Olemme olleet Langkawissa viikonpäivät, ylikin. Eido on kuumeessa, joten olemme lykänneet lähtöämme tulevaisuuteen. Poika on saatava terveeksi.
Meillä on kiva asunto rannalla ja hyvä netti. Olen hoitanut useita käytännön asioita, vuokrasopimuksia, verotusta ja olen alkanut jo tehdä juttuja tulevaan työhöni liittyen. On mukavaa huomata innostukseni siitä. Mutta pidetään tämä matkablogina ennen kaikkea Eidolle, mutta myös itselleni ja niille muutamille lukijoille, jotka tänne eksyvät.
On aika kirjata muistoja Borneosta, sillä muuten se jää tekemättä. Tai vähintään ajatukseni latistuvat matkan jälkeiseksi listaukseksi käydyistä kohteista. Sellainen tästä tullee nytkin, mutta ainakin haluan kirjata joitain tuoreita mietteitä.
Borneo on yksi niistä saarista, jonne olen halunnut varmaan niin kauan kuin olen tietänyt sen siellä olevan. Nyt, kuten usein aikaisemmin, päätös lähdöstä oli hetken idea.
Istuimme joulukuussa bussissa viimeisellä Slovakian pelimatkalla. Peli oli kuten koko aiempi kuukausi. Pelasimme hyvin, jopa hieman yläkanttiin, mutta se ei ollut riittävästi ammattilaissarjassa, jossa olimme ainoa puoliammattilaisjoukkue. Muutaman pisteen tappiossa oli erilainen sävy, sillä jo edellisellä viikolla seura oli ilmoittanut irtisanomisestani, mutta pyytänyt viimeistä palvelusta.
Sovimme pelaajien kanssa, että annamme kaikkemme, mikä oli vähällä johtaa vierasvoittoon. Tulomatkalla takki tyhjänä sanoin Silvialle (teimme poikkeuksen ja lähdimme koko perheen voimin matkaan), että haluaisin nähdä Borneon. Sieltä löysimme itsemme reilu kaksi kuukautta ja muutaman ohi menneen työtunnustelun jälkeen.
Malesian puoleisessa Borneossa on kaksi osavaltiota, joiden pääkaupungit Kuching (Sarawak) ja Kota Kinabalu (Sabah) ovat yleisimmät saapumispaikat vierailijoille. Me aloitimme Kuchingista.
Emme olleet yksin. Kuchingin lentokentällä meitä oli odottamassa isäni ja puolisonsa, siis Eidon isovanhemmat, jotka olivat saapuneet Suomesta Singaporen kautta pariakymmentä minuuttia aikaisemmin. Tämä on neljäs kerta, kun tapaamme tällä tavalla toisella mantereella. Jälleennäkeminen näin on aina ollut hieman hassua ja epätodellista. En ole koskaan ollut mikään perheihminen, mutta silti hetki herättää tunteita, monenlaisia. Nyt tunnetta lisäsi Eidon reaktio.
Otimme siis isommalla porukalla ensiaskeleemme Borneon saarella, paikallistimme yhteisen Airbnb-asuntomme ja löysimme läheisen iltaruokamarketin. Emme tienneet sitä silloin, mutta löysimme jo silloin oman edullisen Borneomme. Toisin kuin googlettelu etukäteen vihjasi, on mahdollista kiertää saarta ja sen luonnonpuistoja välttäen hintavat matkatoimistot, joilla on vahva ote turistieuroista. Tietoa on vain haastavaa löytää.
Kuching on aika viihtyisä, vahvasti kiinalaisvaikutteinen suurkaupunki, joka on levittäytynyt rannikolle joen varteen. Joen molemmin puolin on rakennettu mukavat kävelybulevardit. Löytyypä sieltä muutama leikkipaikkakin.
Tallailtuamme ensimmäisen Borneo- päivämme Kuchingin katuja seuraavalle aamulle päätimme ottaa kohteeksemme ensimmäisen luonnonpuiston. Bako national park sijaitsee aivan Kuchingin kupeessa. Otimme taksin satamaan, jossa sinne myydään pääsylippuja. Puisto on pienen venematkan takana, joka kuuluu lipun hintaan. Aamulla saimme kuitenkin kuulla, että viimeinen vene on mennyt ja seuraava lähtisi vasta iltapäivällä nousuveden aikaan.
Hetken tuumittuamme päätimme lähteä takaisin ja bussilla Semenggoh wildlife centeriin. Siellä on puoli puolivillejä orankeja, joita kotiutetaan luontoon. Orankeja on mahdollista nähdä kaksi kertaa päivässä, kun niitä ruokitaan - mutta vain teoriassa.
Perillä meille selvisi, että metsässä on hedelmäaika ja orankeja on edellisen kerran nähty ruokintapaikalla pari kuukautta sitten. Silvia ja minä päädyimme jättämään liput väliin, mutta Eido pääsi sentään ruokintapaikalle isovanhempien kyydillä.
Seuraavana päivänä kävi parempi tuuri, vaikka melkein taas myöhästyimme aamun veneestä Bakon luonnonpuistoon. Puisto ylitti odotuksemme, tai ennemminkin ilman odotuksia kokemus oli loistava. Matkustaessa on helppo oppia, miten väärät odotukset tuottavat turhia pettymyksiä. Turhaan ei buddhalaisessa opetuksessa kerrota niiden olevan yksi kärsimyksen lähde.
Puistossa on useita eri tasoisia kävelypolkuja sekä pieni opastuskeskus, jonka vierasmajoissa on mahdollista myös yöpyä. Kävelimme Silvian ja Eidon kanssa polkua rantaan, jossa vesi oli vetäytynyt paljastaen kiehtovan vuorovesieliöstön. Tuhannet ravut, mutaiselle maalle sopeutuneet liejuryömijäkalat, kahlaajalinnut noukkimassa purtavaa. Ne kaikki yhdessä teräväpiirteisen kallion ja rantaan asti ulottuvan sademetsän kanssa tekivät kävelystä upean, mutta hikisen ja mutaisen kokemuksen.
Palasimme lähtöpisteeseen rantaa pitkin. Siellä puistonvartija halusi opastaa meidät pihapiiriin näkemään Borneon kuuluisia nenäapinoita, kaguaanin, kyynsukuisen käärmeen ja puun latvuksessa kyyhöttävän pöllön. Apinoita lukuunottamatta kaikki odottivat lepopaikoissaan kuuman päivän kääntymistä yöksi. Ammattioppailla on uskomaton kyky nähdä villieläimiä sielläkin, missä tottumaton silmää bongaa vain puita.
Liito-oravaa muistuttava kaguaani on minulle uusi tuttavuus. En ollut edes kuullut sen olemassaolosta, vaikka olin kyllä biologian tunneilla enemmän kuin hereillä.
Teimme vielä Silvian kanssa pienen kävelyn kahdestaan Eidon jäädessä Vaarin ja Raunin huomaan. Vaikka Eido on usein verratonta seuraa, on aika mukavaa saada hetki aikaa ilman jatkuvaa tarkkailemista ja huolta. Silloin saatoimme keskittyä vain luonnon tarkkailuun. Hetkemme koitti, kun pysähdyimme kuuntelemaan rytinää oksistossa. Saimme kohdata nenäapinan keskellä metsää omassa rauhassa. Se oli hieno kohtaaminen!
Kuchingin seudulla on useita muitakin kehuttuja luonnonpuistoja, mutta niihin pääseminen ei ole kovin yksinkertaista ja valmiit paketit vaikuttivat kohtuuttoman hintavalta.
Pienen neuvonpidon jälkeen päädyimme tekemään yhden pidemmän luontoretken. Sain käsiini paikallisen oppaan yhteystiedot. Viestittelimme aikamme ja kun vaarikin kelpuutti ilmastoimattoman majoituksen viidakkokylässä muutaman tunnin auto- ja samanmoisen venematkan takana, oli lähtöpäätös tehty.
Batang Ai on sisämaassa lähellä Indonesian rajaa sijaitseva luonnonpuisto. Se koki suuren mullistuksen, kun 80-luvulla Batang Ai-joki padottiin. Muodostunut tekojärvi peitti alleen ison osan luontoa, mutta myös paikallisen heimojen asuintaloja.
Me suunnistimme syvälle metsän keskelle, muodostuneen tekojärven toiselle puolelle. Oppaamme mukaan venematka ennen padon rakennusta kesti pari päivää, mutta nyt pääsimme Nanga Sumpan kylään sujuvasti. Vain kerran meidän piti nousta veneestä kiertääksemme pienen vesiputouksen.
Mitä syvemmälle metsään menimme, sen kapeampi ja matalampi oli joenuoma. Ja sitä hienommalta ja elävämmältä vaikutti sademetsä ympärillämme. Lopulta pääsimme Nanga Sumpan kylään, jonka sydämen muodosti perinteinen long house, missä toistakymmentä perhettä asui perinteitä kunnioittaen. Tämän lisäksi kylässä oli toista tusinaa omakotitaloa ja luonnollisesti paljon kanoja, koiria ja kissoja juoksentelemassa ympäriinsä.
Kotieläinten äänet sekottuivat viidakon eläinten huutoihin, kurnutukseen, lauluun ja rapinaan. Monesti on vaikea tunnistaa, kuuluuko ääni hyönteiselle, sammakolle, linnulle vai jollekin muulle. Illan tullen tulikärpäset etsivät kumppania ja luovat pienen valopisteen taivaalle. On upeaa viettää aikaa tuollaisessa paikassa. Se palauttaa mieleen, kuinka vähän tarvitsemme onnellisuuteen ja kuinka helppoa se on hukata kaupunkien hektisyydessä.
Toisena iltana saimme tutustua kylän tapoihin, jonka rytmiä pienimuotoinen turismi värittää. Meidän neljän huoneen majapaikan lisäksi kylään on rakennettu isompi maja, jonne matkatoimistot tuovat turisteja. Tämä tuo kyläläisille lisäelinkeinon ja mahdollistaa käsityön kauppaamisen.
Illaksi kyläläiset kokoontuivat long houseen perinteiseen juhlaseremoniaan. Vaikka se olikin osoitettu meille, tuloja tuoville vieraille, seremoniasta välittyi perinne ja spontaanius.
Vanha nainen aloitti rummutuksen, johon vähitellen liittyi puolenkymmentä miestä. Rytmikäs rummutus oli improvisoitua, mutta toisti opittuja kuvioita.
Hetken päästä nainen jätti rumpunsa ja tanssi silmät kiinni rumpujen rytmissä. Jos pitäisi yhdellä sanalla kuvata tanssia, se olisi karismaattinen. Naisen vartaloa on aika heikentänyt, mutta silti se vaikutti vahvalta. Ennen kaikkea hän vaikutti henkisesti voimakkaalta. Näki, että hän nautti valtavaa kunnioitusta, sellaista jota perinteikkäässä yhteisössä vanhat ja kokeneet ihmiset saavat osakseen. Vanhus ei ole kuluerä, jonka laitokseen sijoittamisesta omaiset vääntävät.
Toinen karismaattinen taiteilija osui ikähaitarin eri laitaan. Parin vuoden ikäinen poika pysytteli ensin taka-alalla, mutta hivuttautui koko ajan lähemmäksi estradia. Yhdet rummut oli jäänyt vapaaksi. Poika innostui lyömään rumpuja huimalla rytmitajulla. Myös hänen tanssinsa osui hämmästyttävän hyvin rumpujen lyönteihin. Syntynyt muusikoksi, sopisi hienosti luonehdinnaksi. Ei ihme, että monissa kulttuureissa uskotaan jälleensyntymään. Oikeastaan vain monoteistiset uskonnot ja länsimainen viimeisten vuosisatojen materialismi on heittänyt ajatuksen roskakoriin.
Poika ei tarvinnut mitään rohkaisua, mutta se maistui kiitettävästi kylän miehille ja turisteille. Tarjolla oli kotitekoista riisiviiniä, jonka maku vaihteli tekijästä riippuen. Siihen tilaisuuteen sopi hyvin ottaa reissumme harvat alkoholiannokset. Eidon nukahdettua seurasimme vielä tovin karnevaaleja, kunnes siirryimme nukkumaan omaan askeettiseen, mutta kotoisaan pikkupitkätaloomme.
Se oli hieno päätös kahden yön ja kolmen päivän Batang Ain vierailulle, jossa toki tärkeintä oli vierailu luonnossa. Kylästä käsin teimme pienen viidakkovaelluksen ja veneretken syvemmälle metsään. Vaikka emme isompia eläimiä nähnyt - teoriassa oli mahdollista nähdä orankeja, apinoita, kissaeläimiä ja paljon muita, sademetsästä jäi hienot muistot. Jatkoimme niin syvälle metsään kuin se matalapohjaisilla ja kapeilla veneillä oli mahdollista. Käännyimme takaisin pienen vesiputouksen kohdalla, joka tarjosi kivat puitteet lounaallemme.
Viimeisenä päivänä oli edessä tuttu venematka takaisin yleiselle tielle. Nyt pystyimme keskittymään paremmin maisemiin, sillä tullessa sade piiskasi sellaisella voimalla, että kasvoihin sattui.
Me työllistimme koko perheen. Tullessamme kuskina oli oppaamme isä, kyydistä takaisin Kuchingiin vastasi hänen äitinsä. Siitä jäi hyvä mieli. Hintakin oli puolet siitä, mitä suuret matkatoimistot olisivat veloittaneet.
Kuching oli jo nähty. Nyt se oli vain pakollinen pysähdys ennen lentoa viimeiseen stoppiimme Sarawakissa, Gunung Mulun luonnonpuistoon. Se on yksi hienoimmista puistoista, jossa olen koskaan vieraillut. Siitä taidan kirjoittaa oman kirjoituksen.
Listaushan tästä kirjoituksesta tuli, mutta sillä on arvonsa. Myöhemmin näitä on mukava selailla. Ajan myötä on yllättävän helppoa unohtaa, missä on käynyt. Ainakin Eidon :)
Kommentit