Olen tähän mennessä matkustanut pidempiä välejä vain matatuilla, pakettiautobusseilla. Nyt otin oikean bussin. Se olikin veikeä kokemus.
Matka alkoi rahastajan kymmenen minuutin matkanavauksella - mieleen tuli kouluaikojen aamunavaukset. Asioita puheessa oli periaattessa vain kolme: 1. Kunnioita jumalaa, 2. Firma tekee kaikkensa viedäkseen matkustajat elävinä perille, 3. Matkatavaroista pidetään mahdollisimman hyvää huolta.
Rahastajan paatoksellisius sai sen kuulostamaan juhlavalta. Ensialkuun pidättelin naurua, mutta katsahdus ympärilleni toi minullekin asiaankuuluvan vakavuuden. Taisin nyökkäillä, kun mies puhuessaan vilkaisi minua.
Lopuksi hän tarjosi puheenvuoroa muille. Yksi nainen tarttui siihen. Hän lausui swahiliksi luultavasti pitkän rukouksen. Vieressäni istuva nainen erehtyi puhumaan samaan aikaan. Tuijotusten lisäksi hän sai elekielellä höystetyn puhuttelun rahastajalta puheen päätyttyä.
Kun avaus oli ohi, puheenvuoro luovutettiin hyvin pukeutuneelle nuorelle herrasmiehelle. Swahiliksi hän esitteli kuvia ihmiskehosta. Päättelin tämän olevas mainostaja ja uskallauduin laittamaan musiikkia korville.
Fort Portal on puolentoista kilometrin korkeudessa. Jo britit käyttivät tätä aikoinaan pakopaikkana helteille. Lämpötila on miellyttävä, yöllä on jopa hieman viileä.
Tulopäivänä kävin kasvitieteellisessä puutarhassa. Opas esitteli kasveja valtavalla tarmolla, mutta vähän heikommalla artikuloinnilla. Alue oli tosi laaja kattaen paljon kasveja myyntiin. Siellä oli yrttejä, lääkekasveja, hedelmiä, koristekasveja ja lukuisia uhanalaisia lajeja.
Tämä on papaija.
Nämä eukaliptuspuut on istutettu 67 vuotta sitten lahjoituksena Britannian kuningattarelta.
Eilen tein vähän pidemmän kävelyn. Hyppäsin nuoren miehen bodabodan tarakalle, näytin kartalta minne haluan mennä ja väänsimme hetken hinnasta. Lopulta navigaattorin, juuri lataamani maps.me-palvelun ja paikallisten avulla löysimme perille hylätylle hiekkatielle, joka on jäänyt käyttämättä kiinalaisten rakennettua uuden tien.
Tie kulki sademetsän halki kauniiden rinteiden näkyessä vastapäätä, kuten myös Semlikin luonnonpuisto.
Tie päättyi lähes kirjaimellisesti Semlikin luonnonpuiston portille. Jos olisin halunnut jatkaa eteenpäin, se olisi vaatinut pakollisen vartijan ja maksanut 65 dollaria. Silloin olisin päässyt mm. kuumille lähteille, jossa olisin saanut raa'an kananmunan kypsennettäväksi.
Se on huvittavaa, miten monissa paikoissa muodostuu tavaksi tehdä jotain erikoista, josta sitten tulee kaikkien turistien suorittama turistiriitti. Tämä jäi nyt minulta väliin, mutta uskon että kuuman lähteen vesi on todella kuumaa.
Sen verran sain luvan astua puiston sisään, että pääsin ikuistamaan tämän puuta kiipeävän liskon.
Palasin Fort Portaliin alhaalla kulkevaa uutta tietä pitkin. 65 km:n matka kesti toista tuntia. Mistään huviajelusta ei ollut kyse. Hyppäsin kyytiin tienvarresta. Matatun tullessa kerkesin hetken jo pelkäämään, pääsenkö edes kyytiin. Se oli turha pelko. Ihmisiä vain sullottiin hiukan tiukempaa ja minulle järjestyi tilaa. Jossain vaiheessa laskin, että Hiacen kyydissä oli 21 aikuista ja kaksi lasta. Se oli aika hyvin.
Olen oppinut, että sellaiset majatalot, jotka ovat edullisia ja joita suositellaan paljon Tripadvisorissa, todella harvoin pettävät. Nytkin hollantilaisnaisen pyörittämä majapaikka on osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi. Huoneet ovat tilavat ja siistit, ruoka hyvää, takapiha viihtyisä ja ilmapiiri erinomainen.
Tällaisissa paikoissa tapaa monesti todella kiinnostavia henkilöitä. Aamulla lähtenyt pariskunta oli viimeisiä eurooppalaisia, jotka jättivät Idi Aminin Ugandan vuonna 1975. Sääntöjä oli paljon ja elämä kävi lopulta mahdottomaksi. Esimerkiksi BBC:n radio-ohjelman kuuntelusta seurasi kuolemantuomio. Mutta kuulemma lievempiä rangaistuksi ei juuri tunnettu.
Tänään meillä on saksalainen ilta. Vielä en tiedä mitä se tarkoittaa. Ainakin nuotion ympärillä istumista ja saksalaista ruokaa. Ehkä jopa pari olutta.
Hollantilaisomistaja lauleskelee siihen malliin, että luvassa lienee myös musiikkia. Täytyy sanoa, että afrikkalaisissa rytmeissä on jotain koukuttavaa. Myös keittiön tuoksut ovat enemmän kuin houkuttelevia.
Tänään vietin vähän erilaisen päivän. Verotoimistoa, käytännönasioita, blogin kirjoittelua, äsken hyvä Skype-palaveri liittyen maajoukkuekesään Tanskassa.
Sain myös päätettyä loppuajan reitistä Ugandassa. Olen aika toivoton päättäjä, kun pitäisi tehdä tarkkoja suunnitelmia. Haluaisin vain elää hetkessä ja liikkua sinne, minne nenä näyttää. Samaan aikaan haluaisin nähdä luontoa mahdollisimman paljon. Haluaisin olla paikallani, mutta haluaisin myös liikkua.
Lopulta siitä seuraa matkustusressiä. Reppureissaaja tietää tunteen. Se on turhaa ja typerää, mikä tekee tunteesta vielä viheliäisemmän. Mutta juu, eihän se nyt ole kovin vakavaa.
Nyt on joka tapauksessa suunnitelma tehty, jos vain varaukset menevät läpi. Ylihuomenna menen Kibalen luonnonpuistoon, jossa nukun kaksi yötä sademetsässä puuhun rakennetussa majassa. Aamulla herään kuudelta ja saan tarkkailla koko päivän simpansseja.
Sen jälkeiset kolme yötä olen varannut pienen idyllisen kraaterijärven rannalla. Ei sähköä, ei melua, seurana apinoita ja taustalla sammakonkurnutus.
Sitten lähden kohti etelää ja gorilloita. Ensin pitää mennä Kisoroon, josta toivottavasti saan luvan. Matkalla pysähdyn pariksi yöksi Queen Elisabethin kansallispuistoon. Siitä kertova dokkari muutama vuosi sitten herätti todella kiinnostuksen Afrikkaan.
Eiköhän se tästä synny, vaikka kaikki ei menisi suunnitelman mukaan. Matkustaminen on upeaa. Nyt viettämään saksalaista iltaa!
Ai niin, en malta olla mainitsematta ikäveikkausteni jakaantuvan välille 23 - 33 vuotta. Toivottavasti se ei kuvaa juttujani, tai sittenkin, toivottavasti kuvaa.
Kommentit