Har-ki-Pairi -ghat, Haridwar
Olen ollut aiemmin ateisti, mutta osittain tämänkin kokemuksen vahvistamana suhtaudun nyt ateismiin yhtä kriittisesti, kuin mihin tahansa yhden totuuden maailmankatsomukseen. Uskon siihen, että jokainen voi löytää oman näköisen totuuden sisältään, jos haluaa sille matkalle ryhtyä. Haluan tuota etsimisen polkuani nyt seurata ja olen avoin lopputulokselle. En usko, että olisi olemassa yhtä oikeaa totuutta ja siksi haluan varoa omien löytöjeni julistamista.
Intian tarjoama kokemus henkisyyteen oli laaja-alainen ja käytännönläheinen - hyvässä ja pahassa. Ei ole sellaista kuukautta, etteikö olisi ainakin jotain paikallista festivaalia, joka tavalla tai toisella liittyy uskontoon. Me pääsimme näkemään toisen maanlaajuisista pääjuhlista, diwalin, valon festivaalin. Se ajoittui keskelle joogakoulutustamme rikkoen kivasti arkirutiineja.
Diwalin, kuten kaikkien isojen juhlien vietto, ottaa useamman päivän. Löyhästi laskien diwalin humua kesti viitisen päivää. Ensimmäiset raketit ammuttiin alkuviikosta, useita päiviä ennen pääjuhlaa.
Otimme diwalin vastaan asiaankuuluvasti uhraamalla ensin Ramalle, jolta Kaivalya-joogakoulun omistaja Amit toivoi mm. hyvää bisnesvuotta koululleen.
Seremoniaa seurasi rakettien ampuminen, jota ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua vaarattomaksi.
Sain tuta intialaista räjähdekulttuuria, kun Amitin lähettämä sähikäinen ei toiminut odotetusti ja räjähti jalkojeni juuressa supistaen näkökenttäni muutaman tunnin ajaksi. Onneksi näköni palautui illan aikana. Amit ei antanut mitään mahdollisuutta yrittämälleni uhriutumiselle, kun hän vain nauroi valitellessani silmistäni. Ensimmäiset makeimmat naurut oli luonnollisesti naurettu, kun hyppäsin säikähdyksestä ilmaan ennen räjähdystä.
Sain osakseni huvittuneita katseita kerrottuani Suomen suojalasi- ja K18-käytännöistä rakettien kanssa.
Se ei ollut likikään ainoa epätoivotusti toimiva räjähde. Räjähtämättömien rakettien uudelleen sytyttely oli ajoittain hurjan näköistä touhua. Yksi raketti räjähti lähellä naapurihotellin parveketta. Ei ole ihme, miten Amit huvittuneena kertoi useampien ihmisten vuosittain kuolevan diwali-humussa, puhumattakaan kuinka moni menettää näkönsä.
Tämän raketin suunta oli hiukan hakusessa.
Joogakoulun omistaja Amit ja hänen poikamainen ilonsa.
Yksi lievä diwaliuhri oli Amitin siskonpoika, jonka kädessä paukku räjähtänyt. Tätäkin tarinaa sävytti spontaani naurunremakka. Miksi ottaa asioita liian vakavasti, jos ei ole pakko... Se on yksi iso Intian opetukseni. Mutta sen verran hurjaa diwalin vietto oli, että pääjuhlailtana en uskaltanut hotellin pihaa pidemmälle, vaan tyydyin katselemaan raketteja kattoterssiltamme.
Diwali-seremonia ei ollut ainoa koulutuksemme uskonnollinen rituaali. Aloitimme lähes jokaisen tunnin rukouksen mantraamisella. Filosofian opettajamme kertoi syyn olevan hyvin käytännöllinen. Mikäli on mahdollista, että rukous auttaa tekemään asian paremmin, olisi tyhmää olla rukoilematta. Osalle ihmisistä se on vain luottamusta lisäävä rutiini, ei sen kummempaa.
Rukoilu on määrittelykysymys. Miksei jotain urheilun keskittymistä auttavaa rituaalia voisi kutsua rukoukseksi? Eikä varmasti työpäivän tai kokouksen aloittaminen jollain keskittymistä ja yhteisöllisyyttä edistävällä rituaalilla olisi huono asia. Monelle jumalan mainitseminen tässä yhteydessä olisi liikaa. Intiassa se on helpompaa, kun jumaluutta nähdään kaikkialla. Ei ole vain yhtä Jumalaa, johon musta-valkoisesti uskotaan tai ollaan uskomatta.
Ahdistavin uskonnollinen kokemus sattui osallemme Gangesin varrella Haridwarissa, yhdessä Intian pyhimmistä kaupungeista. Vierailimme Alicen kanssa sen tärkeimmässä temppelissä, Mansa Devissä. Jo sinne menossa oli karnevaalimainen tunnelma, kun valitsimme saman kulkuvälineet, kuin ylemmän keskiluokan intialaiset: tuolihissin. Syynä ei ollut pelkkä laiskuus, vaan myös hieno näkymä Haridwarin yllä.
Iso temppelialue oli täynnä ihmisiä. Ostimme parillakymmenellä rupialla (30 senttiä) jumalille uhrattavan kukkalajitelman, pujan, ja annoimme ihmismassan viedä meitä eteenpäin. Jono vei meidät papin luo, joka tökkäsi punaisen merkin otsaani ja antoi selkääni kaksi napakkaa iskua avokämmenellä. Tästä kiitokseksi hän avasi kätensä eteeni. Eleestä ei voinut erehtyä: hän vaati rahaa siunauksesta. Vielä tälle papille yritin mumista, että tuskin jumala rahaa haluaa.
Jono vei seuraavan alttarin luo uhraamaan toiselle hindujumalalle. Sama rutiini toistui, mutta tällä kertaa rahan pyytäminen oli aggressiivisempaa, jopa uhkaavaa. Se oli liikaa. Lähdin Alicen perään, joka juoksi pois temppelistä. Heitimme kaapelihissin paluuliput kahdelle vanhukselle, jotka kiipesivät mäkeä ylös ja nautimme rauhasta päästessämme ulos temppelialueelta.
Intia ei olisi Intia, jos se ei Haridwarissakin olisi osoittanut kaksia kasvojaan. Laskeuduimme temppelialueelta kuuluisalle Har-ki-Pairi -ghatille, johon oli kokoontunut jokailtaiseen tapaan tuhansia ihmisiä odottamaan pyhää toimitusta.
Ostin rannan kojusta toistamiseen pujan ja tein seremoniani oman mieleni mukaan. Laskin rukouslautan kellumaan Gangesiin lausuen mielessäni oman toivomukseni. Hetki oli minulle tärkeä ja koskettava.
Pujani kelluu Gangesin laineilla.
Ensimmäisen kerran tein saman rituaalin Rishikeshissä. Silloin lähetin pelkoni Gangesin virran vietäväksi.
Haridwar oli meille vain päivän stoppi matkalla Almoraan, lähelle Nepalin rajaa. Almorassa pääsimme näkemään vielä yhden hengellisesti tärkeän kohteen, Himalajan rinteet. Sinne on lukuisa Intian pyhimys vetäytynyt hiljentymään ja etsimään totuuttaan.
Kasar Devi-temppeli sijaitsee hienolla harjanteella. Se on kuuluisa etenkin Swami Vivekanandasta, joka on meditoinut harjanteen luolassa.
Himalajan lumihuiput näkyvät kirkkaana päivänä komeasti Almoraan. Näistä kuuluisin on teräväpiirteinen Nanda Devi, joka on antanut nimensä monelle Euroopankin intialaiselle ravintolalle, mutta myös Almoran kuuluisimmalle temppelille. Mmm, vesi herahtaa kielelle, kun muistelen Tampereen Nanda Devin sunnuntaista seisovaa pöytää...
Meidän Airbnb-majoituksemme oli kaupungin ulkopuolella, lähellä Kasar Deviä. Näissä maisemissa on viettänyt aikaa mm. Bob Dylan, Cat Stevens ja Timothy Leary.
Kylänraittia. Aamuisin tästä väki vaeltaa kouluun ja töihin.
Auringon ensisäteet kotipihaltamme katsottuna.
Kiertelimme muutaman päivän Almoran läheisyydessä. Nautimme hienoista maisemista, vierailimme useissa temppeleissä, mutta lopulta alkutalven ja korkean sijainnin yhdistelmän aiheuttama koleus muutti suunnitelmiamme. Jätimme Intian etuajassa.
Jageshwaran hindutemppelin alttarikynttilän sanotaan palaneen yhtämittaisesti 1300-luvulta.
Tämän temppelin kellot soittavat tuhansia kirjoitettuja toivomuksia eteenpäin.
Nyt olen ollut vajaan viikon Bardian idyllisessä luonnonpuistossa Etelä-Nepalissa. Alice jatkaa ylihuomenna matkaa, mutta minä jään vielä muutamaksi lisäpäiväksi tänne nauttimaan kiireettömyydestä ja rauhasta.
Rajan ylitys Nepaliin meni sujuvasti, vaikkakin pienen raja-aseman kapea silta aiheutti väistämättä ruuhkaa muutaman kuorma-auton jäädessä sille jumiin. Rajavirkailija yritti vaatia pientä lahjusta, mutta iski lopulta viisumileiman passiini ohjehinnalla. Läpäisin tämän mielenhallinnan testin hymyllä ja tyyneydellä.
Banbasa-Mahendragar -rajan silta. Toisella puolella odottaa Intian raja-asema. Siitä on vielä 1,5 km kävelyä Nepalin puolelle.
Kaikista mielen koetteluksista en ole selvinnyt yhtä tyynenä, mutta ehkä olen oppinut matkan aikana tarkkailemaan itseäni hieman paremmin ja etsimään haasteisiin ratkaisua itsestäni. Se on loppujen lopuksi kaikkein tärkein henkinen polku, ei jumalan tai jumalattomuuden etsiminen.
Kommentit