Tuntuu kuin kaksi päivää Haridwarissa olisi vastannut kahta edeltävää viikkoani Rishikeshissä, ainakin kokemusten määrässä. Kaupungit ovat lähekkäin, vain tunnin matkan päässä toisistaan. Molemmat ovat henkisen elämän keskuksia, sijaitsevat Gangesin varrella, mutta ovat silti kuin yö ja päivä. Tai ehkä paremminkin kuin itä ja länsi.
Siinä missä Rishikesh houkuttaa länsimaalaisia totuuden etsijöitä joogaamaan ja meditoimaan, intialaiset hindut suuntaavaat Haridwariin kylpemään Äiti Gangesissa. Se on yhdessä Varanasin kanssa pyhimpiä kaupunkeja, jossa puhdistautuminen auttaa suotuisaan jälleensyntymiseen.
Joka ilta auringon painuessa taivanrantaan tuhannet uskovaiset riisuvat kenkänsä ja valmistautuvat ottamaan vastaan Ganga Aartia, laulu- ja tuliseremoniaa Har-ki-Pairi Ghatin portailla. Tunnelmaa on vaikea kuvailla, se on kuin elokuvasta. Visuaalisuus ja äänimaailma saavat haukkomaan henkeä.
Sadat myyjät kauppaavat Gangesiin laskettavia pujia, tulella koristeltuja kukka-asetelmia, jotka lasketaan virtaan rukousten saattamina.
Toiset kauppaavat siunaustaan. Välillä ihmiset kohottavat yhdessä kätensä ilmaan ja huutavat rukouksensa kovaäänisten laukoessa jatkuvasti mantroja ilmoille. Tunnelman viimeistelee pikkuhiljaa laskeutuva pimeys, joka saa tulet näyttämään kuin eläviltä olennoilta.
Kun väsyy katsomaan näytelmää Har-ki-Pairissa, voi jatkaa aistien pommitusta välittömästä ghatilta alkavilla markkinakujilla. Siellä myydään kaikkea rihkamaa, katuruokaa, vaatteita, mitä vain.
Eksoottista tunnelmaa lisää se, että harvat länsimaalaiset turistit hukkuvat ihmispaljouteen. Pitkästä aikaa valkoinen ihoni houkutti ihmisiä kaivamaan kännykkäkameransa ikuistaakseen minut yhteisiin kuviin, jotka epäilemättä löytävät tiensä sosiaalisen median biljoonien kuvien virtaan.
Kävelin kujia ympäriinsä ja ihmettelin näkemääni. Välillä pysähdyin pieneen kioskiin syömään puri boojia, mausteisia upporasvassa paistettuja vehnäkuoria, jotka täytetään mausteisella (kasvis)höysteellä. Purit huuhtelin alas lassilla, maitopohjaisella pirtelöllä.
Eihän se mitään terveysruokaa ole, varsinkaan kun rasvapannun rasvoja on tuskin hetkeen vaihdettu, mutta silti eurolla saa vatsan täyteen todellista herkkua.
Toistelin itselleni, että tätä minulle edustaa todellinen Intia, niin kliseistä kuin tuollaisen sanominen onkaan. Mutta tällaisia kokemuksiahan turisti hakee matkaltaan. Jotain, joka jää mieleen ja herättää ajatuksia.
Iltani teki täydelliseksi halvahko majataloni. Sen sijainti oli niin lähellä Gangesia kuin vain voi kuvitella. Talon rauhallinen ja siisti sisäpiha tarjosi paon Haridwarin hulinasta. Se on todellinen keidas. Olin onnessani, kun olin osannut varata sieltä huoneen.
Parempaa paikkaa en voinut kuvitella aamun joogalle ja meditaatiolle. Tunnelman täydensi talon naiset, jotka tulivat ottamaan auringonnousua vastaan, ensin meditoiden ja sitten vaihtaen kuulumisia. Tunsin kuuluvani joukkoon, kun vaihdoimme katseet ja hymyt.
Seuraavana aamuna paikallinen kalastaja oli tullut samoille apajille jo ennen auringonnousua. Tai ei varmaan voida puhua kalastajasta, sillä kalojen sijaan hän metsästi Gangesille uhrattuja lahjoja. Hänelle kelpasivat vaatteet, tyhjät kookoskuoret, mitkä vain rahaksi muutettavat asiat. Oli ihailtavaa, miten hän osui pyydyksellään virrassa ajelehtiviin esineihin, sieppasi ne pyydyksestä ja heitti kivetykselle talteen.
Myös tuhannet petolinnut ovat löytäneet Gangesiin heitetyt maistiaiset. Oli mahtavaa kiikaroida näitä ylväitä lintuja kaartelemassa vieressä ja välillä sieppaamassa kynsiinsä pinnalla ajelehtivia makupaloja.
Kiusasin vielä viimeisenä päivänä itseäni kiipeämällä kuuluisaan Mansa Devin temppeliin. Kiipeämisessä ei ollut mitään kiusaa, päinvastoin. Mutta ahdistus alkoi temppelin sisällä. Ihmismassat nojautuivat toisiinsa, tönivät ja raivasivat tilaa kyynerpäillään. Siitä oli harras kokemus kaukana, mutta kokemus se oli.
Pelastuksekseni löysin temppelistä yhden lähes tyhjän huoneen, jossa sain vetää henkeäni. Sen verran kuluttava kokemus oli, että tulin alas laiskojen ja rikkaiden pyhiinvaeltajien iloksi rakennetulla köysiradalla.
Loppupäivän istuin majataloni takapihalla huljutellen jalkojani Gangesissa, lukien kirjaa, jutellen espanjalais-chileläisen pariskunnan kanssa ja meditoiden. Vuorokausi kaupungin ihmishulinassa oli riittävä annos.
Haridwar oli loistava paikka päättää Intian vierailuni. Sain riittävästi muistoja kaikille aisteilleni, eikä kyllä jäänyt yhtään harmittamaan hypätä aamulla bussiin - varsinkin, kun olin varannut paikan vähän paremmasta linja-autosta ja sain istua tilavasti kahdella penkillä.
Delhissä vietin vielä yhden yön. Löysin kaupungista taas uuden puolen. Majoituin rauhallisella esikaupunkialueella. Metroasemalta sain ilmaisen moottoripyöräkyydin kämpilleni, vaikka kuinka yritin tarjota rahaa. Alkeellisten talojen edustat oli siivottu puhtaaksi ja avonaisista ovista näkyi ulos idyllistä perhe-elämää.
Illallisen nautin suositussa ravintolassa, jonka seinälle kirjoitetusta ruokalistasta oli turha etsiä latinalaisia kirjaimia. Herkulliselle ja runsaalle aterialle tuli hintaa reilu 50 senttiä. Kukaan ei vedättänyt ja sain kävellä kadulla lähes katseilta rauhassa.
Välillä piti muistuttaa, että oikeasti olen Delhissä. Taas Intia osasi yllättää.
Nyt istun lentokoneessa ja odotan laskeutumista Tukholmaan jäsennellen ajatuksiani. Jokainen matka Intiaan on ollut edellisestä poikkeava, eikä matkan herättämiä ajatuksia pysty hetkessä sisäistämään.
Yhdestä asiasta olen lähes varma; tulen taas palaamaan Intiaan ennemmin tai myöhemmin. Tällä kertaa ehkä jo keväällä - ainakin sinne olisi lyhyt matka Sri Lankasta. Taidan olla taas entistä enemmän koukussa tuohon ihmeelliseen maahan.
Kommentit