Sipi River Lodgen asukkaille oli luvassa alennus Nalubale raftingilta ja se sai parhaat arvosanat Tripadvisorissa. Tämä tieto riitti, enkä jaksanut alkaa selvittämään muita vaihtoehtoja. Firman maineella on väliä, sillä se on paras tae turvallisuudelle.
Jinjan kupeeseen lähelle Victorianjärveä on rakennettu valtava 500 milj. € maksava pato, joka on siirtänyt kosket pidemmälle alajuoksulle. Meidät vietiin kuormurin lavalla reitin alkupisteeseen.
Parinkymmenen kilometrin matkalle mahtui kahdeksan eri tasoista koskea. Niistä voimakkaimmat kaksi luokiteltiin 5-tason koskiksi ja kaksi taisi kuulua 3-tasolle. Loput menivät siihen väliin. Lisäksi reitille mahtui yksi 6-tason koski, jonka ohi kiersimme kävellen.
Suunnitteilla on uusi pato pidemmälle alajuoksulle. Se tuhonnee pitkälti koskenlaskufirmojen bisneksen. Turha lienee mainita, että kiinalaiset toimivat padon rakentajina.
Päivä alkoi turvallisuusbriiffauksella, ensin kuivalla maalla ja sitten joessa. Vuorollaan pelastimme jokaisen vedestä ja kävimme peruskoodit läpi. Nämä tulivat lopulta tarpeeseen.
Jo ensimmäinen koski näytti, mitä tuleman pitää. Sen laskemisesta oli leikki kaukana, tai sitten lähellä, sillä olihan se ihan hauskaa touhua. Koskien välisissä suvantokohdissa joki levittäytyi paikoin kahden kilometrin leveydelle. Neljän ensimmäisen kosken jälkeen pidimme lounastauon.
Miehistöömme kuului lisäkseni kaksi japanilaista nuorta miestä ja lontoolainen editori. Siinä oli aikamoinen kontrasti. Japanilaiset kikattivat keskenään. Toisen melominen oli sama kuin olisi lusikalla kauhonut aina silloin, kun hän sai melansa veteen. Lontoolaismies oli itse asiallisuus kaikessa mielessä. Taisin sijoittua johonkin välimaastoon. Meillä oli paikallinen kapteeni, jonka olemus miellytti enemmän kuin naapuriveneen skottidiktaattorin.
Lounaan jälkeen leikki alkoi tosissaan. Ensimmäinen nelostason koski heitti raftimme kyljelleen. Pidin huolimattomasti kiinni ja se oli menoa. Hetkessä tajusin olevani veden alla. Paniikissa uin kohti pintaa. Helpotus hapen saamisesta ei kestänyt pitkään. Pyörteet veivät toiseen yhtä voimakkaaseen virtakohtaan. Tässä vaiheessa kaverit veneessä näkivät vain jalkani. Taas uinti pienessä paniikissa pinnalle. Tätä seurasi vielä kolmas sukellus.
Eihän tuossa mitään vaaraa ollut. Minulla oli pelastusliivit ja kypärä päässä. Vesimassa on valtava, eikä koskessa ollut kiviä, joten satuttamisen vaaraa tuskin oli. Silti paniikki iski veden alla, vaikka olisinkin ponnahtanut korkkina pintaan ilman vähäisintäkään uimataitoa. Mutta eipä siinä hirveän rationaalisesti tule ajateltua, kun paniikki iskee.
Vieläkin tuntuu hyvältä, kun muistelen pelastuskanootin tuomaa helpotusta. Sykkeen tasaantumiseen meni ikuisuus, vaikka nopeasti pääsinkin pelastusveneeseen.
Seuraavissa koskissa hyppäsin kumiveneen pohjalle jo ennen käskyä ja puristin kaksin käsin narusta (tälle oli oma komento, jota en jäänyt odottamaan). Toista kertaa en halunnut virran vietäväksi.
Toisessa veneessä ei siitäkään olisi ollut hyötyä; vene kaatui kokonaan ympäri viimeisessä koskessa, kuten myös avustava kumivene aiemmin.
Tunnin paluumatka sujui kuormurin lavalla rupatellen, kyläraittia katsellen ja tienvarren lasten tervehdyksiin vastaillen sekä raftingfirman tarjoamia virvoitusjuomia siemaillen.
Tämä päivä taitaa sujua kuin toissapäivä miellyttävän Source of Smile guesthousen patjoilla maaten. Kun kerroin kirjautuessani sisään ajatuksistani tehdä vähän töitä, kuistilleni järjestyi alta aikayksikön sohva ja jatkojohto. Langaton netti kuuluu paikan vakivarustukseen. Islantilaisella omistajalla on pelisilmää (ja huumorintajua). Islantilaisista on moneksi.
Tämän päivän töihin kuuluu tulevan matkareitin suunnittelu. Seuraavaksi pitäisi mennä Kampalaan tapaamaan Charles K:ta, joka on luvannut viedä minut katsomaan Teresa Nairemben kymmenen vuotta vanhaa lahjalehmää. Jos kaikki menee sovitusti, teen pienen jatko-osan tälle mainiolle Hesarin tarinalle.
Kommentit