"Tästä päivästä tulee hyvä päivä". Näin työkaveri Erja ohjeisti ennen matkaa aamun ensimmäiseksi ajatukseksi. Tämän neuvon olen yrittänyt pitää mielessä, vaikkei sen toteuttaminen ole ollut aina helppoa.
Mutta mistä hyvä päivä Intiassa on alkanut muodostumaan? Ainakin kärsivällisen asenteen oppimisesta ja jatkuvan vertailun lopettamisesta, mikä euroopassa tai kotimaassa on toisin. Ja silloin kun ei tiedä, itkeäkö vai nauraa, ottaa sen paremman vaihtoehdon, jos se mitenkään on mahdollista siinä hetkessä. Ja mukautuu intialaiseen tapoihin, niin hyvin kuin pystyy. Kirjoitan seuraavaksi muutamia esimerkkejä tilanteista, jotka ovat koetelleet kärsivällisyyttä ja huumorintajua.
Eräänä yönä Darjeelingissa heräsin noin kolmen aikaan yöllä herätyskellon piipitykseen. Aikani toivoin sen lakkaavan, mutta piipitys vaan jatkui. Selvisi, että pienen aulan kelloradio huusi kovaa ja korkealta. Toiveeni jatkaa uniani ei toteutunut. Intialainen naapuripariskunta oli ilmeisesti päättänyt lähteä katsomaan aamuneljän ensimmäisten auringon säteiden lankeamista Everestiin ja Kanchenjungaan. Toivotin mielessäni pariskunnalle nopeaa lähtöä, kun selvisi, etteivät he vaivautuneet miettimään metelistä päätellen muiden haluavan jatkaa uniaan. Mies puhui kovaäänisesti kännykkään ja nainen halusi samaan aikaan selventää miehelle jotain. Seuraavana päivänä emme sen kummemmin miettineet asiaa, lähinnä mietimme, että olipa taas touhua. Lähtiessämme homestaystä Pieti mainitsi majatalon emännälle kelloradion ehkä menneen jotenkin sekaisin. Tämä kertoi myös yöllä heränneensä ääneen, mutta uskoi kelloradion olevan kunnossa. Piti todennäköisimpänä vaihtoehtona, että intialaispari oli halunnut varmistaa aamuheräämisensä. Mitäpä tuosta, jos koko talo herää samalla. Toivottavasti näkivät auringonnousun...
Joskus on pieni mysteeri, mikä aiheuttaa kommunikointiongelmat, varsinkin jos vastapuolen englannintaito on kohtuullinen. Olen tällä hetkellä sen teorian kannalla, että etenkin intialaisten tarjoilijoiden ja taksikuskien kanssa kommunikoidessa kannattaa panostaa ensimmäisiin sanoihin samaan tapaan kuin suomalaisen terveyskeskuslääkärin kanssa. Parin lauseen jälkeen he tuntuvat sulkevan korvansa ja toisto ei auta. Eilen tilasimme majatalon tarjoilijalta kaksi kahvia huoneeseen heti nautittavaksi ja myöhemmin illalla teet. Kirjoitimme oma-aloitteisesti tilauksemme myös paperille viisastuneena aiemmista kokemuksista. Pietin kolmannen kerran toistaessaan ohjetta, mitä haluamme ja koska, melkeinpä jo häpesin. Rautalangasta on hyvä vääntää, ajattelin, mutta joku raja sentään. Päästyämme huoneeseen puhelin soi. Sama tarjoilija tiedusteli "Do you want tea now?". Pietin nyt toistaessaan ohjettaan jo neljännen kerran, repesin täysin. Mikä meiltä meni ohi vai mitä oikein tapahtui? Hyvät naurut olemme ainakin saaneet siitä jo monesti pelkästään kysymällä toisiltamme "haluatko teetä nyt".
Darjeelingissa viimeisenä iltana yritimme lisätä kuvia blogiin. Sähkökatkoja tuli ja meni. Pieti oli viimeisiä kuvia lisäämässä, kun yhteys katkesi. Siinä vaiheessa Pietikin sadatteli, vaikka on yleensä meistä se, joka ottaa vähemmän pulttia asioiden mennessä pieleen. Tulimme siihen lopputulokseen, että sillä erää ei tullut sähkökatkos vaan paikka meni seitsemältä kiinni. Paikanpitäjä ei vain vaivautunut kertomaan sitä meillä vaan ratkaisi ongelman eli pisti turistit pihalle katkaisemalla yhteyden. Sadattelun jälkeen taisivat ymmärtää, ettei oltu tyytyväisiä, kun suoralta kädeltä veloittivat vain puolesta ajasta.
Samaisena iltana kävimme syömässä paikallisessa "pikaruokapaikassa". Pikaa paikassa oli se, että he olivat keksineet antaa numerolaput tilaukselle. Keittiöväki huusi kovaan ääneen numeroa tiskiltä samaan tapaan kun junassa teekaupustelijat "chaichaichai". Vihaisena vielä katsoivat päälle, jos et ollut sillä sekunnilla tiskillä, kun olivat aloittaneet huutorallin. Käänsin jossain vaiheessa selän tiskiä kohti, kun en enää kestänyt katsoa ruuanvalmistusta. Porukkaa oli tiskin takana niin paljon, että he törmäilivät toisiinsa. Periaatteena tuntui olevan tehdä yksi työ valmiiksi kerrallaan. Pitsanpaistaja pyöri edestakaisin aloittamatta uutta ennenkuin oli kymmenien kertojen jälkeen kurkistanut uuniin ja vihdoin todennut pitsan olevan valmis. Paikassa oli myös länsimaisia turisteja, joiden käytöstä seurasin. Pääsin yllättämään itseni siitä ajatustyöstä, jonka tein heidän kohdallaan, koska loppupäätelmäni olivat tyhmät turistit, jotka eivät pidä puoliaan eivätkä tarkkaile ympäristöään. Intialainen suurperhe kävi kuikuilemassa paikassa ja lopulta ahtautuivat sisälle. Tässä vaiheessa eräs turisti, joka oli ollut ennen meitä paikassa, havahtui väkijoukkoon ja lähti tekemään tilausta. Voi sanonko mikä. Tuossa vaiheessa peli oli jo menetetty. Kaiken hyvän lisäksi tyttö jäi kiltisti sivulle odottamaan vuoroaan. Mitä vuoroa, sitä ei koskaan tule, jos et sitä ota. Ja kaiken kukkuraksi hän unohti lompakkonsa pöytään, jolloin edellinen "jonotus" nollaantui. Lopulta tyttö luovutti ja palasi takaisin istumaan. Voi voi, ehkä pari kuukautta Intiassa opettaa, kuten se oli jo meitäkin koulinut. Joten älkäähän ystävät rakkaat ihmetelkö, jos kaupan kassalla en osaa enää jonottaa, etuilen ja tulen lähemmäksi kuin normaali suomalaisen hyväksymä välimatka toiseen ihmiseen. Ehkä ei näin kuitenkaan.
Maassa maan tavalla. Todellakin alan ymmärtää sanoman. Sulautumalla samaan tapaan toimia on helpointa, vaikka edelleen tungen roskat laukkuun ja kannan niitä sitkeästi niin kauan, jotta löydän roskiksen. Silläkin uhalla, että todennäköisesti roskis kaadetaan kulman taakse.
Anna
P.S Tästä päivästä tuli hyvä. Näimme vihdoin lähietäisyydeltä Kanchenjungan lumihuiput ja teimme trekin vanhalle luostarille. Ja osasin olla kiitollinen ihanasta kumppanistani.
Mutta mistä hyvä päivä Intiassa on alkanut muodostumaan? Ainakin kärsivällisen asenteen oppimisesta ja jatkuvan vertailun lopettamisesta, mikä euroopassa tai kotimaassa on toisin. Ja silloin kun ei tiedä, itkeäkö vai nauraa, ottaa sen paremman vaihtoehdon, jos se mitenkään on mahdollista siinä hetkessä. Ja mukautuu intialaiseen tapoihin, niin hyvin kuin pystyy. Kirjoitan seuraavaksi muutamia esimerkkejä tilanteista, jotka ovat koetelleet kärsivällisyyttä ja huumorintajua.
Eräänä yönä Darjeelingissa heräsin noin kolmen aikaan yöllä herätyskellon piipitykseen. Aikani toivoin sen lakkaavan, mutta piipitys vaan jatkui. Selvisi, että pienen aulan kelloradio huusi kovaa ja korkealta. Toiveeni jatkaa uniani ei toteutunut. Intialainen naapuripariskunta oli ilmeisesti päättänyt lähteä katsomaan aamuneljän ensimmäisten auringon säteiden lankeamista Everestiin ja Kanchenjungaan. Toivotin mielessäni pariskunnalle nopeaa lähtöä, kun selvisi, etteivät he vaivautuneet miettimään metelistä päätellen muiden haluavan jatkaa uniaan. Mies puhui kovaäänisesti kännykkään ja nainen halusi samaan aikaan selventää miehelle jotain. Seuraavana päivänä emme sen kummemmin miettineet asiaa, lähinnä mietimme, että olipa taas touhua. Lähtiessämme homestaystä Pieti mainitsi majatalon emännälle kelloradion ehkä menneen jotenkin sekaisin. Tämä kertoi myös yöllä heränneensä ääneen, mutta uskoi kelloradion olevan kunnossa. Piti todennäköisimpänä vaihtoehtona, että intialaispari oli halunnut varmistaa aamuheräämisensä. Mitäpä tuosta, jos koko talo herää samalla. Toivottavasti näkivät auringonnousun...
Joskus on pieni mysteeri, mikä aiheuttaa kommunikointiongelmat, varsinkin jos vastapuolen englannintaito on kohtuullinen. Olen tällä hetkellä sen teorian kannalla, että etenkin intialaisten tarjoilijoiden ja taksikuskien kanssa kommunikoidessa kannattaa panostaa ensimmäisiin sanoihin samaan tapaan kuin suomalaisen terveyskeskuslääkärin kanssa. Parin lauseen jälkeen he tuntuvat sulkevan korvansa ja toisto ei auta. Eilen tilasimme majatalon tarjoilijalta kaksi kahvia huoneeseen heti nautittavaksi ja myöhemmin illalla teet. Kirjoitimme oma-aloitteisesti tilauksemme myös paperille viisastuneena aiemmista kokemuksista. Pietin kolmannen kerran toistaessaan ohjetta, mitä haluamme ja koska, melkeinpä jo häpesin. Rautalangasta on hyvä vääntää, ajattelin, mutta joku raja sentään. Päästyämme huoneeseen puhelin soi. Sama tarjoilija tiedusteli "Do you want tea now?". Pietin nyt toistaessaan ohjettaan jo neljännen kerran, repesin täysin. Mikä meiltä meni ohi vai mitä oikein tapahtui? Hyvät naurut olemme ainakin saaneet siitä jo monesti pelkästään kysymällä toisiltamme "haluatko teetä nyt".
Darjeelingissa viimeisenä iltana yritimme lisätä kuvia blogiin. Sähkökatkoja tuli ja meni. Pieti oli viimeisiä kuvia lisäämässä, kun yhteys katkesi. Siinä vaiheessa Pietikin sadatteli, vaikka on yleensä meistä se, joka ottaa vähemmän pulttia asioiden mennessä pieleen. Tulimme siihen lopputulokseen, että sillä erää ei tullut sähkökatkos vaan paikka meni seitsemältä kiinni. Paikanpitäjä ei vain vaivautunut kertomaan sitä meillä vaan ratkaisi ongelman eli pisti turistit pihalle katkaisemalla yhteyden. Sadattelun jälkeen taisivat ymmärtää, ettei oltu tyytyväisiä, kun suoralta kädeltä veloittivat vain puolesta ajasta.
Samaisena iltana kävimme syömässä paikallisessa "pikaruokapaikassa". Pikaa paikassa oli se, että he olivat keksineet antaa numerolaput tilaukselle. Keittiöväki huusi kovaan ääneen numeroa tiskiltä samaan tapaan kun junassa teekaupustelijat "chaichaichai". Vihaisena vielä katsoivat päälle, jos et ollut sillä sekunnilla tiskillä, kun olivat aloittaneet huutorallin. Käänsin jossain vaiheessa selän tiskiä kohti, kun en enää kestänyt katsoa ruuanvalmistusta. Porukkaa oli tiskin takana niin paljon, että he törmäilivät toisiinsa. Periaatteena tuntui olevan tehdä yksi työ valmiiksi kerrallaan. Pitsanpaistaja pyöri edestakaisin aloittamatta uutta ennenkuin oli kymmenien kertojen jälkeen kurkistanut uuniin ja vihdoin todennut pitsan olevan valmis. Paikassa oli myös länsimaisia turisteja, joiden käytöstä seurasin. Pääsin yllättämään itseni siitä ajatustyöstä, jonka tein heidän kohdallaan, koska loppupäätelmäni olivat tyhmät turistit, jotka eivät pidä puoliaan eivätkä tarkkaile ympäristöään. Intialainen suurperhe kävi kuikuilemassa paikassa ja lopulta ahtautuivat sisälle. Tässä vaiheessa eräs turisti, joka oli ollut ennen meitä paikassa, havahtui väkijoukkoon ja lähti tekemään tilausta. Voi sanonko mikä. Tuossa vaiheessa peli oli jo menetetty. Kaiken hyvän lisäksi tyttö jäi kiltisti sivulle odottamaan vuoroaan. Mitä vuoroa, sitä ei koskaan tule, jos et sitä ota. Ja kaiken kukkuraksi hän unohti lompakkonsa pöytään, jolloin edellinen "jonotus" nollaantui. Lopulta tyttö luovutti ja palasi takaisin istumaan. Voi voi, ehkä pari kuukautta Intiassa opettaa, kuten se oli jo meitäkin koulinut. Joten älkäähän ystävät rakkaat ihmetelkö, jos kaupan kassalla en osaa enää jonottaa, etuilen ja tulen lähemmäksi kuin normaali suomalaisen hyväksymä välimatka toiseen ihmiseen. Ehkä ei näin kuitenkaan.
Maassa maan tavalla. Todellakin alan ymmärtää sanoman. Sulautumalla samaan tapaan toimia on helpointa, vaikka edelleen tungen roskat laukkuun ja kannan niitä sitkeästi niin kauan, jotta löydän roskiksen. Silläkin uhalla, että todennäköisesti roskis kaadetaan kulman taakse.
Anna
P.S Tästä päivästä tuli hyvä. Näimme vihdoin lähietäisyydeltä Kanchenjungan lumihuiput ja teimme trekin vanhalle luostarille. Ja osasin olla kiitollinen ihanasta kumppanistani.
Kommentit