Juna puksuttaa tasaisen varmasti Kolkatasta kohti pohjoista. Ikkunasta näkyy vain hajanaisia valoja. Pimeää on ollut jo viimeiset kolme tuntia, kello on siis puoli kymmenen. Joku mies ruiskuttaa kemikaalia käytävälle ja laukkujen päälle. Sen täytynee liittyä tuholaisiin tai tarttuviin tauteihin. Paikat on myös saatu arvottua. Olen nyt vaihtanut paikkaa jo kahdesti. Viimeisimmän vaihdon syy oli näköongelma, mitä se sitten tarkoittaakin; intialaisnainen halusi vieruskaverin tulkkaamana vaihtaa paikkansa käytävän toiselle puolelle. Kaipa tuo minulle sopi. Kunhan saadaan rauha maahan.
Kolkatassa kolme päivää menivät heittämällä ohi. Jouduimme hoitelemaan joitakin tympeitä kotimaan käytännön juttuja ja lisäksi minulla oli pari korisjuttua tehtävänä. Onneksi hotellissamme oli toimiva netti ja tulostin. Tavallaan oli sääli käyttää aika niin. Olisi ollut mukava tutustua enemmän kaupunkiin. Mutta joskus on vain asioita, jotka on hoidettava. Sääli siksi, että Kolkata oli paljon enemmän kuin vain kasvoton miljoonakaupunki. Sillä oli todellakin kasvot, monet sellaiset.
Ensimmäiset kasvonsa se näytti, kun tulimme taksilla lentokentältä hotellille. Liikennevaloissa alle kouluikäiset katutytöt tulivat lähestulkoon aggressiivisesti kerjäämään rahaa roikkuen kaksin käsin avonaisesta ikkunasta. Se herätti kahdenlaista voimakasta tunnetta. On tunnustettava, että ensin heräsi ärtymys: haluan olla raskaan matkan jäljiltä rauhassa. Mutta samassa hetkessä heräsivät suru ja epätoivo; mikä on tuon tytön tuleva kohtalo. Tuollainen kasvattaa. Haluan tuntea myötätuntoa, mutta on pystyttävä olemaan realisti. Meitä vain on maailmassa liikaa, ja samanlaisen kohtalon omaavia lapsia useita satoja miljoonia. En voi sille mitään.
Murehtimalla eivät asiat parane. On osattava arvostaa omaa osaa. Ja suomalaista yhteiskuntaa. Vaikka aina välillä kuulee puhetta sosiaalipummeista ja valtion eläteistä, on itsestäänselvää, että mahdollisimman kattava ja toki oikeudenmukainen sosiaaliturva tekee yhteiskunnasta kokonaisuudessaan turvallisemman. Ja viime kädessä onnellisemman. Sen kai pitäisi olla kaiken politiikan tähtäin. Muutama sosiaaliturvaa hyväksikäyttävä ihminen on aika pieni hinta. Mikäli ei pysty sitä hyväksymään, on syytä hieman sivistää ja avarakatseistaa itseään. Kolkatassa ei voi välttää tuollaista pohdintaa. Pressukyhäelmäasutus tai sen asukkaiden likaiset vaatteet liikenneaidan päällä ja vain betonimuuri erottamassa niitä loistohotellista ei voi olla herättämättä ajatuksia, millaisia ne sitten ovatkin.
Kaikesta kurjuudesta huolimatta kaupunki ei ollut ahdistava, jopa päinvastoin. Kolkata antoi toivoa. Se oli täynnä hymyileviä ihmisiä. Kohteliaisuutta. Jotain sellaista, mitä Delhistä oli turha odottaa. Jopa poliisit ja virkamiehet olivat ystävällisiä, ainakin ne, joihin törmäsimme. Elokuvissa tai museossa ihmiset jonottivat vuoroaan. Etuilijoita katsottiin kieroon. Kyynerpäitä ei tarvinnut kuin metrossa. Mutta siellä se oli käytännön sanelema pakko, sellainen ihmismassa ei vain olisi voinut liikkua ilman tönimistä. Positiivinen ilmapiiri oli käsin kosketeltavaa. Esimerkkina paikallinen pariskunta tarjosi meille jäätelöä istuessamme samassa pöydässä. Sellaista ei juuri ole taalla tapahtunut.
Liikennekin toimi niin hyvässä harmoniassa kuin se vain intialaisessa suurkaupungissa voi toimia. Autot noudattivat pääosin liikennevaloja. Jopa kaistoja seurattiin silloin tällöin. Kävelijöille oli omat jalkakäytävänsä, jotka tosin olivat paikoin katukeittiöiden valtaamia. Oman sävynsä antoivat keltaiset Ambassador-taksit, joita liikenne tuntui olevan ajoittain lähes yksinomaan. Oma taiteen lajinsa oli liikkuviin täpötäysiin busseihin hyppivät matkustajat, joita sormien välissä taikurimaisesti rahoja säilyttäneet rahastajat kilpaa huusivat kyytiin.
Vaikka lämpötila oli lähempänä neljääkymmentä, ilmankuivuus auttoi jaksamaan hellettä. Saimme jopa aikaiseksi vierailla Kolkatan ja Intian historiaa esitelleessä Victoria -monumentissa, aika hyvä saavutus meiltä ainakin alkumatkan perusteella. Kävimme myös elokuvissa, tosin vain aistimassa tunnelmaa. Kyseessä oli aito Bollywood-elokuva dubattuna bengaliksi. Reilun tunnin ajan jaksoimme nauttia upean elokuvateatterin puitteista, ylidramaattisesta näyttelemisestä ja yleisön reaktioista. Yhden laulukohtauksen aikana päätimme kuitenkin livahtaa takavasemmalle. Vaikka lunastimme kalleimman lipun, pystyimme sen tekemään hyvin mielin: liput, juomat ja ruoka kahdelle maksoivat yhteensä vajaa neljä euroa.
Nyt suuntamme on Siliguri, jonka pitäisi olla vain väliasema pohjoiseen. Minne tarkemmin, siitä ei vielä ole varmuutta. Anna sai tänään hotellista käsiinsä Intian äärimmäistä koilliskolkkaa esittelevän lehtisen. Sieltä löytyisi upeita kahdesta neljän kilometrin korkeuteen kulkevia vaellusreittejä, luonnonpuistoja, kirkkaita jokia sekä järviä (alueelta saa alkunsa varmasti miljardin ihmisen juomavedet), Himalajan kahdeksan kilometriin yltävät huiput jatkuvasti läsnä siintämässä, vähän ihmisiä ja vielä vähemmän turisteja. Siis eikös tuo kuulosta todelliselta paratiisilta? Voi olla myös, että tyydymme Sikkimin osavaltioon, johon pätisi lähes identtisesti aikaisempi kuvaus. Se on tämän pituusasteen pohjoisin osavaltio, joka rajoittuu pohjoisessa Tiibetiin ja idässä Bhutaniin.
Molempiin alueisiin vaaditaan erilliset matkustusluvat. Niiden saaminen voi rajata suunnitelmia. Jostain luin, että luvan saanti vaatii palkatun virallisen oppaan. Matka Sikkimiin kulkisi Darjeelingin kautta, jonka olen pitkään halunnut nähdä. Edelleen visiitti Bhutaniin on mukana suunnitelmissa. Viisumi Bhutaniin edellyttää matkan buukkaamista hyväksytyn matkatoimiston kautta. Ne veloittavat 280 usd/päivä/hlö. Mutta vaihtoehtoa ei ole, mikäli Bhutanissa haluaa vierailla. Varmuudella tuo rajoittaisi vierailun pituuden muutamiin päiviin. Meillä on aikaa koko alueelle 4-6 viikkoa ennen kuin siirymme Nepaliin. Suunnitelmat selkeytynevät muutaman seuraavan päivän aikana. Hyviä vaihtoehtoja on ainakin paljon.
Pieti
Kolkatassa kolme päivää menivät heittämällä ohi. Jouduimme hoitelemaan joitakin tympeitä kotimaan käytännön juttuja ja lisäksi minulla oli pari korisjuttua tehtävänä. Onneksi hotellissamme oli toimiva netti ja tulostin. Tavallaan oli sääli käyttää aika niin. Olisi ollut mukava tutustua enemmän kaupunkiin. Mutta joskus on vain asioita, jotka on hoidettava. Sääli siksi, että Kolkata oli paljon enemmän kuin vain kasvoton miljoonakaupunki. Sillä oli todellakin kasvot, monet sellaiset.
Ensimmäiset kasvonsa se näytti, kun tulimme taksilla lentokentältä hotellille. Liikennevaloissa alle kouluikäiset katutytöt tulivat lähestulkoon aggressiivisesti kerjäämään rahaa roikkuen kaksin käsin avonaisesta ikkunasta. Se herätti kahdenlaista voimakasta tunnetta. On tunnustettava, että ensin heräsi ärtymys: haluan olla raskaan matkan jäljiltä rauhassa. Mutta samassa hetkessä heräsivät suru ja epätoivo; mikä on tuon tytön tuleva kohtalo. Tuollainen kasvattaa. Haluan tuntea myötätuntoa, mutta on pystyttävä olemaan realisti. Meitä vain on maailmassa liikaa, ja samanlaisen kohtalon omaavia lapsia useita satoja miljoonia. En voi sille mitään.
Murehtimalla eivät asiat parane. On osattava arvostaa omaa osaa. Ja suomalaista yhteiskuntaa. Vaikka aina välillä kuulee puhetta sosiaalipummeista ja valtion eläteistä, on itsestäänselvää, että mahdollisimman kattava ja toki oikeudenmukainen sosiaaliturva tekee yhteiskunnasta kokonaisuudessaan turvallisemman. Ja viime kädessä onnellisemman. Sen kai pitäisi olla kaiken politiikan tähtäin. Muutama sosiaaliturvaa hyväksikäyttävä ihminen on aika pieni hinta. Mikäli ei pysty sitä hyväksymään, on syytä hieman sivistää ja avarakatseistaa itseään. Kolkatassa ei voi välttää tuollaista pohdintaa. Pressukyhäelmäasutus tai sen asukkaiden likaiset vaatteet liikenneaidan päällä ja vain betonimuuri erottamassa niitä loistohotellista ei voi olla herättämättä ajatuksia, millaisia ne sitten ovatkin.
Kaikesta kurjuudesta huolimatta kaupunki ei ollut ahdistava, jopa päinvastoin. Kolkata antoi toivoa. Se oli täynnä hymyileviä ihmisiä. Kohteliaisuutta. Jotain sellaista, mitä Delhistä oli turha odottaa. Jopa poliisit ja virkamiehet olivat ystävällisiä, ainakin ne, joihin törmäsimme. Elokuvissa tai museossa ihmiset jonottivat vuoroaan. Etuilijoita katsottiin kieroon. Kyynerpäitä ei tarvinnut kuin metrossa. Mutta siellä se oli käytännön sanelema pakko, sellainen ihmismassa ei vain olisi voinut liikkua ilman tönimistä. Positiivinen ilmapiiri oli käsin kosketeltavaa. Esimerkkina paikallinen pariskunta tarjosi meille jäätelöä istuessamme samassa pöydässä. Sellaista ei juuri ole taalla tapahtunut.
Liikennekin toimi niin hyvässä harmoniassa kuin se vain intialaisessa suurkaupungissa voi toimia. Autot noudattivat pääosin liikennevaloja. Jopa kaistoja seurattiin silloin tällöin. Kävelijöille oli omat jalkakäytävänsä, jotka tosin olivat paikoin katukeittiöiden valtaamia. Oman sävynsä antoivat keltaiset Ambassador-taksit, joita liikenne tuntui olevan ajoittain lähes yksinomaan. Oma taiteen lajinsa oli liikkuviin täpötäysiin busseihin hyppivät matkustajat, joita sormien välissä taikurimaisesti rahoja säilyttäneet rahastajat kilpaa huusivat kyytiin.
Vaikka lämpötila oli lähempänä neljääkymmentä, ilmankuivuus auttoi jaksamaan hellettä. Saimme jopa aikaiseksi vierailla Kolkatan ja Intian historiaa esitelleessä Victoria -monumentissa, aika hyvä saavutus meiltä ainakin alkumatkan perusteella. Kävimme myös elokuvissa, tosin vain aistimassa tunnelmaa. Kyseessä oli aito Bollywood-elokuva dubattuna bengaliksi. Reilun tunnin ajan jaksoimme nauttia upean elokuvateatterin puitteista, ylidramaattisesta näyttelemisestä ja yleisön reaktioista. Yhden laulukohtauksen aikana päätimme kuitenkin livahtaa takavasemmalle. Vaikka lunastimme kalleimman lipun, pystyimme sen tekemään hyvin mielin: liput, juomat ja ruoka kahdelle maksoivat yhteensä vajaa neljä euroa.
Nyt suuntamme on Siliguri, jonka pitäisi olla vain väliasema pohjoiseen. Minne tarkemmin, siitä ei vielä ole varmuutta. Anna sai tänään hotellista käsiinsä Intian äärimmäistä koilliskolkkaa esittelevän lehtisen. Sieltä löytyisi upeita kahdesta neljän kilometrin korkeuteen kulkevia vaellusreittejä, luonnonpuistoja, kirkkaita jokia sekä järviä (alueelta saa alkunsa varmasti miljardin ihmisen juomavedet), Himalajan kahdeksan kilometriin yltävät huiput jatkuvasti läsnä siintämässä, vähän ihmisiä ja vielä vähemmän turisteja. Siis eikös tuo kuulosta todelliselta paratiisilta? Voi olla myös, että tyydymme Sikkimin osavaltioon, johon pätisi lähes identtisesti aikaisempi kuvaus. Se on tämän pituusasteen pohjoisin osavaltio, joka rajoittuu pohjoisessa Tiibetiin ja idässä Bhutaniin.
Molempiin alueisiin vaaditaan erilliset matkustusluvat. Niiden saaminen voi rajata suunnitelmia. Jostain luin, että luvan saanti vaatii palkatun virallisen oppaan. Matka Sikkimiin kulkisi Darjeelingin kautta, jonka olen pitkään halunnut nähdä. Edelleen visiitti Bhutaniin on mukana suunnitelmissa. Viisumi Bhutaniin edellyttää matkan buukkaamista hyväksytyn matkatoimiston kautta. Ne veloittavat 280 usd/päivä/hlö. Mutta vaihtoehtoa ei ole, mikäli Bhutanissa haluaa vierailla. Varmuudella tuo rajoittaisi vierailun pituuden muutamiin päiviin. Meillä on aikaa koko alueelle 4-6 viikkoa ennen kuin siirymme Nepaliin. Suunnitelmat selkeytynevät muutaman seuraavan päivän aikana. Hyviä vaihtoehtoja on ainakin paljon.
Pieti
Kommentit