Istun hotellihuoneeni sängyllä ja katselen ulos. Parvekkeella on liian kylmä, mutta sisälämpötila on miellyttävä, koska pyysin lisäpatterin huoneeseen. Ikkunasta avautuu Paron laakso koko komeudessaan ja sitä halkova Paronjoki.
Vastamäkeä dominoi Paro Dzong, luostarin ja linnoituksen yhdistelmä. Dzong on rakennettu kaikkiin merkittäviin keskuksiin ja ne noudattavat samaa arkkitehtuuria.
Paro Dzong
Silti mieleni maisemaa symboloi parvekkeen kohdalla kulkeva kiitorata. Se ei muistuta vain kohta edessä olevasta lennostani Kathmanduun, vaan myös siitä, että aikani Himalajan alueella on pian ohi.
Intian - Nepalin - Bhutanin kiertueesta jää luultavasti enemmän sulateltavaa kuin mistään aikaisemmasta matkastani. Huomenna aloitan retken täysin erilaiseen maisemaan, trooppiseen ja pääosin islamilaiseen Indonesiaan.
Päällimmäisenä mielessäni on Bhutan ja viimeisenä muistikuvana sen tunnetuin nähtävyys, Taktsang Monastery, eli Tiger's Nest Temple, Tiikerinpesä.
Sinne johtaa kolmen tunnin vuorivaellus, riippuen vaeltajan kunnosta. Osa turisteista kuljetetaan puolivälin kahvilaan hevoskyydillä vajaan kymmenen euron maksusta.
Kahvila näkyy keskellä alhaalla ja Tiikerinpesä siitä oikealle ylös.
Kahvila tarjoaa mukavan stopin. Sieltä on esteetöön näkymä luostariin ja teetä sekä pikkuleipää tarjolla. Paluumatkalla söin kahvilassa hyvän lounaan.
Tiikerinpesän rakentamiseen liittyy vahva myytti. Se on rakennettu 1600-luvun lopulla paikkaan, jossa Bhutanin historian merkittävimmän hahmon Guru Rinpochen sanottiin meditoineen 700-luvulla. Hän meditoi siellä kolme vuotta, kolme kuukautta, kolme päivää ja kolme tuntia. Tai sitten neljä kuukautta, kuten oppaani sanoi. Joka tapauksessa Guru Rinpoche, hänestä käytetään myös nimeä Padmasambhava, toi Bhutaniin Vajrayana-buddhalaisuuden.
Tiikerinpesää on laajennettu vähitellen ja nyt siellä on kaikkiaan yhdeksän erillistä huonetta, jotka muodostavat sokkeloisen kompleksin. Missään niistä ei saa kuvata tai kulkea kengillä. Kaikki huoneet ovat täynnä visuaalisesti täyteläisiä ja vaikeasti hahmotettavia kuvia, patsaita, veistoksia, värejä, muotoja, uhrimaljoja, talikynttilöitä, mutta silti harrasta tunnelmaa. Ikkunoista avautuu uskomaton maisema Paron laaksoon.
Silti ainakin minulle luostarin sydän oli itse luola, Tiger's cave, jossa Gurun sanotaan meditoineen. Sinne pääsi kapeiden käytävien ja portaiden kautta ja lopulta luola päättyi juuri risti-istunnan mahduttavaan tilaan, josta näki talikynttilöillä valaistun Rinpochen kuvan. Hiljennyin siihen tovin, enkä antanut kikattavien korealaistyttöjen häiritä, kun heidän oppaansa yritti selittää meditoinnin saloja.
Etukäteen minua hirvitti vaellus Tiikerinpesään. Olin edellisen päivän ripuloinut auton takapenkillä ajaessamme kuuden tunnin matkan Phobjikhan laaksosta takaisin lentokenttäkaupunki Paroon, josta matkamme oli alkanut viisi päivää aikaisemmin. Jälkikäteen tajusin huoleni olleen turha. Mahataudin heikentämänäkin kipusin ylös huomattavasti helpommin kuin mediaanikävijä: keski-iän ohittanut ylipainoinen turisti.
Mahataudista saan syyttää vain itseäni. Phobjikhassa matkatoimistoni järjesti illallisen paikallisen maalaisperheen luona ja noudatin isäntien kehoitusta ottaa kolmannen kerran lisää, vaikka ensimmäisen lautasen jälkeen olin jo täynnä. Mutta illallisella kuuluu syödä kolme annosta, lounaalla kaksi ja aamiaisella vain yksi lautanen. Sillä olisihan turha tuhlata energiaa päivällä, kun on töissä toisen palveluksessa, näin kerrottiin. Eikä ruoan huuhtelu alas ara-viinalla vähentänyt todennäköisyyttä vatsapuruihin.
Yllytystä enemmän innostuin syömään siksi, että tunnelma oli talossa niin hyvä. Otin jopa muiden mukana muutaman tanssiaskeleen, vastahakoisen kylläkin, isoäidin laulaessa perinnelauluja.
Mieleni oli jo loistava ennen illallisvierailua. Phobjikhan laakson pohjalla, vajaan kolmen kilometrin korkeudessa, on ainutlaatuinen kosteikko ja siellä talvehtii harvinaisia mustakaulakurkia. Noin 400 yksilöä kaikkiaan 8 000:sta lentää Tiibetinylängöltä sinne viettämään talvensa. Kiikaroimme kurkia luontopolulta pitkät tovit. Juuri kun olimme lähdössä, pieni ryhmä suoritti lennon ylitsemme. Se oli uljas näky, joka sai sydämen hakkaamaan ilosta sekä liikutuksesta.
Lajin suojelemiseksi kylään on mm. rakennettu informatiivinen keskus valistamaan kurkien elintavoista. Kurkien kunniaksi esitetään tansseja ja lauluja ensimmäisten kurkiaurojen saavuttaessa pienen kylän. Kurjet kiertävät ja leikittelevät ilmassa Gangtey Gompan ympärillä ennen ensi laskeutumistaan talvikuukausien kotiinsa.
Gangtey Gompa, yksi matkamme sympaattisimmista luostareista.
Jotain olen selkeästi oppinut matkallani. Jopa niinä hetkinä, kun juoksin autosta vessaan, osasin olla kiitollinen. Voi kuulostaa hurskastelulta, mutta olin kiitollinen siitä, että kehoni antoi opetuksen ylensyönnistä. Päätin ottaa siitä opiksi. Olin myös kiitollinen siitä, mitä olin jo siihen mennessä saanut Bhutanissa kokea ja oppia. Sekä siitä, että osasin olla kiitollinen.
Tunteeseen vaikutti varmasti se, ettei oloni ollut maailman huonoin. Minua ei oksettanut ja saatoimme paluumatkalla pysähtyä Dochulan solassa, jossa tansittiin kuolemanjälkeisen seuraavan elämän onnistumiseksi. Tanssi tapahtuu samanaikaisesti, 13. joulukuuta, useissa eri paikoissa. Dochulan solan tanssi on merkittävin ja sitä tulee seuraamaan kuningasperhettä ja ministereitäkin. Oli mukava päästä todistamaan tapahtumaa. Harvassa maassa perinnetanssiminen on edelleen yhtä merkittävä osa tapakulttuuria.
Kuninkaallisten ja ministerien aitioteltat taustalla.
Menomatkalla saimme nauttia samasta solasta ja sen upeista maisemista omassa rauhassa.
Bhutanin korkein huippu, 7 570 m:n nouseva Gangkhar Puensum.
Vuonna 2003 seitsemän uhria vaatineen rajakahnauksen jälkeen solaan on rakennettu temppeli ja luontopolku, jonka läheisyydessä on useita meditaatioluolia.
Näkymä luolasta. Tässä kelpaa meditoida.
Menomatkalla pysähdyimme kahden yön ajaksi pääkaupunki Thimphuun ja yöksi Punakhaan, jossa sijaitsee eittämättä maan näyttävin Dzongi. Toinen Punakhan tunnettu kohde on Chimi Lhakhang, Temple of fertility. Siis hedelmällisyyden temppeli. Sinne monet parit tulevat hakemaan apua lapsettomuuteensa.
Hedelmällisyystemppelin lähettyvillä oli asiaankuuluvaa rekvisiittaa myyviä kojuja.
Punakha Dzong.
Thimphusta jäi mieleen lähinnä arkkitehtuuri, paikallismarkkinat ja ensi kosketus Bhutanin buddhalaisuuteen. Se on sympaattinen pikkukaupunki, jota olisi vaikea tunnistaa pääkaupungiksi ellei tietäisi.
Thimpua vartioi maailman suurin istuva Buddha.
Buddhan hahmo hallitsee kaupungin silhuettia.
Uskonnollisissa rakennuksissa toistuvat samat teemat. Guru Rinpochen kuva on luostareissa ja dzongeissa seuraavaksi yleisin Buddhan jälkeen. Oppaan puheissa vilahtivat mandalat kuvaamassa jälleensyntymisen sykliä, eri historian henkilöpyhimykset, taruolennot, jumalat ja uskomukset. Se oli tuhti paketti yleissivistystä, enkä voi väittää, että olisin oppinut pientä osaakaan siitä. Sen sentään opin, että kaikki uskonnolliset rakennukset, joita on paljon, tulee kiertää myötäpäivää.
Jälleensyntymisen kiertokulusta kertova mandala.
Helvetti. Ei näytä kivalta paikalta.
Buddha.
Paluumatkan ripulituskaani helpotti se, että olin ainoa matkustaja tila-auton takapenkillä. Pysähdyimme aina, kun halusin. Etupenkillä istui kuskin lisäksi oppaani. Se on ainoa tapa matkustaa Bhutanissa. Intialaisia lukuunottamatta omatoimimatkaajia ei päästetä maahan. Turismillekin maan vapautti vasta sen kolmas kuningas vuonna 1974.
Kuskimme odotti aina siellä, missä ja mihin aikaan sovimme.
Keskellä kuski, oikealla oppaani.
Alusta alkaen on ollut voimassa käytäntö, että jokaisen turistin on maksettava päivästä 250 dollaria. Se sisältää hotellit, oppaan, auton, kuljettajan, ruoat ja pääsyliput. Siis todellinen all inclusive-matka. Yksinäisen matkustajan on maksettava 40 dollarin lisä. Joulu-helmikuussa ja lisäksi kesän sadekuukausina hinta on 200 usd/päivä eli siinä mielessä ajoitukseni oli hyvä.
Hotellihuoneita, lisämaksusta olisi saanut viidentähden hotelleja, mutta nämäkin olivat vähintään mukavia.
Hinta ei ole kohtuuton, sillä hotellit ovat laadukkaita ja palvelu luokkaa erinomainen plus. Turisteista halutaan pitää huolta, sillä jokaisesta päivästä menee suoraan 65 dollaria valtiolle. Valtio kustantaa esimerkiksi ilmaisen koulutuksen ja terveydenhuollon kaikille. Tämä näkyy myös ihmisissä. Harvassa paikassa ihmiset puhuvat niin paljon vilpittömästi hyvää hallinnostaan. Puheesta paistaa kunnioitus etenkin kuningasperhettä kohtaan. Voisipa kunnioituksesta siirtää osan länsimaiseen demokratiaan, sillä vaikka paljon meillä on poliittista peliä, ei politiikan vähäinen arvostus ainakaan helpota huippuosaajien rekrytointia päättäjiksemme.
Bhutanissa on myös käytössä erityinen järjestelmä, jossa hallinnon päätöksiä mitataan ensi sijaisesti ihmisten onnellisuutena, ei välttämättä talouden mittarein. Monesti käytännön elämässä ne kulkevat käsi kädessä.
Maassa on myös ymmärretty luontoarvojen merkitys ihmisten hyvinvointiin. Peräti 70 % maa-alasta on suojeltua ja maan hiilidioksiditase on negatiivinen. Jälkimmäinen kertoo enemmän maantiedosta ja merkittävästä vesivoimatuotannosta.
Nämä olivat merkittäviä syitä, miksi olen haaveillut pitkään pääseväni maahan vierailulle ja miksi olin valmis satsaamaan reppureissubudjetistani mittavan summan lyhyeen retkeeni. Oli virkistävää vaihtelua hypätä mukaan valmiiseen matkaan, vaikka en päässyt karvoistani ja tein aina välillä turhaa varjosuunnittelua valmiin ohjelman rinnalle.
Opas kulki jatkuvasti vierelläni. Joskus olisi tehnyt mieli olla yksin. Vaikka hän antoi minun olla kiitettävän paljon hiljaa, välillä hänen selostuksensa ahdisti, esimerkiksi, kun kuulin kymmenennen kerran jonkun patsaan olevan Sangye Meniha, Medicine Buddha. Tai kun hän toistamiseen kehotti minua kulkemaan varovasti matkalla Tiikerin pesään. Silloin teki mieleni valistaa, että heikossa mielessäni kehoitus toimii juuri päinvastoin. Mutta en jaksanut. Mieluummin yritin hakea ratkaisua itsestäni, sillä hän tarkoitti vilpittömästi hyvää. Loppumatkasta opin sujuvammin odottamaan, että opas ehti avaamaan oveni, kantamaan laukkuni enkä nikotellut, vaikka iso osa vastauksista kuului: "Yes sir", tai "no sir."
Jousiammunta on Bhutanin perinnelaji. Minut puettiin kansallisasuun ja vietiin radalle. En osunut.
Matkani Bhutanissa on siis viimeistä vaille valmis. Vielä on edessä yksi huippukokemus. Taivas näyttää yhtä kirkkaalta kuin tullessa. Tällä kertaa yritän saada oikean puoleisen ikkunapaikan. Sillä vaikka Mt. Everestin base camp vaellus jäi tekemättä, pääsen taas näköetäisyydelle Himalajan pyhästä huipusta.
Hieman oli tullessa huono omatunto napostella suolapähkinöitä ikkunasta ulos katsoessani ja samalla miettien, kuinka monet ovat siellä taistelleet hengestään. Paluumatkalle varaan kiikarit mukaan matkustamoon ja vain nautin ilman omantunnontuskia. Pakolliset kuvatkin on jo otettu.
Mt. Everest.
Matkanjärjestäjäni Heavenly Bhutan tarjosi ensimmäisenä iltana yhteisen illallisen Thimphussa oleville asiakkailleen.
Maassa ei ole liikennevaloja, sillä poliisien korvaamisesta valoilla nousi protesti ja poliisit palautettiin työhön.
Onko tämä maailman hiljaisimpia päälentokenttiä?
Kuningasperhe tervehtii heti, kun koneesta pääsee ulos.
Loppukevennys Kathmandusta. Mitä perää pitävä apina kohta tekee? Vastaus: kerää spermat siittimeltään ja syö sen autuas ilme kasvoillaan.
Kommentit