Katselen sadetta. Se taitaa vesittää suunnitelmani kiertää Sri Lankan vanhan pääkaupungin Polonnawarun raunioita. En viitsi lunastaa kallista vuorokauden lippua vain kastuakseni.
Nyt sataa. Asiat ovat niin kuin ne ovat. On turha miettiä, onko se hyvin vai huonosti. Sitä meditoimme Kandyn Dhamma Kutassa vipassanameditaatioretriitillä kymmenen päivän ajan. "Equanimity" ja "anicca" soivat päässäni äänellä, jolla opettajamme niitä toisti. Siis mielenrauha ja asioiden pysymättömyys.
Kaivan näppäimistön esiin ja alan jäsentelemään retriitin herättämiä ajatuksia. Rauniot saavat jäädä huomiseen.
Joka aamu neljältä meidät herätettiin kymmenellä gongin lyönnillä valmistautumaan 4.30 alkavaan kahden tunnin meditaatiosessioon. Todellisuudessa heräsimme jo ennen sitä; jonkun herätyskello soitti aina aamuisin klo 03.25.
Ensimmäisinä aamuina kärvistelin menetetyn puolentunnin kanssa, ehkä hieman vittuunnuinkin, kunnes hyväksyin kaksi asia. Tunteella reagointi tuntemattoman miehen herätykseen oli juuri sitä, josta halusimme päästä eroon. Toinen asia oli hieman erikoisempi havaita. Mitä pidemmälle retriitti eteni, sen vähemmän minua väsytti aamuisin.
Lopulta en enää edes yrittänyt nukkua täyttä aikaa. Asetin herätyksen ennen neljää, kävin rauhassa suihkussa ja opin nauttimaan kävelystä kuunvalossa kohti meditointisaliamme. Oli hypnoottinen näky katsoa, kun kanssameditoijat valuivat kohti salia sirkkojen sirittäessä ja sammakoiden päästäessä soidinääniään.
Ihan täytenä yllätyksenä aamuherätysten helppous ei tullut. Olin lukenut useiden joogien kirjoituksia, miten aktiivisesti meditoidessa ei tarvitse paljoa unta. Esimerkiksi englantilaislähtöisellä naismunkki Tenzing Palmolla ei ollut edes sänkyä viettäessään 12 vuotta luolassaan Himalajalla. Hän meditoi ympäri vuorokauden. Vain ruoka- ja joogasessiot katkaisivat hänen rytminsä. Nyt uskon sen olevan mahdollista.
Palmon ohjelmaan verrattuna päivämme oli helppo. Silti en olisi voinut muutama vuosi sitten kuvitella meditoivani 10 tuntia päivässä yli viikon ajan, siis yhteensä noin sata tuntia. Meditoinnin katkaisivat vain aamupala, lounas, illan kahvituokio sekä puolentoista tunnin mittainen opetusvideo ennen päivän päättävää puoliyhdeksän meditaatiota.
Valot oli tarkoitus sammuttaa puolikymmeneltä. Sen, kuten herätyksenkin suhteen joku oli aina joustava.
Nukkumisaika oli ainoa sääntö, josta oli mahdollisuus tinkiä. Meditaatioajat olivat ehdottomia, kuten täydellinen kommunikaatiohiljaisuus, noble silence. Kännykät, kirjat, kynät, muistiot, siis kaikki kommunikaatiovälineet kerättiin talteen ennen retriittiä. Emme saaneet edes katsoa toisiamme silmiin. Olimme täydellisessä yksinäisyydessä, vaikkakin isossa yli 60 hengen ryhmässä.
Muita sääntöjä oli pidättäytyminen kaiken elävän tappamisesta (söimme kasvisruokaa), varastamisesta, seksuaalisesta toiminnasta, valehtelemisesta ja päihteistä.
Nopeasti muutaman neliön betonibunkkerista tuli kotini. Sain sinne ohuen patjan, peiton, tyynyn ja pyyhkeen. Siellä oli hyvä olla. Se oli yksi isoista opetuksista. Tunnen myötätuntoa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka pakenevat todellisuutta rakentamalla isoja talojaan, ostamalla sinne kaikkea mahdollista ja sitten ihmettelevät, kun pitäisi taas saada jotain lisää täyttämään elämän tyhjyyttä.
Mutta tuo oli ajatusteni kaunis puolisko. Kyllä mieleni harhaili myös synkkääkin synkemmillä poluilla. Mielikuviini tuli ihmisiä keskitysleireillä, yksinäisiä sieluja tuijottamassa sellin seiniä.
Sama askeettisuus, mutta kauneus, toistui ruokailuissa. Istuin joka päivä samassa paikassa maisemanani kellertävä betoniseinä, jonka tummat urat painuivat syvälle aivojen hermoratoihin.
Onneksi ruoka oli taivaallista. Monipuoliset kasvisruoat olivat upeasti maustettuja.
Meillä oli paljon aikaa syömiseen. Oli mahtavaa maistella rauhassa makuja. Välillä olin aidosti liikuttunut saatuani vapaaehtoisten jakaman lautasen eteeni ja otettuani ensimmäisen makupalan. Silloin osasin syödä tietoisesti.
Mutta en aina. Välillä olin niin väsynyt henkisesti ja ajatuksissani, että mutustelin vain apaattisesti ruokaani maistamatta mitään. Noina hetkinä jalo hiljaisuus oli arvokasta. Minun ei tarvinnut miettiä naapurini ajattelua, kun vain tuijotin lasittuneella katseella seinää.
Mutta miksi kaikki tämä? Mitä on meditaatio? Kukaan tuskin oli retriitillä päästäkseen kertomaan, miten tästä tavallaan järjettömästä kokemuksestaan on selvinnyt läpi - enin osa teki retriittinsä loppuun.
Meditoida voi lukemattomilla eri tavoilla ja viime kädessä on jokaisen oikeus määrittää itselleen, mitä pitää meditaationa. Minulle meditaatio on oman tietoisuuden herättämistä, mikä auttaa kuuntelemaan objektiivisesti itseään. Silloin pääsen lähemmäksi sitä, mitä oikeasti olen. Se ei ole aina sitä, mitä haluaisin. Tämä auttaa hyväksymään itseni juuri tällaisena ja auttaa kehittämään niitä ominaisuuksia, mitä pidän tärkeinä.
Olkoot se vaikka suorituksensa parantaminen millä alalla tahansa (käsittääkseni Urheilulehdessä julkaistiin joulunumerossa pitkähkö kirjoitukseni meditaatiosta urheilussa). Tai moraalisesti parempi elämä.
Kandyn retriitillä käytimme vipassanameditaatiota. Sen sanotaan olevan lähtöisin suoraan Siddharta Gautamalta, joka käytti metodia tiellään valaistumiseen. 300-luvulla vipassanameditaatio levisi ympäri Aasiaa, esimerkiksi Burmaan. Muualla tekniikka sekoittui, hukkui ja lopulta vain Burmassa se säilyi puhtaana Buddhan opetusten mukaisena. Näin siis kerrottiin retriitillä - faktoja saa tarkistaa.
Burmassa sai 1900-luvulla oppinsa S. N. Goenka, joka toi meditaation Intiaan. Vähitellen hänen pitämänsä kurssit lisäsivät suosiotaan. Goenka sai esimerkiksi toimeksiannon pitää kymmenen päivän kursseja Delhin pahamaineisessa 10 000 vangin massiivilaitoksessa, Tiharissa.
Nyt Goenka on luonut ainutlaatuisen vipassanameditaatiokeskusten verkoston ympäri maailmaa. Kaikissa niissä pidetään retriittejä täsmälleen saman ohjelman mukaisesti. Myös periaate maksuttomuudesta on kaikkialla sama. Retriitit pyörivät lahjoitusten turvin.
Siitä sain aina välillä voimaa, kun mietin tuhansien ihmisten hikoilleen ja selvinneen saman ohjelman läpi. Suorittaneita täytyy olla satojatuhansia, onhan keskuksia satakunta eri puolilla maailmaa ja kursseja pidetty jo vuodesta 1969 alkaen.
Retriiteillä ohjaus tapahtuu edesmenneen Goenkan nauhoitettujen meditaatiosessioiden ja videoluentojen välityksellä (en ole varma, onko näin kaikissa paikoissa, mutta ainakin Sri Lankassa). Minulle tämä tuli yllätyksenä, mistä voin vain syyttää itseäni. Olin perehtynyt etukäteen vain ohjelmaan ja kurssin vaatimuksiin.
Vipassana-tekniikka on hyvin yksinkertainen. Ensimmäiset kolme päivää keskityimme mielen rauhoitttamiseen, ensin keskittymällä hengityksen tunteeseen muuttamatta sitä, sitten fyysisiin tuntemuksiin koko nenän ja huulen yläpuolen alueella.
Kolmantena päivänä pienensimme kohdetta keskittymällä vain alueeseen nenän ja ylähuulen välissä. Se oli rankka päivä. Keho vasta totutteli istumaan meditaatioasennossa, mieli kyseenalaisti koko touhun ja uutuudenviehätys oli ohi.
Pienempi alue vaati tarkempaa keskittymistä. Se sai minut huomaamatta jännittämään hartioitani. Siitä seurasi pistävä kipu vasempaan käsivarteen. Yritin rentouttaa hengitystä, mutta silloin keskittymiseni suuntautui väärin. Välillä tuntui siltä, että en osaa ollenkaan hengittää. Kokonaisuudessaan tämä muistutti kehomme hienojakoisesta rakenteesta.
Onnekseni minulla oli kova motivaatio saada kaikki mahdollinen oppi kurssilta. Myös kokemukseni 10 päivän retriitiltä syksyllä Intian Dharamshalassa auttoi, vaikka siellä meditoimmekin vain 3-4 tuntia päivässä.
Istuma-asento oli vapaa, kunhan selkä olisi suorassa. Yksi kerrallaan jätin lappuja ruokalan palautelaatikkoon, se oli sallittu tapa kommunioida, ja pyysin lisää tyynyjä. Neljäntenä päivänä istuin kahden ison tyynyn päällä ja polviani tuki neljä pientä tyynyä. Kurssin jälkeen takanani istunut intialaisjoogi vitsailikin minun tuoneen koko kodin omalle alustalleni.
Tämä oli hyvä harjoitus minulle. Kahlasin kyllä suomalaisella "perkele-mentaliteetilla" koko retriitin läpi, mutta silti osasin pyytää apua.
Sain myös toisenlaista palautetta, kun istuimme kahvilassa puimassa jälkiajatuksiamme. Sveitsiläinen naapurini hämmästeli, miten olin taistellut kurinalaisesti läpi kaikki sessiot. Olin ihmeissäni, kun kuulin useiden nukkuneen joitakin sessioitaan läpi. Tämä taitaa olla suomalaista kulttuuriperintöäni hyvässä mielessä.
Joukkoon mahtui todella vahvoja, mutta myös vaikeita sessioita. Vaikka tiesin älyllisellä tasolla jotain mielestä ja sen toiminnasta, asioiden kokemista oppimisessa ei voi sivuuttaa. Se on yksi vipassanameditaation perusajatuksesta. Tiedosta ei ole hyötyä, mikäli ei harjoita sitä käytännössä.
Välillä pääsin sellaiseen mielentilaan, jossa en välittänyt mitään kipua viestivistä jaloistani. Ajattelin, että aistini saavat huutaa keskenään, mutta tietoisuuden ei tarvitse reagoida. Silloin en arvottanut kipua epämukavaksi. Siitä seurasi hyvä mieli, vaikka ei tietenkään olisi pitänyt. Sinä hetkenä kadotin mielentyyneyteni ja objektiivisuuteni vain tarkkailla itseäni.
Se oli mahtava opetus. Mielihyvää seurasi aina syvä pudotus, sillä epätasapainoinen mieli ei pystynyt käsittelemään kipua tai muita tunnetiloja.
Kyllähän tuonkin olen tiennyt. "No highs or lows, just next play." Sitä toistan valmentaessani. Nyt yritin korvata play-sanan hengityksellä. Mitään muuta ei tarvinnut miettiä kuin sitä hetkeä ja tuntemuksia kehossa antamatta niille mitää arvoa. Siis vain tarkkailla. "Just observe", kuulin Goenkan toistavan korvissani.
Näitä tuntemuksia pääsin opiskelemaan etenkin neljännestä päivästä eteenpäin. Se päivä oli nimetty vipassana-päiväksi, sillä vasta silloin mielemme oli kypsä varsinaisen vipassanameditaation aloittamiseen. Ryhdyimme skannaamaan tuntemuksia kehossamme. Aloitimme päälaelta. Vähitellen siirsimme huomioin kohdetta alemmaksi siten, että kävimme koko kehon läpi.
Sitä käytännössä teimme loput kuusi päivää. Lopulta pääsin siihen tilaan, että pystyin skannaamaan koko kehoni hengityksen tahdissa.
Sitä seurasi usein hyvänolontunne. Ja luonnollinen jatkumo, täydellinen jumi. Taas oli aloitettava alusta ja muistutettava itselle, ettei ole hyvää tai huonoa harjoitusta. On vain sen hetkinen olotila ja paras tapa auttaa itseään on hyväksyä se. Monesti vaikea harjoitus on hyödyllisin.
Mielialan vaikutus oli dramaattinen. Kun mietin ennen harjoitusta olevani väsynyt, meditaatiosta ei tullut mitään. Pari sessiota olivat erityisen tuskaisia. Siksi lopussa hoin itselleni: "tästä tulee hyvä harjoitus", riippumatta, kuinka väsynyt olin. Ja se toimi!
Kerran mietin, ehkä viidentenä päivänä (jouluaattona), että en selviä harjoitusta loppuun. Päädyin luonnolliseen reaktioon, ralliin muuttamaan asentoani yhdestä toiseen. Lopulta pinkkasin kaikki tyynyt päällekkäin ja yritin istua. Tunsin pistävän kivun perseessäni ja hyppäsin ylös. Sama toistui uudestaan. Tunnustelin kädessäni tyynyä ja tunsin nuppineulan. Varmistin havaintoni avaamalla silmät, mitä en montaa kertaa muutoin tehnyt.
Aloin nauramaan, kun tajusin opetuksen. Voima löytyy itsestäni. Ei ulkopuolelta. Ei tyynyistä tai mistään muustakaan. Oivalluksen ansiosta harjoitus meni lopulta hyvin. Session jälkeen päätin ottaa neulan pois. Painelin tyynyn läpikotaisin käsilläni useaan kertaan. Tulos: ei havaintoakaan neulasta. Ihmeellinen universumi!
Kertaakaan en luovuttanut. Tekisi mieli sanoa, että olen iloinen siitä. Mutta toisaalta minun pitäisi vain objektiivisesti havainnoida arvottamatta suoritusta. Välillä olen sekaisin, mikä on oikea tapa ajatella, mutta onhan tässä elämää jäljellä oppia - ainakin tämä hetki.
Yhden kerran päädyin hieman huijaamaan. Se oli yksi niistä kolmesta todella tuskaisesta sessioista. Nuokuin hämärän rajamailla. Mieleni alkoi harhailemaan maallisiin iloihin. Tein kompromissin. Jokaisen skannatun kierroksen jälkeen sallin mielelleni hetken hyvänolontoiminnan parissa. Ja sitten taas töihin. Kirjoitettuna tuo kuulostaa aika skitsofreeniseltä, mutta sitähän mielemme on - hyväksymme asiaa tai emme.
Harjoitus ei ollut ainoa haasteeni. Ajoittain minun oli todella vaikeaa käsitellä Goenkan esiintymistä videoilla. Hän puhui vakuuttavasti tekniikasta ja sen hyödyistä. Tekniikkaan minäkin uskon vahvasti. Mutta silti iso osa puhetta keskittyi vakuutteluun, joka muistutti markkinointia. Mihin tarvitse vakuuttelua, jos on toimiva tekniikka? Ehkä luomaan uskoa, että kurssia ei kannata keskeyttää?
Kontrasti syksyyn oli valtava. Silloin kuuntelin useita viisaita munkkeja, kuten Dalai Lamaa. He eivät myyneet mitään, olivat vain aitona omassa voimassaan. Sitä Goenkakin saattoi olla, mutta minun egolleni hänen esiintyminen edusti jotain muuta. Yritin houkutella mieltäni vain kuuntelemaan ja oppimaan viisaalta ihmiseltä antamatta tunteiden nousta pintaan.
Myös teoria tökki hieman. Olen nyt ollut oppimassa tiibetinbuddhalaisilta, joiden sanotaan olevan meditoinnin aatelia. Siellä meditoimme verbaalisesti sitä, miten pitää osata erottaa keho ja mieli. Nyt kehomme oli tärkein työkalumme tunteiden tunnistukseen. Ja jotenkin sain kuvan Goenkan puheista, että vipassana olisi se ainoa oikea tapa meditoida. Pohjois-Intian kokemukseni jälkeen tuota on vaikea allekirjoittaa.
Kaikkiaan kyse on lähes varmuudella tietämättömyydestäni. Mutta intellektuellinen tieto tietämättömyydestäni ei auttanut muuttamaan kyseenalaistavaa mieltäni. Pitää vain olla nöyrä ja opiskella lisää.
Edelleenkin olen vakuuttunut buddhalaisen filosofian älykkyydestä ja avusta ihmisille. Ei tarvitse kuin avata silmät ja katsoa ympärille. On vaikea uskoa, että kiintymys omaisuuteen, ihmisiin tai omaan kehoon toisi onnea. Ateistillekin filosofia sopii, sillä se ei aseta mitään ehtoa uskolle kuoleman jälkeiseen jatkumoon.
Sinänsä ateismi ja buddhalaisuus olisi erikoinen yhtälö. Buddhalainen filosofia kehottaa uskomaan vain siihen, mitä voi harjoittamalla kokea. Miten jumalattomuuden voi kokea muuten kuin intellektuellisesti? Siksi suhtaudun ateismiin samalla kriittisyydellä kuin mihin tahansa absoluuttista totuutta julistavaan ääriuskonnolliseen ajatteluun.
On aika selvää, että mikäli pystymme käsittelemään oikealla tavalla vihaa tai mitä muuta tahansa tunnetta, se tekee meistä onnellisempia. Vihan syy ei ole koskaan objekti, vaan oman ajattelun virheellisyys. Tähän buddhalainen elämänfilosofia tarjoaa ratkaisun - tai ainakin väylän kohti ratkaisua.
Toinen tärkeä asia on vastaus kiintymyksen käsittelyyn. Vaikka olen kiitettävästi pystynyt luopumaan omaisuudestani, silti minulla on vaikea ajatella olevani ilman jotain mielihalujani, mikä tuo ajoittaista ahdistusta. Siinä meditaatio auttaa varmasti.
Viimeisenä päivänä noble silence päättyi. Tunnelma oli kuin peruskoulussa, kun arvosanat on annettu, mutta koulussa on vielä käytävä. Oli mahtava jakaa ajatuksia. Kuunnella. Kävin silloin ja sitä seuraavana päivänä monta merkityksellistä keskustelua.
Ja avasin puhelimen. Yhtään tärkeää viestiä ei ollut tullut. Vieläkään en ole lukenut uutisia. Eikä edes huvita. Muutaman kuvan halusin ottaa paikasta. Ne ja tämä kirjoitus jäävät mukaviksi muistoiksi.
Kaikkiaan oloni kurssin jälkeen oli hyvä, mutta ei mikään euforinen. Ei se elämää muuttava kokemus ollut, kuten monelle muulle. Mutta silti erittäin arvokas palanen näyttämään suuntaa elämääni.
Nyt sade on tauonnut ja aurinkokin tulee vähän esiin. Taidan ottaa majatalomme pyörän käyttöön ja lähteä tutustumaan Polonnaruwan alueeseen ja sen ilmaisiin kohteisiin.
Jo eilen sain hieman tuntumaa ympäristöstä. Kylä vaikutti idylliseltä. Ihmisiä oli kylpemässä 1000 vuotta sitten rakennetussa kanavassa. Ohikulkijat hymyilivät minulle. Vaikka otinkin muutaman kuvan, yritin olla läsnä.
Hyvä oloni jatkui palatessani huoneeseen. Pääsin taas kuuntelemaan musiikkia. Katsoin Pearl Jamia Youtubesta. Nautin karismaattisen Eddie Vedderin esiintymisestä live-taltioinnissa. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka ovat läsnä. Dalai Lama, Brad Stevens, Tenzing Palmo, Nelson Mandela, Barack Obama. Silmät sen kertoivat.
Läsnäolo on karismaa. Jokainen meistä voi olla karismaattinen, jos osaa ja uskaltaa olla juuri siinä hetkessä sitä mitä on. Keinoja sen oppimiseen on useita. Joillekin se voi olla vipassana. Varmuudella se vaatii jokaiselta paljon työtä.
Nyt sataa. Asiat ovat niin kuin ne ovat. On turha miettiä, onko se hyvin vai huonosti. Sitä meditoimme Kandyn Dhamma Kutassa vipassanameditaatioretriitillä kymmenen päivän ajan. "Equanimity" ja "anicca" soivat päässäni äänellä, jolla opettajamme niitä toisti. Siis mielenrauha ja asioiden pysymättömyys.
Kaivan näppäimistön esiin ja alan jäsentelemään retriitin herättämiä ajatuksia. Rauniot saavat jäädä huomiseen.
Joka aamu neljältä meidät herätettiin kymmenellä gongin lyönnillä valmistautumaan 4.30 alkavaan kahden tunnin meditaatiosessioon. Todellisuudessa heräsimme jo ennen sitä; jonkun herätyskello soitti aina aamuisin klo 03.25.
Ensimmäisinä aamuina kärvistelin menetetyn puolentunnin kanssa, ehkä hieman vittuunnuinkin, kunnes hyväksyin kaksi asia. Tunteella reagointi tuntemattoman miehen herätykseen oli juuri sitä, josta halusimme päästä eroon. Toinen asia oli hieman erikoisempi havaita. Mitä pidemmälle retriitti eteni, sen vähemmän minua väsytti aamuisin.
Lopulta en enää edes yrittänyt nukkua täyttä aikaa. Asetin herätyksen ennen neljää, kävin rauhassa suihkussa ja opin nauttimaan kävelystä kuunvalossa kohti meditointisaliamme. Oli hypnoottinen näky katsoa, kun kanssameditoijat valuivat kohti salia sirkkojen sirittäessä ja sammakoiden päästäessä soidinääniään.
Ihan täytenä yllätyksenä aamuherätysten helppous ei tullut. Olin lukenut useiden joogien kirjoituksia, miten aktiivisesti meditoidessa ei tarvitse paljoa unta. Esimerkiksi englantilaislähtöisellä naismunkki Tenzing Palmolla ei ollut edes sänkyä viettäessään 12 vuotta luolassaan Himalajalla. Hän meditoi ympäri vuorokauden. Vain ruoka- ja joogasessiot katkaisivat hänen rytminsä. Nyt uskon sen olevan mahdollista.
Palmon ohjelmaan verrattuna päivämme oli helppo. Silti en olisi voinut muutama vuosi sitten kuvitella meditoivani 10 tuntia päivässä yli viikon ajan, siis yhteensä noin sata tuntia. Meditoinnin katkaisivat vain aamupala, lounas, illan kahvituokio sekä puolentoista tunnin mittainen opetusvideo ennen päivän päättävää puoliyhdeksän meditaatiota.
Valot oli tarkoitus sammuttaa puolikymmeneltä. Sen, kuten herätyksenkin suhteen joku oli aina joustava.
Nukkumisaika oli ainoa sääntö, josta oli mahdollisuus tinkiä. Meditaatioajat olivat ehdottomia, kuten täydellinen kommunikaatiohiljaisuus, noble silence. Kännykät, kirjat, kynät, muistiot, siis kaikki kommunikaatiovälineet kerättiin talteen ennen retriittiä. Emme saaneet edes katsoa toisiamme silmiin. Olimme täydellisessä yksinäisyydessä, vaikkakin isossa yli 60 hengen ryhmässä.
Muita sääntöjä oli pidättäytyminen kaiken elävän tappamisesta (söimme kasvisruokaa), varastamisesta, seksuaalisesta toiminnasta, valehtelemisesta ja päihteistä.
Nopeasti muutaman neliön betonibunkkerista tuli kotini. Sain sinne ohuen patjan, peiton, tyynyn ja pyyhkeen. Siellä oli hyvä olla. Se oli yksi isoista opetuksista. Tunnen myötätuntoa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka pakenevat todellisuutta rakentamalla isoja talojaan, ostamalla sinne kaikkea mahdollista ja sitten ihmettelevät, kun pitäisi taas saada jotain lisää täyttämään elämän tyhjyyttä.
Mutta tuo oli ajatusteni kaunis puolisko. Kyllä mieleni harhaili myös synkkääkin synkemmillä poluilla. Mielikuviini tuli ihmisiä keskitysleireillä, yksinäisiä sieluja tuijottamassa sellin seiniä.
Sama askeettisuus, mutta kauneus, toistui ruokailuissa. Istuin joka päivä samassa paikassa maisemanani kellertävä betoniseinä, jonka tummat urat painuivat syvälle aivojen hermoratoihin.
Onneksi ruoka oli taivaallista. Monipuoliset kasvisruoat olivat upeasti maustettuja.
Meillä oli paljon aikaa syömiseen. Oli mahtavaa maistella rauhassa makuja. Välillä olin aidosti liikuttunut saatuani vapaaehtoisten jakaman lautasen eteeni ja otettuani ensimmäisen makupalan. Silloin osasin syödä tietoisesti.
Mutta en aina. Välillä olin niin väsynyt henkisesti ja ajatuksissani, että mutustelin vain apaattisesti ruokaani maistamatta mitään. Noina hetkinä jalo hiljaisuus oli arvokasta. Minun ei tarvinnut miettiä naapurini ajattelua, kun vain tuijotin lasittuneella katseella seinää.
Mutta miksi kaikki tämä? Mitä on meditaatio? Kukaan tuskin oli retriitillä päästäkseen kertomaan, miten tästä tavallaan järjettömästä kokemuksestaan on selvinnyt läpi - enin osa teki retriittinsä loppuun.
Meditoida voi lukemattomilla eri tavoilla ja viime kädessä on jokaisen oikeus määrittää itselleen, mitä pitää meditaationa. Minulle meditaatio on oman tietoisuuden herättämistä, mikä auttaa kuuntelemaan objektiivisesti itseään. Silloin pääsen lähemmäksi sitä, mitä oikeasti olen. Se ei ole aina sitä, mitä haluaisin. Tämä auttaa hyväksymään itseni juuri tällaisena ja auttaa kehittämään niitä ominaisuuksia, mitä pidän tärkeinä.
Olkoot se vaikka suorituksensa parantaminen millä alalla tahansa (käsittääkseni Urheilulehdessä julkaistiin joulunumerossa pitkähkö kirjoitukseni meditaatiosta urheilussa). Tai moraalisesti parempi elämä.
Kandyn retriitillä käytimme vipassanameditaatiota. Sen sanotaan olevan lähtöisin suoraan Siddharta Gautamalta, joka käytti metodia tiellään valaistumiseen. 300-luvulla vipassanameditaatio levisi ympäri Aasiaa, esimerkiksi Burmaan. Muualla tekniikka sekoittui, hukkui ja lopulta vain Burmassa se säilyi puhtaana Buddhan opetusten mukaisena. Näin siis kerrottiin retriitillä - faktoja saa tarkistaa.
Burmassa sai 1900-luvulla oppinsa S. N. Goenka, joka toi meditaation Intiaan. Vähitellen hänen pitämänsä kurssit lisäsivät suosiotaan. Goenka sai esimerkiksi toimeksiannon pitää kymmenen päivän kursseja Delhin pahamaineisessa 10 000 vangin massiivilaitoksessa, Tiharissa.
Nyt Goenka on luonut ainutlaatuisen vipassanameditaatiokeskusten verkoston ympäri maailmaa. Kaikissa niissä pidetään retriittejä täsmälleen saman ohjelman mukaisesti. Myös periaate maksuttomuudesta on kaikkialla sama. Retriitit pyörivät lahjoitusten turvin.
Siitä sain aina välillä voimaa, kun mietin tuhansien ihmisten hikoilleen ja selvinneen saman ohjelman läpi. Suorittaneita täytyy olla satojatuhansia, onhan keskuksia satakunta eri puolilla maailmaa ja kursseja pidetty jo vuodesta 1969 alkaen.
Retriiteillä ohjaus tapahtuu edesmenneen Goenkan nauhoitettujen meditaatiosessioiden ja videoluentojen välityksellä (en ole varma, onko näin kaikissa paikoissa, mutta ainakin Sri Lankassa). Minulle tämä tuli yllätyksenä, mistä voin vain syyttää itseäni. Olin perehtynyt etukäteen vain ohjelmaan ja kurssin vaatimuksiin.
Vipassana-tekniikka on hyvin yksinkertainen. Ensimmäiset kolme päivää keskityimme mielen rauhoitttamiseen, ensin keskittymällä hengityksen tunteeseen muuttamatta sitä, sitten fyysisiin tuntemuksiin koko nenän ja huulen yläpuolen alueella.
Kolmantena päivänä pienensimme kohdetta keskittymällä vain alueeseen nenän ja ylähuulen välissä. Se oli rankka päivä. Keho vasta totutteli istumaan meditaatioasennossa, mieli kyseenalaisti koko touhun ja uutuudenviehätys oli ohi.
Pienempi alue vaati tarkempaa keskittymistä. Se sai minut huomaamatta jännittämään hartioitani. Siitä seurasi pistävä kipu vasempaan käsivarteen. Yritin rentouttaa hengitystä, mutta silloin keskittymiseni suuntautui väärin. Välillä tuntui siltä, että en osaa ollenkaan hengittää. Kokonaisuudessaan tämä muistutti kehomme hienojakoisesta rakenteesta.
Onnekseni minulla oli kova motivaatio saada kaikki mahdollinen oppi kurssilta. Myös kokemukseni 10 päivän retriitiltä syksyllä Intian Dharamshalassa auttoi, vaikka siellä meditoimmekin vain 3-4 tuntia päivässä.
Istuma-asento oli vapaa, kunhan selkä olisi suorassa. Yksi kerrallaan jätin lappuja ruokalan palautelaatikkoon, se oli sallittu tapa kommunioida, ja pyysin lisää tyynyjä. Neljäntenä päivänä istuin kahden ison tyynyn päällä ja polviani tuki neljä pientä tyynyä. Kurssin jälkeen takanani istunut intialaisjoogi vitsailikin minun tuoneen koko kodin omalle alustalleni.
Tämä oli hyvä harjoitus minulle. Kahlasin kyllä suomalaisella "perkele-mentaliteetilla" koko retriitin läpi, mutta silti osasin pyytää apua.
Sain myös toisenlaista palautetta, kun istuimme kahvilassa puimassa jälkiajatuksiamme. Sveitsiläinen naapurini hämmästeli, miten olin taistellut kurinalaisesti läpi kaikki sessiot. Olin ihmeissäni, kun kuulin useiden nukkuneen joitakin sessioitaan läpi. Tämä taitaa olla suomalaista kulttuuriperintöäni hyvässä mielessä.
Joukkoon mahtui todella vahvoja, mutta myös vaikeita sessioita. Vaikka tiesin älyllisellä tasolla jotain mielestä ja sen toiminnasta, asioiden kokemista oppimisessa ei voi sivuuttaa. Se on yksi vipassanameditaation perusajatuksesta. Tiedosta ei ole hyötyä, mikäli ei harjoita sitä käytännössä.
Välillä pääsin sellaiseen mielentilaan, jossa en välittänyt mitään kipua viestivistä jaloistani. Ajattelin, että aistini saavat huutaa keskenään, mutta tietoisuuden ei tarvitse reagoida. Silloin en arvottanut kipua epämukavaksi. Siitä seurasi hyvä mieli, vaikka ei tietenkään olisi pitänyt. Sinä hetkenä kadotin mielentyyneyteni ja objektiivisuuteni vain tarkkailla itseäni.
Se oli mahtava opetus. Mielihyvää seurasi aina syvä pudotus, sillä epätasapainoinen mieli ei pystynyt käsittelemään kipua tai muita tunnetiloja.
Kyllähän tuonkin olen tiennyt. "No highs or lows, just next play." Sitä toistan valmentaessani. Nyt yritin korvata play-sanan hengityksellä. Mitään muuta ei tarvinnut miettiä kuin sitä hetkeä ja tuntemuksia kehossa antamatta niille mitää arvoa. Siis vain tarkkailla. "Just observe", kuulin Goenkan toistavan korvissani.
Näitä tuntemuksia pääsin opiskelemaan etenkin neljännestä päivästä eteenpäin. Se päivä oli nimetty vipassana-päiväksi, sillä vasta silloin mielemme oli kypsä varsinaisen vipassanameditaation aloittamiseen. Ryhdyimme skannaamaan tuntemuksia kehossamme. Aloitimme päälaelta. Vähitellen siirsimme huomioin kohdetta alemmaksi siten, että kävimme koko kehon läpi.
Sitä käytännössä teimme loput kuusi päivää. Lopulta pääsin siihen tilaan, että pystyin skannaamaan koko kehoni hengityksen tahdissa.
Sitä seurasi usein hyvänolontunne. Ja luonnollinen jatkumo, täydellinen jumi. Taas oli aloitettava alusta ja muistutettava itselle, ettei ole hyvää tai huonoa harjoitusta. On vain sen hetkinen olotila ja paras tapa auttaa itseään on hyväksyä se. Monesti vaikea harjoitus on hyödyllisin.
Mielialan vaikutus oli dramaattinen. Kun mietin ennen harjoitusta olevani väsynyt, meditaatiosta ei tullut mitään. Pari sessiota olivat erityisen tuskaisia. Siksi lopussa hoin itselleni: "tästä tulee hyvä harjoitus", riippumatta, kuinka väsynyt olin. Ja se toimi!
Kerran mietin, ehkä viidentenä päivänä (jouluaattona), että en selviä harjoitusta loppuun. Päädyin luonnolliseen reaktioon, ralliin muuttamaan asentoani yhdestä toiseen. Lopulta pinkkasin kaikki tyynyt päällekkäin ja yritin istua. Tunsin pistävän kivun perseessäni ja hyppäsin ylös. Sama toistui uudestaan. Tunnustelin kädessäni tyynyä ja tunsin nuppineulan. Varmistin havaintoni avaamalla silmät, mitä en montaa kertaa muutoin tehnyt.
Aloin nauramaan, kun tajusin opetuksen. Voima löytyy itsestäni. Ei ulkopuolelta. Ei tyynyistä tai mistään muustakaan. Oivalluksen ansiosta harjoitus meni lopulta hyvin. Session jälkeen päätin ottaa neulan pois. Painelin tyynyn läpikotaisin käsilläni useaan kertaan. Tulos: ei havaintoakaan neulasta. Ihmeellinen universumi!
Kertaakaan en luovuttanut. Tekisi mieli sanoa, että olen iloinen siitä. Mutta toisaalta minun pitäisi vain objektiivisesti havainnoida arvottamatta suoritusta. Välillä olen sekaisin, mikä on oikea tapa ajatella, mutta onhan tässä elämää jäljellä oppia - ainakin tämä hetki.
Yhden kerran päädyin hieman huijaamaan. Se oli yksi niistä kolmesta todella tuskaisesta sessioista. Nuokuin hämärän rajamailla. Mieleni alkoi harhailemaan maallisiin iloihin. Tein kompromissin. Jokaisen skannatun kierroksen jälkeen sallin mielelleni hetken hyvänolontoiminnan parissa. Ja sitten taas töihin. Kirjoitettuna tuo kuulostaa aika skitsofreeniseltä, mutta sitähän mielemme on - hyväksymme asiaa tai emme.
Harjoitus ei ollut ainoa haasteeni. Ajoittain minun oli todella vaikeaa käsitellä Goenkan esiintymistä videoilla. Hän puhui vakuuttavasti tekniikasta ja sen hyödyistä. Tekniikkaan minäkin uskon vahvasti. Mutta silti iso osa puhetta keskittyi vakuutteluun, joka muistutti markkinointia. Mihin tarvitse vakuuttelua, jos on toimiva tekniikka? Ehkä luomaan uskoa, että kurssia ei kannata keskeyttää?
Kontrasti syksyyn oli valtava. Silloin kuuntelin useita viisaita munkkeja, kuten Dalai Lamaa. He eivät myyneet mitään, olivat vain aitona omassa voimassaan. Sitä Goenkakin saattoi olla, mutta minun egolleni hänen esiintyminen edusti jotain muuta. Yritin houkutella mieltäni vain kuuntelemaan ja oppimaan viisaalta ihmiseltä antamatta tunteiden nousta pintaan.
Myös teoria tökki hieman. Olen nyt ollut oppimassa tiibetinbuddhalaisilta, joiden sanotaan olevan meditoinnin aatelia. Siellä meditoimme verbaalisesti sitä, miten pitää osata erottaa keho ja mieli. Nyt kehomme oli tärkein työkalumme tunteiden tunnistukseen. Ja jotenkin sain kuvan Goenkan puheista, että vipassana olisi se ainoa oikea tapa meditoida. Pohjois-Intian kokemukseni jälkeen tuota on vaikea allekirjoittaa.
Kaikkiaan kyse on lähes varmuudella tietämättömyydestäni. Mutta intellektuellinen tieto tietämättömyydestäni ei auttanut muuttamaan kyseenalaistavaa mieltäni. Pitää vain olla nöyrä ja opiskella lisää.
Edelleenkin olen vakuuttunut buddhalaisen filosofian älykkyydestä ja avusta ihmisille. Ei tarvitse kuin avata silmät ja katsoa ympärille. On vaikea uskoa, että kiintymys omaisuuteen, ihmisiin tai omaan kehoon toisi onnea. Ateistillekin filosofia sopii, sillä se ei aseta mitään ehtoa uskolle kuoleman jälkeiseen jatkumoon.
Sinänsä ateismi ja buddhalaisuus olisi erikoinen yhtälö. Buddhalainen filosofia kehottaa uskomaan vain siihen, mitä voi harjoittamalla kokea. Miten jumalattomuuden voi kokea muuten kuin intellektuellisesti? Siksi suhtaudun ateismiin samalla kriittisyydellä kuin mihin tahansa absoluuttista totuutta julistavaan ääriuskonnolliseen ajatteluun.
On aika selvää, että mikäli pystymme käsittelemään oikealla tavalla vihaa tai mitä muuta tahansa tunnetta, se tekee meistä onnellisempia. Vihan syy ei ole koskaan objekti, vaan oman ajattelun virheellisyys. Tähän buddhalainen elämänfilosofia tarjoaa ratkaisun - tai ainakin väylän kohti ratkaisua.
Toinen tärkeä asia on vastaus kiintymyksen käsittelyyn. Vaikka olen kiitettävästi pystynyt luopumaan omaisuudestani, silti minulla on vaikea ajatella olevani ilman jotain mielihalujani, mikä tuo ajoittaista ahdistusta. Siinä meditaatio auttaa varmasti.
Viimeisenä päivänä noble silence päättyi. Tunnelma oli kuin peruskoulussa, kun arvosanat on annettu, mutta koulussa on vielä käytävä. Oli mahtava jakaa ajatuksia. Kuunnella. Kävin silloin ja sitä seuraavana päivänä monta merkityksellistä keskustelua.
Ja avasin puhelimen. Yhtään tärkeää viestiä ei ollut tullut. Vieläkään en ole lukenut uutisia. Eikä edes huvita. Muutaman kuvan halusin ottaa paikasta. Ne ja tämä kirjoitus jäävät mukaviksi muistoiksi.
Kaikkiaan oloni kurssin jälkeen oli hyvä, mutta ei mikään euforinen. Ei se elämää muuttava kokemus ollut, kuten monelle muulle. Mutta silti erittäin arvokas palanen näyttämään suuntaa elämääni.
Nyt sade on tauonnut ja aurinkokin tulee vähän esiin. Taidan ottaa majatalomme pyörän käyttöön ja lähteä tutustumaan Polonnaruwan alueeseen ja sen ilmaisiin kohteisiin.
Jo eilen sain hieman tuntumaa ympäristöstä. Kylä vaikutti idylliseltä. Ihmisiä oli kylpemässä 1000 vuotta sitten rakennetussa kanavassa. Ohikulkijat hymyilivät minulle. Vaikka otinkin muutaman kuvan, yritin olla läsnä.
Hyvä oloni jatkui palatessani huoneeseen. Pääsin taas kuuntelemaan musiikkia. Katsoin Pearl Jamia Youtubesta. Nautin karismaattisen Eddie Vedderin esiintymisestä live-taltioinnissa. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka ovat läsnä. Dalai Lama, Brad Stevens, Tenzing Palmo, Nelson Mandela, Barack Obama. Silmät sen kertoivat.
Läsnäolo on karismaa. Jokainen meistä voi olla karismaattinen, jos osaa ja uskaltaa olla juuri siinä hetkessä sitä mitä on. Keinoja sen oppimiseen on useita. Joillekin se voi olla vipassana. Varmuudella se vaatii jokaiselta paljon työtä.
Kommentit