"Suomi, se on puhdas maa!"
Lausetta seurasi kaunis hymy. Nämä olivat ensimmäiset minulle osoitetut sanat Intiassa juuri, kun olin ojentanut passini virkailijalle. En tiedä, kuinka väärin muistan, mutta paljon on muuttunut vuosien saatossa intiaan tulo.
Ensi vaikutelmani ei ole pettänyt, vaikkakin olen neljättä viikkoa samalla alueella Dharamshalan kupeessa Pohjois-Intiassa, ensin Naddi villagessa ja nyt Dharamkotissa. Tai tarkemmin Heini villagessa, hieman Dharamkotin yläpuolella. Olo täällä on helppoa, eikä paikallaan ollessa tarvitse säätää. Aina en tahdo edes muistaa, että todella olen Intiassa.
Joka aamu mietin, että vielä ei ole aika jatkaa matkaa. Ehkä huomenna, tai sitten myöhemmin... Mutta en malta vielä lähteä. Taidan olla aika tyypillinen turisti täällä.
Hyviä syitä olemiseen riittää paljon. Tänään pääsimme todistamaan Dalai Laman keskustelua taiwanilaisten tutkijoiden kanssa kvanttifysiikasta. Illalla alkaa elokuvafestivaalit. Joka päivä on joitain enemmän tai vähemmän kiinnostavia tapahtumia.
Haastattelussa Hiroshi Sunairi, 48 hours -dokumentin ohjaaja. Dokkari kertoo 48 vuoden ajan kuolemaantuomiota odottaneen ja vapauteen päässeen japanilaisen tarinan.
Aamiainen. Oli nälkä.
Monet matkaavat täältä viileiltä Himalajan rinteiltä alavimmille maille, joko Goalle tai Rishikeshiin. Siinäkin mielessä olen normitallaaja, että Rishikesh on mitä luultavimmin seuraava kotipaikkani. Haluan tavata siellä tuttua ayurvedalääkäriä sekä vanhaa joogagurua, jonka tunnilla kävin jo viime vuonna.
Dharamshalan turistit voi yleistäen jakaa kolmeen ryhmään. Lyhytaikaiset vieraat katsastavat buddhalaisnähtävyydet ja tekevät muutaman vaelluksen. Toiset ovat tutustumassa tiibetiläiseen buddhismiin ja hakevat täältä henkisyyttä. Kolmannen ryhmän muodostavat pikkukylissä asuvat elämäntapahipit, jotka tulevat chillin ilmapiirin ja kannabiksen huokuttelemina. Heissä on paljon vasta armeijasta päässeitä israelilaisnuoria. Monet jumahtavat kauniisiin maisemiin kuukausiksi.
Ensimmäisen kotini Heini villagen kylänraittia.
Dharamkot.
En muistanutkaan, kuinka yleistä pilven poltto täällä on. On vaikea löytää Dharamkotissa kahvilaa, jossa joku ei käärisi jointtia tai josta jo ei tulvisi makeaa tuoksua. Mutta eipä siitä kannata välittää. Kukaan ei katso kieroon, vaikka jätän henkoset ottamatta.
Dharamshala tarjoaa upeat puitteet henkisyydelle. Pieni kaupunki on rakennettu laakson pohjalle. Taustalla siintää ensimmäiset Himalajan lumihuiput. Ajoittain vaikeasti seurattavat metsäpolut johdattelevat vesiputouksille ja vuoristokyliin, jotka tavoittelevat lähes kahden kilometrin korkeutta. Idyllisempää maisemaa saa hakea. Usein metsäreiteillä saa kävellä täysin yksin. Vain apinat huutelevat välillä, mutta metsän siimeksessä nekin ovat ujompia kuin lähellä kaupunkia.
Pääosin polut löytyvät kännykän karttasovelluksista ja vaikka kaikkia polkuja ei ole merkitty, gps:n avulla suunnistus on helppoa. Täältä olisi myös kätevää tehdä 3-5 päivän vaelluksia lumirajalle ja ylikin, mutta vielä en ole varma lähdenkö sellaiseen. Joka tapauksessa tämä on todellinen paratiisi luontoihmiselle.
Turistin lokoisan olon täydentävät lukuisat kivat majatalot. Mikäli on valmis kävelemään rinnettä hieman ylemmäksi, maisemat ovat taatut. Ja vieläpä kohtuuttoman halvalla, varsinkin nyt, kun turistivirta on jo suunnannut lämpimämpiin kohteisiin.
Nykyisen kotini parvekenäkymä.
Majataloni, yläkerran tilava parvekehuone 6 eur/yö.
Muistin kyllä Dharamshalan idylliseksi paikaksi, mutta se ei ollut tärkein syy tulooni. Viime viikolla päätin 10 päivän buddhismiin tutustuttaneen meditaatioretriitin Tushitan lämminhenkisessä keskuksessa.
Se oli vahva kokemus. Olen aina tuntenut oloni rauhalliseksi buddhalaispaikoissa tietämättä, mistä harmonia on johtunut. Nyt ymmärrän paremmin. Buddhalaisuus tuntuu minulle täydelliseltä filosofialta, ei niinkään uskonnolta. (Kirjoitan täällä enemmän ajatuksia retriitistä).
Vastaukset löytyvät sisältä, lukemalla ja opiskelemalla saavuttaa tietyn viisauden, mutta tärkeintä on oma harjoitus, meditaatio. Siihen olen uskonut jo ennen retriittiä, mutta nyt sain todella hyviä työkaluja meditointiin. Kyse on omasta kurinalaisuudesta. Motivaation on löydyttävä minusta, ei mistään ulkoisista tekijöistä. Majapaikkani parveke on hyvä paikka harjoituksille, joten siitä se ei ainakaan jää kiinni.
Kurssin jälkeen olemme istuneet iltaa erilaisissa porukoissa ja puineet retriittiä. Nyt kylä alkaa tyhjentymään tutuista. Se sopii minulle. Alan olemaan väsynyt sosiaalisuudesta, varsinkin kun en osaa heittäytyä juhlatuulelle samoin kuin monet israelilaiset. Olen tällainen hieman erakko suomalainen ja sallin sen itselleni.
Parina iltana olenkin jäänyt suosiolla illallistamaan majataloni ravintolaan. Varsinkin ensimmäinen iltani siellä oli kuin Kaurismäen intialaiskollegan leffasta.
Tilattuani ruokaa mumbailaistyttö istui seuraani. Hän kertoi lopettaneensa työt musiikkialan firmasta ja etsiskeli nyt itseään elämäntaito-opus kainalossaan.
Hetken päästä paikalle lonkkasi intialainen hippi, joka on kiertänyt maata neljän vuoden ajan lähes ilman rahaa. Hän sanoi maailmankaikkeuden järjestävän hänelle ruokaa ja suojaa, kunhan vain luottaisi elämän kantavan. Jostain syystä majataloni tarjosi hänelle ruoan.
Joka kerta saadessaan jotain hän katsoi kiittäen ylös taivaaseen. Mies käytti meditaatioretriitiltä tuttuja käsitteitä elämästään ja oivalluksistaan. Vaikka hänellä oli eläkeläisen vartalo, miehen silmät kiilsivät elämäniloa.
Seuraava vieras oli israelilaismies, jota paikan omistaja kutsui paikalliseksi. Hänen ikäänsä oli todella vaikea arvioida. Israelilainen ja omistaja kertoivat tekevänsä yhdessä kävelyn joka aamu läheiselle temppelille. En voinut kuin ihailla, miten israelilainen oli kuin kala vedessä repaleisien farkkujensa kanssa jutellessaan intialaisille kuin perheenjäsenilleen.
Omistaja on oma lukunsa. Nahkatakissaan hän oli kuin paikallinen Travolta. Mutta niin vain hänkin alkoi kertomaan meditaation voimasta ja vuorten kauneudesta, kunhan olimme ehtineet tutustua.
Kohta terassille saapui ehkä kahdeksankymppinen partasuu, jota kaikki tervehtivät kunnioittaen. Israelilainen pyysi tarjoilijan tuomaan nopeasti tyynyä Babajiksi kutsuman vanhuksen kankkusten alle - tässä kuten useissa Dharamkotin ravintoloissa istutaan maassa tyynyjen päällä. Babaji toisteli muutamat terveiset, eikä aikaakaan, kun hän kaivoi jointin huulilleen. Aika monessa paikassa näky olisi ollut erikoinen, mutta nyt en kiinnittänyt siihen erityistä huomiota.
Niin sitä tottuu nopeasti ympäristöön. Enemmän täällä herättää huomiota, mikäli joku juo alkoholia. Tämä onkin mitä mainioin ympäristö puhdistautumiselle. Olen koko aikana juonut vain yhden annoksen alkoholia ja syönyt pelkkää kasvisruokaa. Tämä yhdistettynä päivittäisiin kävelyihin jo pelkästään rinnettä ylös majapaikkaan on tehnyt enemmän kuin hyvää.
Välillä Babaji kyseli jotain Suomesta ja hetken päästä nauroimme jäisissä järvissä uiville pohjolan ihmisille - taitaa olla aika yleinen aihe suomalaisille ulkomailla.
Jossain välissä myös majatalon pitäjän lapset kävivät nahistelemassa lattialla. Jos leikki olisi käyty Suomessa, se olisi keskeytetty jo monet kerrat. Mutta ei täällä. Silmäni meinasivat tippua päästä, kun muutaman vuoden ikäinen tyttö nosti pudottamansa pullon takaisin hyllyyn ja jatkoi taas leikkiään. Vastuu annetaan ja opitaan kovin nuorena.
Paikalla kävi myös kiimainen koira ja paljon muuta. Rinnakkain tämän näytelmän kanssa saatoin seurata kylänraittia alapuolella ja auringon painumista rinteen taakse.
Ravintolanäkymä.
Tunnelman täydensi nuori kokki, joka soitti Youtubesta hindumantroja elektronisella taustamusiikilla. Ja ruoka, mmm. Silloin tällöin teki mieli nipistää itseäni, että olen oikeasti hereillä.
Se oli kolme päivää sitten. Juuri äsken kirjoittaessani blogia koirat alkoivat haukkumaan hysteerisesti. Myös kotiravintolaan kokoontuneet miehet alkoivat huutamaan. Karhu! Jopa minä näin sen ison silhuetin. Ja samalla pimeällä polulla, jota pitkin äsken tänne suunnistin. Karhu on kuulemma hakemassa kotieläimiä, mutta voi käydä ihmisenkin päälle. Ja nyt kuulin sen vieneen eilen vasikan. Ei Intia jätä yhtenäkään päivänä kylmäksi.
Vaikka kuinka aika kiitää, nyt olen oikeasti lähtökuopissa.
Tosin ei tuossa mistään dramaattisesta muutoksesta puhuta. Täältä on Rishikeshiin puolenvuorokauden bussimatka ja sielläkin paikat ovat enemmän tai vähemmän tuttuja. Alan ymmärtämään matkustajia, jotka päätyvät usein tuttuihin paikkoihin, vaikka kyllä uudenkin näkeminen polttelee. Nyt vain koen, että minulle on arvokkaampaa pysähtyä ja keskittyä henkisiin harjoituksiini - sellaiseksi lasken myös samoilun metsässä.
Reilun tunnin vaelluksen palkinto, lukutuokio auringossa lämmitellen, meditaatio ja pulahdus hyiseen veteen.
Vähän olen suunnitellut menojani pidemmällekin. Meditaatioretriitti oli niin vahva kokemus, että päätin jatkaa harjoitustani eteenpäin. Joukukuun lopulle ilmoittauduin 10 päivän vipassanameditaatioretriittiin Sri Lankassa. Silloin herätys on aamuneljältä. Päivässä meditoidaan 10 tuntia. Mikään kommunikointi, edes kirjoittaminen tai lukeminen, ei ole sallittua. Jos tuolla ei kohtaa itseään, niin ei missään.
Pian edessä on myös vierailu Suomessa. Teen siellä muutamia työjuttuja, pääosin koripalloa mutta toivottavasti myös jotain puhe- ja koulutuskeikkoja kokemuksistani.
Täällä sain paljon lisää ajatuksia siitä, mitä kohti haluan kulkea. Pitää vain uskaltaa tehdä sellaisia valintoja, jotka tuntuvat sydämessäni oikeilta.
Kaverini houkutteli apinaa poseeraamaan.
Apina tulkitsi kutsun väärin ja hyppäsi kolmen metrin matkan keskelle pöytäämme. Tulos: pöytä paskaksi ja lasipullo säpäleiksi.
Vesihuoltoa.
Öisen metsäpolun taikaa.
Hmmm, selkeä ohje, mutta entä jos haluaa vierailla tempelissä?
Tullessani vietin päivän Delhin Paharganjissa, paikassa, josta lähes jokainen Intian backpackeri aloittaa jossain vaiheessa taipaleensa.
Kommentit