Koillis-Intian kierrosta on enää pari päivää jäljellä. Olemme toista yötä Kazirangan luonnonpuiston kupeessa Wildgrass lodgessa, yhdessä tyylikkäimmässä hotellissa, missä olen majaillut.
Ero Arunachal Pradeshin luoteiskulmiin Tawangiin ja vielä Bomdilaan on melkoinen. Siellä oli hyytävän kylmää lämpötilan laskiessa yöllä lähellä nollaa. Kasvillisuus oli varsinkin Tawangissa karua. Siellä sai käsityksen, minkälaisessa olosuhteissa Tiibetissä eletään. Tiibetin keskikorkeus on 3 900 m merenpinnan yläpuolella, vielä 400 metriä Tawangiakin korkeimmalla. Kunto ihmisillä on varmasti hyvä, sillä tuossa korkeudessa jo muutama kävelyaskel alkoi hengästyttämään. Eksoottisuuden ja luoksepääsemättömyyden tunnetta lisäsi vielä se, että kiemurtelevat vuoristotiet tiet olivat Intiankin mittapuussa surkeassa kunnossa, eikä edes Intian kännykkänumero toiminut tuolla - Suomen kännykät ovat mykistyneet jo aikoja sitten Siligurissa.
Intian vastakohtaisuuksia kuvaa se, että nyt olemme vain parinsadan kilometrin päässä (tosin melkein vuorokauden ajomatkan päässä) Tawangista Brahmaputran jokilaaksossa lähellä maanpinnan tasoa, ilma on trooppisen kosteaa ja lämmintä, turismi kehittynyttä, tiet hyviä ja kännykkäkin (intialainen) taas kuuluu. Tätä vastakohtaa selittää myös politiikka. Juuri eilen paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettiin Wikileaksistä peräisin olevasta tiedosta, jonka mukaan keskushallinto on tarkoituksella jättänyt Arunachal Pradeshin Kiinan kanssa 1962 käydyn sodan jälkeen kehittymättömään tilaan, jotta se tarjoaisi luonnollisen maantieteellisen puskurin maiden välille.
Kylmyys ja kehittymättömyys saivat meidätkin muuttamaan suunnitelmia. Arunachalin hotelleissa ei ollut lämmitystä ja jatkuvat sähkökatkot eivät mahdollistaneet edes suihkuveden lämmitystä, tosin Tawangin hotellissamme varaaja oli muutenkin rikki. Lähdimme Tawangista päivää suunniteltua aikaisemmin ja yli yön jatkunut sähkökatkos sai meidät lopulta jättämään paluumatkan pysähdyspaikka Bomdilan, josta jatkoimme kuljettajamme suosituksesta Assamin puolelle Nameri eco campiin.
Se oli mukava paikka! Yövyimme isossa teltassa, jonka sisään oli rakennettu kunnon kylpyhuone - ja siellä oli lämmintä vettä. Majoitus oli aivan Namerin luonnonpuiston kupeessa ja ilmeisesti yksi maailman lintuharrastajien hotspoteista. Sen pystyi maallikkokin kuulemaan valtavasta määrästä erilaisia lauluääniä, ja tällä kertaa myös havainnoimaan silmin - toisin kuin Cherrapunjeessa.
Nyt siellä oli samaan aikaan iso lintubongariryhmä Australiasta. Yksi ryhmän miehistä kertoi tohkeana, että he olivat bonganneet ensimmäisenä päivänä 67 eri lintulajia. Vaikka en lintuharrastaja olekaan, kuulostaa määrä aikamoisen isolta.
Namerista jatkoimme tänne Kazirangaan, jossa heräsin vähän aikaa sitten kolmanteen ja valitettavasti viimeiseen aamuun. Hotelli on alueen vanhin ja tunnetuin. Perinne huokuu kaikesta. Tämä sijaitsee pienen kylän kupeessa kaukana isosta tiestä, mutta tänne ei opasta yksikään kylttiä tai mainos, sillä omistajat eivät ole halunneet niitä pilaamaan tunnelmaa. Piha on täynnä hyvällä maulla lisättyjä yksityiskohtia. Savikilpikonnat toivottavat tervetulleeksi muraattien vuoraamalle sisääntulokäytävälle. Roikkuvat orkideat kukkivat pihan puissa. Hyvä maku jatkuu tilavaan huoneeseemme. Vanha lankkulattia tuo tunnelmaa. Nojatuolit, verhot, lipastot ja vaatenaulakot tuovat tuulahduksen menneestä. Jopa tällainen antisisustusihminen kuin minä on vaikuttunut. Se taitaa kertoa ainakin joillekin paljon.
Palvelu on samaa perinteistä tasoa. Kaikesta näkee, että hotelli on ollut täällä vuosikymmeniä. Kaikki ylitsevuotava ystävällisyys ja teennäisyys loistavat poissaolollaan. Asiat vain hoidetaan jämäkän asiallisesti. Täällä tiedetään, milloin asiakkaat haluavat teensä. Tai kenelle ja milloin tarjotaan olutta.
Mutta emme me täällä hotellin takia ole, se nyt vain sattuu olemaan kiva plussa ja tuo vaihtelua välillä ankeisiinkin budjettiluokan majoituspaikkoihimme. Varsinainen nähtävyys on Kazirangan luonnonpuisto. Alueen suojelu on aloitettu jo vuonna 1905, kun englantilaisen siirtomaa-ajan johtajan vaimo Lady Curzon ihastui alueella poikkeuksellisen runsaslukuisena asustaviin intiansarvikuonoihin (one-horned rhino). Hän sai tahtonsa läpi. Niiden metsästys kiellettiin ja asuinalue jätettiin luonnontilaiseksi. Alue nimettiin luonnonpuistoksi vuonna 1974 ja Unescon maailmanperintökohteeksi 1985. Suojelun ansiosta sarvikuonojen määrä on kasvanut jo yli 2000:en. Se on n. 2/3 kaikista maailman intiansarvikuonoista. Alueella on myös paljon norsuja, puhveleita, erilaisia antilooppeja, tiikereitä ja tietysti lukuisia pienempiä nisäkkäitä sekä lintulajeja.
Puistoon turistilla on mahdollisuus päästä vain oppaan kanssa 1-2 tunnin pituisilla jeeppi- tai norsusafareilla. Eilen teimme kaksi tällaista jeeppisafaria. Molemmilla kerroilla pääsimme katsomaan sarvikuonoa aivan lähietäisyydeltä. Sillä ei ole luonnollisia vihollisia, eikä täällä tarvitse pelätä edes ihmistä. Siksi se ei ollut millänsäkään jeepistämme, vaan jatkoi vain ruohon jauhamista ylittäessään tien muutaman metrin päästä meistä. Toiselle puolelle päästyään se päästi valtavan virtsasuihkun kuin sanoakseen: minua eivät muut kiinnosta. Ja jatkoi sitten ruohon jauhamista. Harvoinpa pääsee tuollaista 2,5 tonnin elävää järkälettä noin läheltä näkemään. Sarvikuonojen lisäksi näimme suhteellisen läheltä mm. villinorsuja, isohkon pöllön ja puhveleita. Tiikeri jäi taas näkemättä, vaikka oppaamme saikin kännykkäänsä soiton, että niitä oli havaittu samaan aikaan toisaalla.
Tänään meillä on kuljetus Guwahatiin, josta lennämme huomenna Länsi-Bengaliin Siliguriin. Molemmissa olemme yhden yön. Kahden päivän päästä pääsemme toivottavasti näkemään Himalajaa Darjeelingin kuuluisasta hill stationista.
Ero Arunachal Pradeshin luoteiskulmiin Tawangiin ja vielä Bomdilaan on melkoinen. Siellä oli hyytävän kylmää lämpötilan laskiessa yöllä lähellä nollaa. Kasvillisuus oli varsinkin Tawangissa karua. Siellä sai käsityksen, minkälaisessa olosuhteissa Tiibetissä eletään. Tiibetin keskikorkeus on 3 900 m merenpinnan yläpuolella, vielä 400 metriä Tawangiakin korkeimmalla. Kunto ihmisillä on varmasti hyvä, sillä tuossa korkeudessa jo muutama kävelyaskel alkoi hengästyttämään. Eksoottisuuden ja luoksepääsemättömyyden tunnetta lisäsi vielä se, että kiemurtelevat vuoristotiet tiet olivat Intiankin mittapuussa surkeassa kunnossa, eikä edes Intian kännykkänumero toiminut tuolla - Suomen kännykät ovat mykistyneet jo aikoja sitten Siligurissa.
Intian vastakohtaisuuksia kuvaa se, että nyt olemme vain parinsadan kilometrin päässä (tosin melkein vuorokauden ajomatkan päässä) Tawangista Brahmaputran jokilaaksossa lähellä maanpinnan tasoa, ilma on trooppisen kosteaa ja lämmintä, turismi kehittynyttä, tiet hyviä ja kännykkäkin (intialainen) taas kuuluu. Tätä vastakohtaa selittää myös politiikka. Juuri eilen paikallisessa sanomalehdessä kirjoitettiin Wikileaksistä peräisin olevasta tiedosta, jonka mukaan keskushallinto on tarkoituksella jättänyt Arunachal Pradeshin Kiinan kanssa 1962 käydyn sodan jälkeen kehittymättömään tilaan, jotta se tarjoaisi luonnollisen maantieteellisen puskurin maiden välille.
Kylmyys ja kehittymättömyys saivat meidätkin muuttamaan suunnitelmia. Arunachalin hotelleissa ei ollut lämmitystä ja jatkuvat sähkökatkot eivät mahdollistaneet edes suihkuveden lämmitystä, tosin Tawangin hotellissamme varaaja oli muutenkin rikki. Lähdimme Tawangista päivää suunniteltua aikaisemmin ja yli yön jatkunut sähkökatkos sai meidät lopulta jättämään paluumatkan pysähdyspaikka Bomdilan, josta jatkoimme kuljettajamme suosituksesta Assamin puolelle Nameri eco campiin.
Se oli mukava paikka! Yövyimme isossa teltassa, jonka sisään oli rakennettu kunnon kylpyhuone - ja siellä oli lämmintä vettä. Majoitus oli aivan Namerin luonnonpuiston kupeessa ja ilmeisesti yksi maailman lintuharrastajien hotspoteista. Sen pystyi maallikkokin kuulemaan valtavasta määrästä erilaisia lauluääniä, ja tällä kertaa myös havainnoimaan silmin - toisin kuin Cherrapunjeessa.
Nyt siellä oli samaan aikaan iso lintubongariryhmä Australiasta. Yksi ryhmän miehistä kertoi tohkeana, että he olivat bonganneet ensimmäisenä päivänä 67 eri lintulajia. Vaikka en lintuharrastaja olekaan, kuulostaa määrä aikamoisen isolta.
Namerista jatkoimme tänne Kazirangaan, jossa heräsin vähän aikaa sitten kolmanteen ja valitettavasti viimeiseen aamuun. Hotelli on alueen vanhin ja tunnetuin. Perinne huokuu kaikesta. Tämä sijaitsee pienen kylän kupeessa kaukana isosta tiestä, mutta tänne ei opasta yksikään kylttiä tai mainos, sillä omistajat eivät ole halunneet niitä pilaamaan tunnelmaa. Piha on täynnä hyvällä maulla lisättyjä yksityiskohtia. Savikilpikonnat toivottavat tervetulleeksi muraattien vuoraamalle sisääntulokäytävälle. Roikkuvat orkideat kukkivat pihan puissa. Hyvä maku jatkuu tilavaan huoneeseemme. Vanha lankkulattia tuo tunnelmaa. Nojatuolit, verhot, lipastot ja vaatenaulakot tuovat tuulahduksen menneestä. Jopa tällainen antisisustusihminen kuin minä on vaikuttunut. Se taitaa kertoa ainakin joillekin paljon.
Palvelu on samaa perinteistä tasoa. Kaikesta näkee, että hotelli on ollut täällä vuosikymmeniä. Kaikki ylitsevuotava ystävällisyys ja teennäisyys loistavat poissaolollaan. Asiat vain hoidetaan jämäkän asiallisesti. Täällä tiedetään, milloin asiakkaat haluavat teensä. Tai kenelle ja milloin tarjotaan olutta.
Mutta emme me täällä hotellin takia ole, se nyt vain sattuu olemaan kiva plussa ja tuo vaihtelua välillä ankeisiinkin budjettiluokan majoituspaikkoihimme. Varsinainen nähtävyys on Kazirangan luonnonpuisto. Alueen suojelu on aloitettu jo vuonna 1905, kun englantilaisen siirtomaa-ajan johtajan vaimo Lady Curzon ihastui alueella poikkeuksellisen runsaslukuisena asustaviin intiansarvikuonoihin (one-horned rhino). Hän sai tahtonsa läpi. Niiden metsästys kiellettiin ja asuinalue jätettiin luonnontilaiseksi. Alue nimettiin luonnonpuistoksi vuonna 1974 ja Unescon maailmanperintökohteeksi 1985. Suojelun ansiosta sarvikuonojen määrä on kasvanut jo yli 2000:en. Se on n. 2/3 kaikista maailman intiansarvikuonoista. Alueella on myös paljon norsuja, puhveleita, erilaisia antilooppeja, tiikereitä ja tietysti lukuisia pienempiä nisäkkäitä sekä lintulajeja.
Puistoon turistilla on mahdollisuus päästä vain oppaan kanssa 1-2 tunnin pituisilla jeeppi- tai norsusafareilla. Eilen teimme kaksi tällaista jeeppisafaria. Molemmilla kerroilla pääsimme katsomaan sarvikuonoa aivan lähietäisyydeltä. Sillä ei ole luonnollisia vihollisia, eikä täällä tarvitse pelätä edes ihmistä. Siksi se ei ollut millänsäkään jeepistämme, vaan jatkoi vain ruohon jauhamista ylittäessään tien muutaman metrin päästä meistä. Toiselle puolelle päästyään se päästi valtavan virtsasuihkun kuin sanoakseen: minua eivät muut kiinnosta. Ja jatkoi sitten ruohon jauhamista. Harvoinpa pääsee tuollaista 2,5 tonnin elävää järkälettä noin läheltä näkemään. Sarvikuonojen lisäksi näimme suhteellisen läheltä mm. villinorsuja, isohkon pöllön ja puhveleita. Tiikeri jäi taas näkemättä, vaikka oppaamme saikin kännykkäänsä soiton, että niitä oli havaittu samaan aikaan toisaalla.
Tänään meillä on kuljetus Guwahatiin, josta lennämme huomenna Länsi-Bengaliin Siliguriin. Molemmissa olemme yhden yön. Kahden päivän päästä pääsemme toivottavasti näkemään Himalajaa Darjeelingin kuuluisasta hill stationista.
Kommentit