Turistit ovat kivunneet Elgonille pääosin Kenian puolelta, sillä vuori sijaitsee maiden rajalla. Ugandasta Elgonille on päässyt vasta aivan viime vuosina, sillä sissiryhmittymä piti aluetta territorionaan vielä viime vuosikymmenellä. Siksi turistit eivät ole vielä löytäneet aluetta.
Luultavasti siksi luvat ovat poikkeuksellisen halpoja verrattuna tunnetuimpiin vaelluskohteisiin Afrikassa. Yksi päivä vuorella maksaa 75 USD pitäen sisällään luvan ja pakollisen vartija-oppaan.
Lisäksi voi halutessaan palkata kokin kuudella eurolla ja kantajan viidellä eurolla vuorokautta kohden. Ruoat pitää hankkia itse, mutta siihenkin saa apua kansallispuiston toimistosta Mbalesta. Siitä en tiedä, mitä se käytännössä tarkoittaa.
Eri reittejä huipulle Ugandan puolella on kolme. Näitä voi yhdistellä mennen tullen ja halutessa myös Kenian reittejä voi käyttää. Sasa trail on nopein. Sasa trailia pitkin huipulla voi käydä kolmessa päivässä. Kaksi muuta vaihtoehtoa ovat Sipi trail (2 päivää suuntaansa) ja Piswa trail (3 päivää).
Ensi alkuun säätäminen vaikutti hieman turhan hankalalta ja ajattelin jättää huiputuksen väliin. Yhteensattumien kautta tartuin kuitenkin erinomaisen majatalon Sipi river lodgen avaimet käteen -pakettiin: ostin 2 yötä majatalossa ja 4 päivää vuorella.
Majatalo hoitaa kaiken järjestelyn: luvat, (ml. oppaat ja kantajat), ruoan sekä kokin ja vuokraa teltan, makuupussin sekä -alustan. Veloitus kaikesta vaivannäöstä on hyvin kohtuullinen.
Tarjolla oli kolme vaihtoehtoa, joista valitsin Sasa trailin ylös ja paluun Sipi trailia alas suoraan majataloon, jossa odottavat lounas ja lämmin suihku. Tämän helpommaksi sitä ei voi tehdä, siis järjestelyjen osalta.
Eikä kiipeäminenkään vaikeaa ole. Reitit eivät pidä sisällään ns. teknistä kiipeilyä. Jokainen kohtuullisella kunnolla varustettu pystyy periaatteessa huipulla käymään.
Siispä asiaan. Pakkasin illalla repun täyteen tarvittavaa tavaraa. Loput jätin säilytykseen hotellille. Pipo, käsineet, toppatakki ja villasukat tulivat nyt ensimmäistä kertaa käyttöön.
Aamupalan jälkeen majatalon skottilainen isäntä ajoi minut Sipin kylästä noin tunnin matkan karseakuntoisia teitä Budamiriin, puiston yhteen toimistoon ja Sasa trailin alkupiste. Matkalla ohitimme markkinat, jotka olivat keränneet alueen ihmiset yhteen. Yritimme luovia ohitse. Joku huusi mzungaa (vapaa suomennos: valkolainen) meille.
Saavuttuani toimistolla alkoi täysi tohina. Luvat, varusteet, ruoat, kaikki laitettiin järjestykseen. Katselin seinillä kuvia vaellusreitistä ja täytin tietoni vihkoon. Lopulta ikivanha auto pakattiin täyteen tavaraa ja ihmisiä. En saanut istua takana, vaan minut ohjattiin eteen.
Treili alkoi 5 km:n päästä Bumasolan kylästä. Kylän raitti täyttyi uteliaista. Viimeiset selvitykset ja pääsimme liikkeelle. Oli hieman epätodellinen tunne, että olin lähdössä yksin viiden avustajan kanssa.
Bumasolan kylän pääelinkeinosta ei jäänyt epäselvyyttä. Polku kierteli kahvipuskien välissä. Myös kylän pääraitti oli varattu kahvipapujen kuivatukseen.
Kypsyessään pavut muuttuvat punaisiksi.
Ensimmäisellä tauolla joukkoomme liittyi belgialainen Elias. Hän oli liikkeellä vain oppaan kanssa. Budjettisyistä, Elias kertoi myöhemmin. Minulla oli hetken heikko omatunto isosta katraastani. Mutta vain hetken. Totesin pian mielessäni, etten ollut käynyt samanikäisenä ilman vanhempiani tai korisjoukkuetta Tukholmaa kauempana.
Puisto alkoi puolentunnin tarpomisen jälkeen. Heti alussa näkyi, mitä tuleman piti. Nousimme ensimmäisen kahden tunnin aikana reilun kilometrin verran ylöspäin. Lounastauko oli vajaassa kolmessa kilometrissä, käytännössä ensimmäisellä tasanteella.
Sen jälkeen polku vähän tasottui. Silti ensimmäisen päivän aikana nousimme 1700 metriä aina 3,5 km:n korkeudessa olevaan Mude cave camp -leiriin. En tuntenut tai ainakaan tiedostanut väsymystä. Siihen suurin syy oli sademetsä, jonka kauneudelle sanat tai kuvat eivät voi antaa oikeutta.
Aina silloin tällöin oppaamme esitteli jonkin kasvilajin, joista monet ovat lääkekäytössä. Vaikka se olikin kiinnostavaa, nautinnollisinta oli kulkea vain hiljaa omiin ajatuksiin uppoutuneena. Varsinkin ensimmäiset hetket sademetsän tunnelmassa tuntuivat maagisilta.
Puussa kasvavaa naavaa kutsutaan "vanhan miehen parraksi". Syy on helppo ymmärtää.
Reilussa kolmessa kilometrissä pysähdyimme kuittaamaan nimemme vartijoiden vihkoon. Edelliset vaeltajat olivat menneet ohi neljä päivää sitten. Myöhemmin oppaamme vahvistivat, että olisimme ainoat vierailijat koko aikana matkalla kohti huippua!
Samalla maisema muuttui ja näimme vilaukselta yhden huipuista.
Oppaan nimeämistä kasveista jäi vain tarinat mieleen, ei nimiä. Tämä kasvi voi elää toista sataa vuotta vanhaksi. Se selviää jopa alueella roihuavista tulipaloista pudottamalla lehtensä.
Yövyimme kaksi ensimmäistä yötä Mude cave campilla. Nopea nousu 3500 m:n piti sykkeen levossakin kovana. Ensimmäinen telttayö miesmuistiin jäi viluisena historiaan. Yöllä oli pakkasta. Kuu valaisi komeasti maisemaa.
Aamuseiskalta lähdimme kohti Wagagai peakia, korkeinta Mt. Elgonin lukuisista huipuista. Kuten ensimmäisenä päivänä, polku oli helppokulkuista.
Ensimmäinen etappi oli Jackson's pool 4050 metrissä.
Palatessa otin vielä altaasta pari kuvaa eri valossa.
Herra Jackson oli nimennyt lammen mukaansa reilu sata vuotta sitten, kuten myös vuorenhuipun sen takana (4165 m, kuvassa).
Valitettavasti mies vain erehtyi silloin korkeimmasta huipusta. Kunnia meni Wagagaille (4321 m). Me jätimme Jacksonin huipun rauhaan ja jatkoimme kohti Wagagaita. Kasvillisuus muuttui karummaksi.
Seuraava välietappi oli kraaterin reuna. Takana olevat huiput kuuluvat kenialle.
Tottumattomuuteni korkeaan teki kulusta vaivalloista. Ensimmäiset sadat metrit menivät kohtuudella, mutta sitten alkoi painamaan tosissaan. Syke nousi, jalka tuntui raskaalta ja hengitys kiihtyi. Nyt hienotkaan maisemat eivät tuoneet virtaa ensimmäisen päivän tapaan tai ainakaan se ei auttanut.
Lopulta annoin belgialaispojan oppaineen mennä menojaan. Kilpailullisuudesta on yllättävän vaikea päästä eroon silloinkin, kun ei ole mitään kilpailtavaa. Vauhdin hidastaminen auttoi. Pysähtelin ottamaan kuvia ja nautin maisemista.
Silti viimeinen etappi ennen huippua tuntui ikuisuudelta.
Lopulta pääsimme perille. Nautimme tovin hiljaisuudesta - kaikki todella kunnioitimme toistemme rauhaa. Vaikkei kyse olekaan mistään Everestistä, se oli hieno hetki.
Paluu alas sujui samaa reittiä.
Yövyimme samassa leirissä kuin edellisen yön, vartijat vajassaan tulisijaa vahdaten ja minä sekä Elias teltoissamme. Oppaat kävivät päivittäin hakemassa kuolleita puita pitkänkin matkan takaa.
Seuraavana päivänä tieni belgialaispojan kanssa erosivat. Hän jatkoi samaa reittiä alas minun suunnatessa Sipi trailille. Matkani jatkui yksin. Tai yksin ja yksin, olihan mukanani edelleen kaksi vartijaa, kantaja, kokki ja yksi yleismies, jonka titteli ei koskaan oikein selvinnyt.
Tiesin meidän jatkavan hetken samaa reittiä kuin edellisenä päivänä. Siitä yllätykset alkoivat. Nousimme lopulta neljään kilometriin asti. Se oli aika paljon, sillä lopullinen määränpäämme, Tutum cave, on 2670 m:n korkeudessa.
Maisemat olivat tutun hienoja. Useat jähmettyneet laavakivimuodostelmat toivat kivaa vaihtelua. Tässä kohtaa jaksoin vielä ottaa kuvia.
Kahden edellispäivän hyvästä polusta ei ollut tietoakaan. Alussa kuljimme kallionreunaa varovaisin askelin, mutta pian jatkoimme suomalaista suota muistuttavalle sammaleen ja heinikon yhdistemälle.
Sitäkään ei jatkunut pitkään. Polku muuttui heinikoksi hukkuen välillä kokonaan. Väylä oli täynnä heinikon alla piilossa olevia mätäksiä. Ne olivat myrkkyä nilkoilleni. Yhtään ei auttanut se, että tasaisin välein polulla oli heinikon alla piilossa puolen metrin syvyisiä jalan mentäviä kuoppia.
Käytännössä joka askelma piti asettaa huolella ja silloinkin nilkka yleensä nuljahti johonkin suuntaan. Polviani alkoi tunnin jälkeen särkemään.
Kipu teki alamäistä tuskaa, varsinkin kun aloin olemaan niin väsynyt, etten hallinnut vartaloani sen normaalinkaan verran. Ylös kiipeäminen oli sitten juuri niin vaikea, kuin se puolikuolleena on.
Lopulta sain helpottavan tiedon, enää olisi 1,5 tuntia kävelyä lounaspysähdykseen ja siitäkin suurin osa vain kevyttä nousua ja laskua lukuunottamatta viimeistä pätkää. Tämä helpotti, koska kartan mukaan sen jälkeen ei olisi enää pitkä matka määränpäähämme (tämäkin matka oli tuntunut yllättävän pitkältä).
Kun pääsin leiriin, en pystynyt muuhun kuin heittäytymään maahan makaamaan ja ottamaan kengät pois jaloista. Kokki aisti tuskani ja toi ruoan samaan kohtaan, josta en jaksanut liikkua koko tunnin pysähdyksen aikana.
Kysyin varovaisesti jäljellä olevaa matkaa. "17 km, mutta ei hätää, olemme tulleet jo 20 km", kertoi opas. Vasta silloin totuus valkeni: kartta ei ollut nähnytkään mittakaavaa.
Samaan halpaan taisi mennä majatalomme pitäjä, joka vakuutti kahden viimeisen päivän olevan helppoja. Eikä hän varmaan tiennyt sitäkään, että päivä alkoi nousulla neljään kilometriin...
Hammasta purren lähdin lounaspaikalta eteenpäin. Hammasta purren siksi, että aloitimme kohtisuoralla nousulla auringon porottaessa selkään. Silloin minulla kävi oikeasti mielessä, että selviäisinkö perille.
Laitoin katseeni maahan ja päätin ottaa askeleen kerrallaan. Onnekseni nousut ja laskut olivat loivempia ja niiden välissä oli pitkiäkin tasaisia pätkiä. Kiitin mielessäni aina, kun aurinko meni pilveen.
Lopulta opas lausui taikasanat: nyt alkaa sademetsä. Ne olivat todellakin taikasanat. Sen jälkeen teimme vielä yhden heinikkonousun, mutta se ei tuntunut edes raskaalta. Päästyämme sademetsään väsymykseni oli tiessään. Enkä nyt vain kirjoita, vaan niin se oli.
Olen aina tiennyt, että sademetsä on elementtini, mutta silti. Kun tajusin tapahtuneen, se vain voimisti oloani.
Itsesuggestio on ihmeellinen asia. Sen voimaa on helppo aliarvioida. Olenhan sen tiennyt. Sama tapahtuu kaikilla elämän osa-alueilla. Urheilussa sen näkee konkreettisimmin. Se joukkue, joka tietää voittavansa, on harvoin lopussa väsynyt.
Toki on sanottava, että viidakossa kävelyä helpotti kummasti se, että polku oli palannut. Enää ei tarvinnut tähdätä jokaista askelta. Mutta hävinnyttä väsymyksen tunnetta se ei selittänyt.
Kuljimme varmaan pari tuntia viidakossa, pääosin tasaista, mutta myös ylä- ja alamäkiä. Lopulta vesiputouksen takaa näkyi luola. Tutum cave.
Aiemmin luola on toiminut myös leiripaikkana, mutta nyt leiri on siirretty mäenrinteen päälle parin sadan metrin päähän. Syy on erikoinen: luolassa on asustellut leopardi, joten se on liian vaarallinen.
Vastentahtoisesti sain oppaan houkuteltua tutkimaan luolaa syvemmälle. Olimme hyvä yhdistelmä, minulla oli valo ja oppaalla ase. Ei näkynyt leopardia, mutta pitkälle jatkuva ja moniulotteinen luola kylläkin.
Yhdestä, tai paremminkin yksistä sen asukkaista ei jäänyt epäselvyyttä. Sen paljasti kimeä kirkuna jo luolan suuaukolla. Siellä pitää majaansa tuhansittain lepakoita, joista sadat jatkuvasti parveilevat ilmassa. Aika hurja näky, kun näyttäessä valoa luolan kattoon sieltä heijastuu useita satoja kiiluvia silmäpareja takaisin.
Jatkoimme leiriin, mutta minulla oli jo kiire takaisin luolan suuaukon putoukselle. Eihän tällaista luonnollista suihkua voinut vastustaa. Taisi olla vähän liiankin kiire, sillä kaaduin juuri ennen putousta suoraan muta-altaaseen. Onneksi oli vielä vaelluksesta paskaiset vaatteet päällä.
Vaikka suihkuun meno oli aika fiasko, sitä ei ollut itse suihku. Päivän hiet oli nopeasti pesty pois. Hetkeä pidempää ei jääkylmässä suihkussa olisi voinutkaan olla.
Kun tulin takaisin leiriin, telttani oli jo pystyssä. Hetken päästä kokki toi ruoan telttaan. Tällaista kokemusta ei voi saada hienoimmassakaan hotellissa.
Kömmin vielä hetkeksi nuotion lämpöön juttelemaan staffin kanssa. On miellyttävää olla sellaisessa seurassa, mistä houkuu lämpö ja välittäminen.
Viimeinen päivä alkoi kuten aikaisemmatkin, herätys kuudelta, aamupala puoli seitsemän ja vähän seiskan jälkeen reissuun. Matkaa oli 17 km, mutta se oli helppoa. Kipeä polvi toi vähän tuskanhikeä, mutta välillä sivuttain, välillä kinkaten, pääsin mäet alas.
Majatalolla oli odottamassa lämmin suihku ja lounas.
Neljä päivää Mt. Elgonin kansallispuistossa kuuluvat elämäni tähtihetkiin. Olen kiitollisuudenvelassa luonnolle, puistolle sekä sen mahtavalle henkilökunnalle, että sain kokea jotain näin hienoa.
Vaatimattomien maksujeni ja tippieni lisäksi voin vain jakaa tarinaani puistosta. Toivottavasti mahdollisimman moni ihminen löytää tiensä sinne. Annan enemmän kuin mielelläni vinkkejä, jos joku seudulle halajaa.
Kommentit