Kello on vähän yli seitsemän. Bussi matelee Delhin aamuruuhkassa. Minun pitäisi olla kaukana täältä, mutta tämä on Intia.
Eilen odottelin bussin lähtöä Dharamshalassa, pohjoisintialaisessa pikkukaupungissa. Olin ostanut hyvissä ajoin lipun yöbussiin Rishikeshiin. Kävelin puolta tuntia ennen bussin lähtöä huoltoasemalle, josta kahdeksalta piti alkaa matka joogakaupunkiin.
Intiassa bussin odottamiseen sisältyy aina pieni epävarmuus, mutta lähinnä vain siksi, kuinka paljon olisimme myöhässä. Paikalla oli myös muita matkustajia odottamassa, mutta kaikki vastasivat matkaavansa Delhiin. Epävarmuuteni alkoi kasvamaan. Nuori mies vieressäni huomasi sen ja kysymättä soitti lippussani olleeseen puhelinnumeroon.
Tämä mies pääsee siihen lukuisten pyyteettömän avuliaiden intialaisten joukkoon, joita täällä matkalla olen saanut kohdata. Se tuo kiitollisuutta sekä halua laittaa hyvä kiertämään.
Toisella yrityksellä numerosta kuului vastaus. Miehen kehonkielestä pystyi jo päättelemään tulevan. Syystä tai toisesta bussi oli peruttu. Katsoin netistä lippuja seuraavalle päivälle, mutta niitä ei ollut saatavilla. Eikä sitä seuraavalle päivälle.
Soitin jo majataloon, jossa olin viettänyt edelliset viikot ja kysyin tilaa. Sama huone olisi vielä vapaana ja siellä odottaisi ehkä paras intialainen ravintola missään.
Eihän tuo kuulostanut pahalta. Tai sitten kuulosti. Mielellä on jännä taipumus; kun on päättänyt lähteä eteenpäin, paluu takaisin tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta.
Vierestä oli juuri lähdössä bussi Delhiin. Juoksin kysymään paikkaa. Tilaa olisi minulle ja laukuilleni, aikaa päätöksen tekoon 10 sekuntia. Hyppäsin kyytiin. En halunnut palata takaisin.
Delhissä minulla kävi tuuri. Löysin kompleksisesta Kashmiri Gaten bussiasemalta Rishikeshin bussin lähes itsestään. Auto lähti liikkeelle välittömästi, kun olin löytänyt vapaan penkin ystävällisen miehen vierestä.
Katselen ulos ikkunasta. Näen Delhin monet kasvot. Sadat valkoiset pikkutaksit. Niiden välissä pujottelevat kävelijät, koirat, moottoripyörät, riksat ja säiliöautot. Mitä vain mielikuvitus voi liikenteeseen keksiä, se löytyy täältä. Paitsi luksusautot. Niitä ei tule vastaan.
Katukäytävillä nukkuu kodittomia vain viltti päällään. Vähän parempiosaiset ovat saaneet pressua suojakseen.
Tunnen valtavaa onnellisuutta siitä, että saan matkustaa bussissa, miettiä elämääni ja sulatella ajatuksiani viimeiseltä kuukaudelta. Välillä tunnen myös huonoa omaatuntoa osastani maailmassa, mutta tiedän sen olevan tarpeetonta. Kehoitan itseäni hyväksymään, mutta sitten unohtamaan tuon tunteen.
Aikani Dharamshalassa oli valtavan hyvää. Opettavaista, mutta hauskaa. Tarvitsemme ympärillemme samoin ajattelevia ihmisiä. Suomessa miehillä on kulttuuri olla näyttämättä itsestään mitään todellista. Kannamme edellisten sukupolvien traumoja. Osittain siksi aidoista keskusteluista on pulaa.
Dharamshalan henkisessä ympäristössä oli helppo puhua, kun ei tarvinnut pelätä tulevansa tuomituksi. Ennen kaikkea oli hyvä kuunnella.
Eilen pääsin kuuntelemaan tavattoman viisasta naista, Jetsunma Tenzin Palmoa. Hän on englantilaislähtöinen munkki, joka tuli tunnetuksi kirjastaan Cave in the Snow. Siinä hän kertoo, miten vietti 12 vuotta Himalajan luolassa meditoiden.
Palmon viesti oli kovin yksinkertainen. Tungemme länsimaiseen mieleemme paljon tarpeetonta paskaa, joka myrkyttää ajatteluamme. Meidän tulisi pitää parempaa huolta mielestämme kuin kehostamme, josta huolehtiminen on myös tärkeää. Keinoina hän suositteli hiljentymistä ja meditaatiota, siis tuttuja työkaluja. Ja nöyryyttä aloittaa tyhjästä mielen harjoittaminen.
Hänen neljän tunnin opetussessionsa idyllisessä ympäristössä oli hyvä tapa päättää aikani Dharamshalassa. Perustamansa luostarin takaa siinsi Himalajan lumihuiput. Vuorissa on taikaa.
Rishikeshissä viettänen pari viikkoa ennen paluutani kotiin. Käyn luultavasti piipahtamassa Haridwarin pyhässä kaupungissa siinä vieressä. Eiköhän tämä, vajaan vuorokauden bussiajelu, riitä taas hetkeksi, vaikka opettavaista onkin ollut.
Enää pitäisi olla kuusi tuntia perille. Tänään on diwali, ehkä suurin intialainen juhla. Missäköhän korvatulppani ovat?
Eilen odottelin bussin lähtöä Dharamshalassa, pohjoisintialaisessa pikkukaupungissa. Olin ostanut hyvissä ajoin lipun yöbussiin Rishikeshiin. Kävelin puolta tuntia ennen bussin lähtöä huoltoasemalle, josta kahdeksalta piti alkaa matka joogakaupunkiin.
Intiassa bussin odottamiseen sisältyy aina pieni epävarmuus, mutta lähinnä vain siksi, kuinka paljon olisimme myöhässä. Paikalla oli myös muita matkustajia odottamassa, mutta kaikki vastasivat matkaavansa Delhiin. Epävarmuuteni alkoi kasvamaan. Nuori mies vieressäni huomasi sen ja kysymättä soitti lippussani olleeseen puhelinnumeroon.
Tämä mies pääsee siihen lukuisten pyyteettömän avuliaiden intialaisten joukkoon, joita täällä matkalla olen saanut kohdata. Se tuo kiitollisuutta sekä halua laittaa hyvä kiertämään.
Toisella yrityksellä numerosta kuului vastaus. Miehen kehonkielestä pystyi jo päättelemään tulevan. Syystä tai toisesta bussi oli peruttu. Katsoin netistä lippuja seuraavalle päivälle, mutta niitä ei ollut saatavilla. Eikä sitä seuraavalle päivälle.
Soitin jo majataloon, jossa olin viettänyt edelliset viikot ja kysyin tilaa. Sama huone olisi vielä vapaana ja siellä odottaisi ehkä paras intialainen ravintola missään.
Eihän tuo kuulostanut pahalta. Tai sitten kuulosti. Mielellä on jännä taipumus; kun on päättänyt lähteä eteenpäin, paluu takaisin tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta.
Vierestä oli juuri lähdössä bussi Delhiin. Juoksin kysymään paikkaa. Tilaa olisi minulle ja laukuilleni, aikaa päätöksen tekoon 10 sekuntia. Hyppäsin kyytiin. En halunnut palata takaisin.
Delhissä minulla kävi tuuri. Löysin kompleksisesta Kashmiri Gaten bussiasemalta Rishikeshin bussin lähes itsestään. Auto lähti liikkeelle välittömästi, kun olin löytänyt vapaan penkin ystävällisen miehen vierestä.
Katselen ulos ikkunasta. Näen Delhin monet kasvot. Sadat valkoiset pikkutaksit. Niiden välissä pujottelevat kävelijät, koirat, moottoripyörät, riksat ja säiliöautot. Mitä vain mielikuvitus voi liikenteeseen keksiä, se löytyy täältä. Paitsi luksusautot. Niitä ei tule vastaan.
Katukäytävillä nukkuu kodittomia vain viltti päällään. Vähän parempiosaiset ovat saaneet pressua suojakseen.
Tunnen valtavaa onnellisuutta siitä, että saan matkustaa bussissa, miettiä elämääni ja sulatella ajatuksiani viimeiseltä kuukaudelta. Välillä tunnen myös huonoa omaatuntoa osastani maailmassa, mutta tiedän sen olevan tarpeetonta. Kehoitan itseäni hyväksymään, mutta sitten unohtamaan tuon tunteen.
Aikani Dharamshalassa oli valtavan hyvää. Opettavaista, mutta hauskaa. Tarvitsemme ympärillemme samoin ajattelevia ihmisiä. Suomessa miehillä on kulttuuri olla näyttämättä itsestään mitään todellista. Kannamme edellisten sukupolvien traumoja. Osittain siksi aidoista keskusteluista on pulaa.
Dharamshalan henkisessä ympäristössä oli helppo puhua, kun ei tarvinnut pelätä tulevansa tuomituksi. Ennen kaikkea oli hyvä kuunnella.
Eilen pääsin kuuntelemaan tavattoman viisasta naista, Jetsunma Tenzin Palmoa. Hän on englantilaislähtöinen munkki, joka tuli tunnetuksi kirjastaan Cave in the Snow. Siinä hän kertoo, miten vietti 12 vuotta Himalajan luolassa meditoiden.
Palmon viesti oli kovin yksinkertainen. Tungemme länsimaiseen mieleemme paljon tarpeetonta paskaa, joka myrkyttää ajatteluamme. Meidän tulisi pitää parempaa huolta mielestämme kuin kehostamme, josta huolehtiminen on myös tärkeää. Keinoina hän suositteli hiljentymistä ja meditaatiota, siis tuttuja työkaluja. Ja nöyryyttä aloittaa tyhjästä mielen harjoittaminen.
Hänen neljän tunnin opetussessionsa idyllisessä ympäristössä oli hyvä tapa päättää aikani Dharamshalassa. Perustamansa luostarin takaa siinsi Himalajan lumihuiput. Vuorissa on taikaa.
Rishikeshissä viettänen pari viikkoa ennen paluutani kotiin. Käyn luultavasti piipahtamassa Haridwarin pyhässä kaupungissa siinä vieressä. Eiköhän tämä, vajaan vuorokauden bussiajelu, riitä taas hetkeksi, vaikka opettavaista onkin ollut.
Enää pitäisi olla kuusi tuntia perille. Tänään on diwali, ehkä suurin intialainen juhla. Missäköhän korvatulppani ovat?
Kommentit
Nauti Rishikeshistä! Siellä on mun toinen koti; Anand Prakashin Ashramissa. Jos et ole vielä käynyt niin mene! Parhainta ruokaa ja puhdasta sellaista! Guru yogirishi Vishvaketu on nyt paikalla ja on tutustumisen arvoinen henkilö! Varaudu nauramaan, laulamaan ja avautumaan :)
Nauti ja rakasta!
Meillä on vähän samanlainen suhde myös Rishikeshiin. Jopa hieman jännitti tulla, pelkäsin ajan kullanneen muistot. Mutta ei, täällä on parempi henki kuin muistin. Olen nyt vain kävellyt ympäriinsä ja nauttinut taianomaisesta ilmapiiristä, myös Diwalista.
Olin juuri Tapovanissa, kun luin viestisi. Kävin heti katsomassa paikkaa. Muistin käyneeni siellä aiemminkin, mutta vain ulkoa. Sieltä tuli hyvä henki. Menen huomenna (luultavasti tämän viikon ajan) tutun opettajan luo, mutta olisi mukava nähdä muutakin. Anandin ohjelma näyttää tosi hyvältä ja sinne voi osallistua ulkopuolinenkin (min. 3 pvää). Minkälaista joogaohjaus siellä on? Deeksha taitaa olla sun tuttu siellä, ainakin hän muisti heti nimesi :)
Lämpöä ja hyvää aikaa Suomeen!
Deeksa on rakas ystävä ja opettaja kollegani.
Nauti!