Myös uhanalaisen intiansarvikuonon näkeminen on hyvin mahdollista, vaikkakaan ei yhtä todennäköistä kuin Nepalin tunnetuimmassa Chitwanin luonnonpuistossa. Intiannorsu on kolmas suuri puiston nisäkäs.
Tämä kaveri on pelastettu orpo,
joka odottaa kotiuttamista takaisin puistoon.
Norsut ovat vartijoiden käytössä ja palaamassa takaisin kotiin puistokeikalta.
Syrjässä olo on suhteellista, sillä Bardiasta on Kathmanduun n. 560 km ja toiseen merkittävään kaupunkiin Pokharaan reilu 450 kilometriä. Mutta matka mitataan täällä ajassa, ei kilometreissä. Alicella bussimatka Kathmanduun venähti lähes kahdeksi vuorokaudeksi, koska matkan keskeytti pikkukylän vaalit. Oma vajaa 300 km:n bussimatka Bardiasta Lumbiniin sujui yli odotusteni alle 10 tunnissa, vaikka siihen sisältyi kaksi bussin vaihtoa.
Saapuessamme Ambassaan, puiston rajoille, Anjali Dolphinsin henkilökunta oli sovitusti vastassa odottamassa bussiamme. Heitimme rinkat jeepin perälle ja hyppäsimme kyytiin.
Kylä tuli vastaan vartin metsätaipaleen jälkeen. Ensi tunnelma Bardiaan saavuttaessa oli lumoava. Kuin aika olisi pysähtynyt. Lapset kulkivat avojaloin savimajojensa pihoilla. Toki muutamissa taloissa oli satelliittiantennit ja monilla oli älypuhelin kourassaan. Mutta silti kiireettömyyden tunne oli vaikuttava hektisen Intian jälkeen. Se kai on se juttu, mitä länsimaalainen turisti kaipaa puhuessaan autenttisuudesta tai haukkuessaan joitain paikkoja turismin pilaamaksi.
Bardia, luonnonpuiston lähikylä, on ihanteellinen kaltaiselleni matkustajalle. Sieltä löytyy laadukkaita, mutta edullisia majataloja ja kylänraitilla saa kävellä rauhassa, kunhan muistaa väistellä lehmiä, eikä pelkkää haukkuvia kulkukoiria.
Kymmenen päivää oli mukavan pitkä aika tutustua puistoon ja kyläalueeseen. Oppaamme näytti meille iltapäiväkävelyllä lähiseutua. Tasaiset hiekkatiet ja -polut innostivat myös lenkkeilemään - ensimmäistä kertaa tällä reissulla.
Majatalomme järjestämien ohjelmien bravuuri, kulttuurikierros - ranskalainen majataloisäntä Gaulthier ei pitänyt tässä kynttilää vakan alla - oli kiva läpileikkaus kyläläisten elämään.
Ohjelma alkoi kävelyllä yhteisömetsässä, joka ei varsinaisesti kuulu Bardian luonnonpuistoon, mutta josta on eläimille metsäkäytävää pitkin pääsy sinne. Kyläläiset saavat käyttää metsää omaan tarpeeseensa. Ainoa silminnähtävä ero varsinaiseen puistoon on se, että villieläinten lisäksi vastaan tuli myös ihmisiä.
Kylämetsässä kulkeminen on astetta vaarallisempaa, sillä kasvusto on tiheää ja eläinten kohtaaminen on ennakoimattomampaa.
Siksi saimme vartin opastuksen, miten kohtaamisissa pitäisi toimia. Tiikereitä tulee katsoa silmiin ja samalla hiljaa hiipiä taaksepäin. Sarvikuonon tullessa vastaan pitäisi joko kulkea siksakkia taaksepäin tai kiivetä puuhun. Norsujen kanssa toimiminen jäi epäselväksi. Ainakaan puuhun ei pidä kiivetä, sillä norsut kaatavat ne helposti. Kyläläisiä jääkin harvakseltaan norsujen uhriksi. Edellinen oli koululaispoika, joka ajoi pyörällä metsän poikki. Edellisenä päivänä tiikeri oli hyökännyt metsänvartijan kimppuun ja raapaissut jalasta. Myöhemmin eläin kertomuksessa vaihtui leopardiksi, jotka ovat laajentaneet reviiriään lisääntyneen tiikeripopulaation tieltä enemmän kyläalueelle. Joka tapauksessa villieläinten aiheuttama vaara on todellinen.
Ohjeistusta, miten toimia sarvikuonon uhatessa.
Heti alkumatkastamme oppaamme havaitsi tuoreita sarvikuonon jälkiä. Mikäli ei olisi tiennyt hänen seuraavan jälkiä, kävelynsä olisi näyttänyt huvittavalta. Mutta niin vain mies onnistui paikantamaan yksinään laiduntavan jättiläisen. Kovin lähelle sitä emme saaneet mennä.
Sarvikuonoa jäljittämässä. Tuoretta virtsaa - siis olemme lähellä!
Tämän lähemmäksi ei lemmenkipeää sarvikuonoa voinut turvallisesti lähestyä.
Muutaman tunnin kävelyn jälkeen pääsimme kylään, jossa Gaulthier oli meitä vastassa. Hän esitteli suurimman tharu-talon. Tharut ovat alkuperäisväestöä, joita on vieläkin enemmistö alueen asukkaista. Perinteiset talot tehdään savesta, mikä on hygieenistä. Seinät vahvistetaan bambukehikolla. Siivous on yksinkertaista. Kerran viikossa lattialle isketään uusi kerros savea, joka peittää liat alleen.
Gaulthierilla oli hyvä suhde talon omistajiin, sillä hän oli asunut siellä kaksi kuukautta alivuokralaisena tultuaan viisi vuotta sitten opettamaan englantia kyläkouluun. Hän osasi antaa todella kiinnostavan kuvauksen tharulaisten elämäntavoista. Tämä voitti perinteisen turistitutustumisen: vähän kansantanssia, nainen punomassa jotain koria tai mies nikkaroimassa ja sitten päälle koriste-esineiden myyntiä.
Kiinnostavinta oli kuulla shamamismista ja muista uskomuksista. Ja palkitsevinta lounas aamupäivän vaelluksen jälkeen.
Lounas syötiin perinteisesti lattialla istuen ja käsin. Ruoantähteiden päälle valetaan kerros savea. Ruokajuomana oli paikallinen riisiviina. Rikoin reissun lihattomuuden (kanaa) ja viinattomuuden, jos majatalon aiemmin tarjoamaa tervetulomaljaa ei lasketa.
Keittiö.
Vasta vietettyään kaksi vuotta kylässä Gaulthierille esitettiin pyhä riittipaikka, jossa kylän shamaani voi tietyllä mantralla muuttaa itsensä tiikeriksi. Siksi paikassa on veistettynä on puisia tiikereitä, mutta myös paljon muuta rekvisiittaa.
Kylän yhteinen uhripaikka.
Tässä kuivataan, mitähän tuo nyt olikaan. Kuivaus tapahtui ulkona, jotta hyönteiset eivät söisi niitä (vai tulisi sisään?).
Jokaisessa asunnossa on oma alttari, jossa on mm. seinään painettuna esiäitien kädenjäljet. Se on aina talon pohjoispäädyssä, jossa myös makuupaikat sijaitsevat. Talot rakennetaan pohjois-eteläsuuntaisiksi.
Gaulthier esittelemässä pyhää alttaria.
Kulttuurikierrokseen kuului yö puumajassa metsän reunalla. Se oli kiva kokemus, varsinkin, kun pimeässä havahduimme sarvikuonon rouskuttavan ruohoa parinkymmenen metrin päässä majasta.
Varsinainen vetonaula Bardiassa on puiston n. 80 tiikeriä sekä se, että sinne järjestetään kävelysafareita, toisin kuin valtaosaan maailman kissapetoluonnonpuistoista. Bardia poikkeaa myös useimmista Intian tiikeri-nimetyistä puistoista, että siellä tiikerin näkeminen on hyvin mahdollista. Jopa todennäköistä, mikäli vierailee useana päivänä, kuten monet tekevät.
Tiikerin jäljittämisestä on seikkailu kaukana. Se vaatii pitkää pinnaa ja perslihaksia. Paras mahdollisuus siihen on muutamilla joenvarren juomapaikoilla. Me odottelimme sellaisissa tuntikaupalla muutaman muun turistin kanssa näkemättä vilaustakaan tiikeristä. Apinoiden varoitusäänet kyllä kertoivat tiikerin olevan lähettyvillä, mikä hetkeksi sähköisti tunnelman.
Oppaamme bongaamassa tiikeriä.
Kullakin on oma tapansa odottaa kuten tämä salakuva osoittaa.
Tämä oli näkymä yhdestä tiikeribongaamisen hot spotista.
Mutta myöhemmin kävi tuuri. Oppaamme valitsi kävelyreitin joen vartta pitkin. Kaukaisuudessa kävi esittäytymässä urostiikeri, jonka koko kiikareiden välitykselläkin oli vaikuttava.
Oma kännykkäkamerani riitti vain jälkien kuvaamiseen. Näin merkitään reviiriä.
Tiikerinsitä.
Muutaman päivän päästä lykästi vielä enemmän. Liityin toisen majapaikan jeeppisafarille. Satuin katsomaan juuri oikeaan suuntaan, kun tiikeri ylitti tietä. Lähdimme jäljittämään jättiläiskissaa ja pääsimme näkemään sen toistamiseen risteävällä tiellä. Jopa hetken seurasimme tiikeriä jalan sen jolkottaessa metsään.
Tiikeri kopottelee tiellä. Kuva on belgialaisen Dirkin ottama.
Sarvikuono vilvoitteli matalassa joessa. Kuva: Dirk.
Vaikka kymmenen päivää Bardiassa menivät nopeasti, oloani vaivasi kumma levottomuus. Olen pitkään haaveillut tällaisesta mahdollisuudesta pysähtyä, mutta mielen rauhoittaminen oli vaikeaa.
Yritin pitää rutiineista kiinni ja se auttoi paljon. Aamun jooga- ja pranayamasessiot majatalomme norsutornista olivat parhaimpia hetkiäni. Silti vaivasin päätäni tarpeettomilla kysymyksillä: Pitäisikö jatkaa jo matkaa? Mihin menen seuraavaksi? Mitä tekisin tänään?
Joogapaikassa ei ollut valittamista.
Aamujooga.
Kymmenen päivän aikana en saanut luettua kuin puolitoista kirjaa, olkoonkin että Shantaram oli lähes tuhannen sivun e-tiiliskivi. Eikä nyt todellakaan ole tarkoitus valittaa. Aika oli pääosin hienoa ja ylipäätänsä koen olevani etuoikeutettu päästessäni vierailemaan tällaiseen kohteeseen. Mutta usein sitä näkee suunnitelmat tai vaikka toisten elämän vähän kirkkaampina kuin ne todellisuudessa ovat. Pitäisi vain osata olla ilman turhia odotuksia, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty.
Haluan vielä loppuun lisätä suosituksen. Bardian luonnonpuisto ansaitsee enemmän vierailijoita, mikä tarkoittaa enemmän tuloja, parempaa suojelua ja mukavuuksia kyläläisille, mutta varmaan myös tharu-kulttuurin pirstaloitumista.
Harvassa kolkassa maailmassa turisti saa rahalleen yhtä paljon vastinetta. Maksoin kymmenen päivän majoituksesta tilavassa ja viihtyisässä savimajassa siistillä kylpyhuoneella, kaikista ruoista, kävely- ja jeeppisafarista, kulttuurikierroksista sekä yhden yön puumajamajoituksesta yhteensä n. 400 euroa, siis saman mitä yksi yö maksaa Serengetin keskihienossa resortissa. Ja halvemmallakin olisi pärjännyt mukavasti.
Huoneeni, jolle tämä kuva ei tee kunnolla oikeutta.
Siellä näkyy krokotiili ja myös norsu (!). Tein tietoisen valinnan jättää kamera kotiin. En kadu sitä, mutta olisihan se kiva ottaa hieman parempia kuvia.
Kylänraittia.
Kommentit