia. Sain juuri aamupalan päätökseen, katselin tovin, miten norsua kylvetettiin ja siirryn kohta päivän lehteen. Tänään otetaan rennosti!
Pieti
Muutamat päivät Pokharassa kuluivat nopeasti ohi. Yhtenä päivänä vuokrasimme pyörät, palautimme toisen niistä kertaalleen Annan vaihteiden mennessä solmuun, saimme tilalle toisen ja kiersimme sitten ympäri Pokharaa. Harvoin muuten näkee Annaa niin tuohtuneena, kun pyörämekaanikko erehtyi syyttämään osaamattomuudesta vaihtaa vaihteita. Onneksi pyöräfirman omistaja tuli hätiin, pahoitteli tapahtunutta ja antoi uuden pyörän.
Pyöräily oli yllättävän työlästä ja hikistä touhua. Pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko vaikutti asiaan. Poljimme ensin ylös Pokharan horisonttia dominoivalle (ainakin silloin kun vuoret eivät näy) Peace Pagodaan. Se on osa japaninbuddhalaista temppelikokonaisuutta, jonka rakentaminen aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen. Tavoitteena on ollut rakentaa 100 lähes samanlaista pagodaa (temppeliä) ympäri maailmaa symboloimaan rauhanaatetta. Täysin valkoisina, monumentaalisina, mutta silti kauniina rakennuksina ne pysäyttävät miettimään. Osansa on niiden edustamalla ajatuksella. Taidamme olla Annan kanssa aika ehdottomia pasifisteja. Siihen on lukuisia syitä, mutta mainittakoon kaksi. 1. Väkivalta synnyttää vain uutta väkivaltaa. 2. Sellaiset rakenteet, joiden puolesta soditaan tuskin ovat pysyviä (vrt. nykypäivän valtiot). Toki mikään ei ole mustavalkoista. On vaikea esimerkiksi tuomita Vietnamin invaasiota Kambozaan syrjäyttämään Pol Potin hirmuhallintoa...
Ensimmäisen kerran Peace Pagodaan törmäsimme Darjeelingissä. Pagodoja on myös Euroopassa, mm. Lontoossa.
Kuuman pyöräilypäivän päätimme Mountaneering museoon, joka oli poikkeuksellisen laadukas kertoen mm. Himalajan geologiasta, biologiasta ja vuorikiipeilyn historiasta. Etenkin sen teki kiinnostavaksi se, että viimeiset lukemamme kirjat ovat käsitelleet ensimmäisiä Everestin ja Annapurnan valloituksia. Ihmismieli on mielenkiintoinen. Mikä ajaa tavoittelemaan hengen tai ainakin menetettyjen raajojen kustannuksella tuollaista? Ei ainakaan rationaalinen ajattelu. Toisaalta huipulle pääsy edellyttää viimeisen päälle rationaalista suunnittelua. Siksi varmasti suurten vuorikiipeilijöiden omaelämänkerrat herättävät paljon ajatuksia.
Pokharasta ostimme kahden päivän joenlaskun kohti etelää. Matkalla vastaan tuli muutama kovempikin koski, mutta varsinaisesta kastelusta huolehti rankkasade, joka saapui juuri ennen saapumistamme leiripaikalle. Oli mukava leiriytyä todelliseen luonnonrauhaan suojaiselle hiekkarannalle, varsinkin kun sadekin hellitti illan pimentyessä. Tosin olisi ollut mukavaa vaihtelua yrittää nukkua sateen ropistessa teltan kattoon. Mutta ehkäpä kuitenkin oli miellyttävämpää herätä kuivana.
Seuraavana päivänä oli ohjelmassa kolme tuntia joenlaskua, muutama kiva koski ja lyhyt bussimatka Chitwaniin, jossa nyt kirjoittelen blogia. Sain juuri aamupalan päätökseen, katselin tovin, miten norsua kylvetettiin ja siirryn kohta päivän lehteen. Tänään otetaan rennosti!
Pieti
Kommentit