Aamulla klo 7.15 herään hotellipuhelimemme soittoon. Olen niin sikeässä unessa, että kestää hetken tajuta, mistä hälytys tulee. Kun viimein saan vastattua, vastaanottovirkailija juttelee vietnamiksi. Hän onnistuu englanniksi kertomaan, että bussiliput ovat tulleet ja minun pitäisi mennä alas.
Kerään hissimatkan ajan kiukkua ja annan palaa. Edellisenä päivänä kaikki oli sovittu ja liput maksettu. Kun viimein saan tämän Google translatorilla selitettyä, edellispäivän virkailija tulee hymyillen paikalle. Kaikki pitäisi olla kunnossa, hän sanoo. Pahoittelen toiselle virkailijalle malttini menetystä. Tämä on oikeastaan ensimmäinen kerta tällä reissulla.
Myöhemmin selviää, että kaikki ei ollut kunnossa, mutta se on eri tarina. Matkustaminen Vietnamissa ei aina ole yksinkertaista.
Tämä yhdessä Quy Nhon-yöpymisten kanssa on ensimmäinen kerta, kun vietämme aikaa todellisessa hotellissa. Aikaisemmat reilu viisi kuukautta olemme yöpyneet erilaisissa kotimajoituksissa ja guesthouseissa, jos yhtä hotelliyötä Sorongissa ei lasketa.
Nyt Nha Trangissa meillä on parvekkeellinen huone 15:ssä kerroksessa. Sieltä on hulppea näkymä, vaikkakin kaupungin takapihalle. Nha Trang on erikoinen kaupunki. Kilometrien pitkän hiekkaranta rajoittuu rantabulevardiin, jonka takana on taivasta hipovien hotellien rivi.
Paikka on täynnä venäläisiä turisteja. Kauppojen nimet ovat kyrillisillä aakkosilla. Kai se on hyvä, että venäläisetkin pääsevät jonnekin. Eristämisen historia maailmanpolitiikassa ei ole kovin menestyksekäs. Enkä haluaisi syyllistää yksittäistä kansalaista siitä (vaikka alitajunnassa niin teenkin), että joku on päättänyt aloittaa järjettömän sodan - jos nyt sodassa on koskaan järkeä. On jotenkin absurdi ajatus, että maan rajojen siirtämisessä on jotain mieltä. Voisiko se tuoda yksittäiselle kansalaiselle enemmän onnea? Noh, eipä kai kansallisvaltioiden konsepti ole tuonut paljoa hyvää.
Meidän makuun Nha Trang ei kuitenkaan ole. Merikään ei oikein houkuta uimaan. On vaikea uskoa, että hotellien jätevedet päätyisivät jonnekin muualle kuin lähimeriin, enkä luota hirveästi niiden käsittelyyn.
Onneksi meillä on kiva uima-allas hotellin katolla. Sieltä on hauska katsella rantaa ja sen elämää. Erikoista on huoneemme hinta. Maksamme siististä pikkukodistamme 15 euroa. Paljon enemmänkin voisi maksaa, mutta tuolla saa kaiken mitä tarvitsemme.
Nha Trang ei ollut meidän mielessämme missään vaiheessa, edes meidän pitkällä listalla. Kuten ei ollut Quy Nhonkaan, toinen rantastoppimme Hoi Anin jälkeen.
Quy Nhon on vähän kaikkea, mitä Nha Trangkin, mutta pienemmässä mittakaavassa. Siellä kaupunkiranta on jopa vähemmän houkutteleva kuin Nha Trangissa. Siksi käytimme päivän vuokraamalla skootterin ja ajoimme puolentunnin matkan pienemmälle rannalle.
Siellä meressä oli taas kivat turkoosit sävyt ja rannalla mukava kalapaikka. Kokeilimme hieman erikoisempia mereneläväannoksia hyvähköllä menestyksellä.
Jatkoimme siitä, mihin edellisenä iltana jäimme. Silloin valitsimme yhden lukuisista Quy Nhonhin kalaravintoloista. Ravintola oli täynnä pikkuakvaarioita, joista kiikutettiin tuoretta merenelävää pöytään. Yhdessä akvaariossa oli stonefish-kaloja (en tiedä, miten suomeksi näitä Synanceia-suvun kaloja kutsutaan).
Niihin on tottunut sukelluksilla. Ne ovat yksi syy, miksi vettä pitää pyyhkäistä kivien päältä ennen kuin ottaa siitä otteen. Nämä veijarit ovat todella hyviä naamioitujia ja monesti tulee sukellettua ihan vierestä, eikä silti havaitse kämmenen kokoista kalaa. Pirullisen niistä tekee niiden myrkyllisyys. Pahimmillaan stonefishin myrkky tietää hengenlähtöä. Se tekee ulkonäön lisäksi näistä kaloista todella kiehtovia.
Mutta tämä ravintola tarjosi stonefish-sashimia. Mikäli ruokalistaa oikein google tranlatorilla tulkitsin, hinta oli 1,3 miljoonaa dongia, vajaa 50 euroa kilo. Me jaoimme Silvian kanssa saman ajatuksen. Kaloja on paljon mukavampi nähdä meressä kuin akvaariossa. Ehkä meistä vielä tulee totaalisia kasvissyöjiä joku kaunis päivä.
Syy, miksi vietimme neljää päivää näissä rantakaupungeissa, oli yksinkertaisen valitettava, Eidon sairastelu. Hänellä oli Hoi Anissa korkea kuume ja kurkku kipeänä. Niinpä pidimme huoneemme hotellimaisessa Daisyn homestayssa viikon ajan ennen kuin päätimme jatkaa matkaa.
Vasta lääkärin määräämä antibioottikuuri toi helpotusta, tai sitten ajoitus oli sattumaa. Periaatteessa en pidä ajatuksesta syödä antibiootteja, mutta tällaisessa ympäristössä on helposti ylivarovainen.
Lopulta, kun aika oli kypsä matkustamiseen, kaikki pitkän matkan välineet olivat täynnä. Vietnamilaiset juhlivat maan vapauttamista amerikkalaisista. Myös Eidon kunto puolsi välipysähdysten lisäämistä Dalat-matkaan. Tälläkin tapaa junamatkaa Hoi Anista Quy Nhoniin kertyi kuusi tuntia ja Quy Nhonista Nha Trangiin kesti nelisen tuntia. Ne olivat mukavia siirtymiä. Junat ovat Vietnamissa siistejä ja kulkevat ajallaan.
Bonuksena pääsimme näkemään kaksi suosittua rantapaikkaa, joihin emme muuten olisi menneet. Se oli aika veikeä kokemus. Olimme kuin turisteja pitkästä lomastamme.
Nha Trangissa vain ihmettelimme menoa, mutta Quy Nhonissa otimme skootterin päiväksi allemme. Se oli ensimmäinen kerta tällä reissulla, kun ajaminen tuntui hieman epämukavalta. Kaupungin bulevardit ovat pitkiä ja suoria. Joidenkin liikkujien nopeudet ovat sen mukaisia.
Vietnamissa pitää liikenteessä olla erityisen tarkkana. Väki ajelee skootterilla oikealle ja vasemmalle sen kummemmin taakse vilkuilematta ja luottavat, että edellä menevät pitävät oman linjansa. Monet ajavat tien sivusta ajoraiteille ilman varoitusta tai muiden huomioimista. Sanomattakin on selvää, että isoimmilla on etuajo-oikeus. Rekka tai bussi saattaa koukata milloin vain vastaantulijan kaistalle ohittaessaan pienempiään.
Lisämausteena sopassa ovat väärää kaistaa vastaan tulevat skootterit. On yleinen käytäntö, että mikäli matka on lyhyt, skootterit tulevat hiljaisella vauhdilla vastaantulevien kaistalla. Olemme itsekin kokeilleet tuota. Silvian sanoin se voi olla jopa turvallisempaa, sillä tien ylittäminen on usein haastavaa skoottereiden sinkoillessa yllättävästi vastaan. Näistä syistä olen pitänyt nopeuden minimissä ja todella keskittynyt liikenteen tarkkailuun. Toistaiseksi emme ole olleet missään vaaratilanteissa, paitsi silminnäkijöinä. Olemme päässeet todistamaan jo kahta ikävää skootterikolaria, joista kyllä kuski on noussut omin jaloin ylös.
Kaikesta huolimatta skootteri on kiva väline liikkumiseen. Samalla oppii tuntemaan paremmin paikallista kulttuuria, monessakin mielessä. Pääosin ajaminen on ihan hupia. Meistä on tullut hyvä tiimi. Eido on oppinut starttaamaan mopedin, Silvia lukee karttaa, näyttää suuntamerkkiä varmistaen, ettei kääntyessämme kukaan vilkusta huolimatta yritä ohittaa keskustan puolelta sekä varoittaa minua sisäkaistan ohittajista.
Tällä hetkellä skootteroimme Dalatin kaupungissa, mikä on kivaa vaihtelua helteisen rannikon jälkeen. Jo ranskalaiset pakenivat tänne, puolentoista kilometrin korkeuteen, pahimpia helteitä. He jättivät jälkeensä arkkitehtuurin ja kahvilakulttuurin.
Ensimmäisestä hetkestä alkaen olen pitänyt kaupungista. Siihen ei ole pienimpänä syynä mukava kotimajoitus. Meillä on kolmannen kerroksen parvekkeellinen ja tilava huone tunnelmallisesta vanhasta pienkerrostalosta. Omistajat ovat todella ystävällisiä, kiikuttavat Eidolle hedelmää, laukkumme korjattavaksi ja mitä vain olemme pyytäneet. On jopa hieman huono omatunto maksaa tästä vain vajaa 10 euroa yöltä. Se on kaupungin hintataso. Olimme valmiita maksamaan yli meidän keskihintojen, mutta tuskin sillä olisi saanut parempaa.
Meillä on vieressä kiva leipomo, josta ostamme aamuisin kookospiirakkaa sekä kahvileivoksen. Ne mukana ajamme läheiseen hienostokahvilaan, josta tilaamme kookoskahvit - Vietnam on kuuluisa erikoiskahveistaan. Muna-, suola- ja kookoskahvi ovat kaikki kokeilemisen arvoisia.
Kahvilassa on erikseen ovimiehet, jotka vievät skootterimme oikeaan paikkaan kadun varteen ja tuovat sen meille lähtiessämme. Tämä on Eidolle kova pala, sillä hän suuttuu, kun joku muu käsittelee meidän menopeliä. Me saamme sitten pyydellä sitä anteeksi ovimieheltä. Kaksi isoa kookoskahvia maksavat noin neljä euroa, joten ei niistäkään budjettimme nurin mene.
Ensivaikutelmani kaupungista muistutti Dharamshalaa, Intian tiibetiläiskaupunkia. Se oli iso syy lämpimään ensikuvaani, mikä ei ole pettänyt. Olemme käyneet vierailemassa useammassa buddhalaispagodassa. Niissä on ollut lämmin tunnelma. Sisäinen apinamieleni on saanut hetken rauhan ja yhteys Eidoon on vahvistunut, sillä hän on kulkenut paljon kantorinkassa selässäni.
Nämä vierailut ovat lähentäneet koko perhettämme, jossa on oma mausteensa buddhalaisuutta, tapasimmehan Silvian kanssa Myanmarissa vuorella, buddhalaispagodan juurella. Siksikin, aikamme tuskailtuamme italialais-suomalaisten nimivaihtoehtojen kanssa, päädyimme Eidoon. Sen löysimme buddhalaisnimistöstä tarkoittaen valon tuojaa tai polun näyttäjää.
Vaikka pagodat ovat lähtökohtaisesti harmonian tyyssijoja, Chua Ling Phuoc pagodan suunnittelijat ajattelivat laajemmin. He rakennuttivat kellarikerrokseen sokkeloisen kabinetin täynnä hirviöitä, luurankoja ja mitä mielikuvituksellisempia kauhuhahmoja. Lopputulos on todella onnistunut. Näimme kahden nuoren naisen menevän edessämme luolastoon. Hetken päästä ei palasivat naamat vääristyneenä takaisin. Selvisi, että he eivät uskaltaneet alkua pidemmälle. Lopulta tytöt rohkaisivat mielensä ja seurasivat meitä välillä kiljuen. Kannattaa elää hyvä elämä ja välttää jälleensyntymä helvetissä!
Dalatissa kannattaa myös vierailla Crazy Housessa, todella hullussa talossa. Vietnamilainen naisarkkitehti Dang Viet Nga on laittanut tuulemaan. Hänen sanotaan saaneen vaikutteita Gaudista, mutta lopputulos on kyllä paljon hullumpi. Eido todella nautti kiipeilystä erikoisissa porraskäytävissä ja mielikuvituksellisissa huoneissa!
Dalat ei ole ollut ainoa viihtyisä kaupunkistoppimme. Vaikka aikaamme Hoi Anissa synkisti Eidon sairastelu, ehdimme myös pyöriä kaupungin vilskeessä. Sitä siellä todella riitti. En muista hetkeen nähneeni niin paljon turisteja pienellä alueella.
Se ei ole ihme. Hoi An on todella viehättävä pikkukaupunki. Se oli aikoinaan Vietnamin tärkeimpiä satamia, mutta joen liettyminen vuosisata sitten esti isompien laivojen pääsyn ja satamaliikenne siirtyi muualle. Tuolta ajalta on jäänyt jälkeen kauniita satama- ja kaupparakennuksia joen varteen. Nyt vanhakaupunki on uudessa kukoistuksessaan, sillä turismi tuo rahaa ja raha mahdollistaa entisöinnin. Varsinkin iltaisin tuhannet paperilyhdyt luovat uniikin tunnelman. Nautin todella kävelyistämme jokivarressa.
Ennen Hoi Ania pysähdyimme kolmeksi päiväksi Hueen, entiseen pääkaupunkiin. Vasta Ranskan vallan loppuvuosina Vietnamin monarkia näivettyi kansan otettua sen vallan, mikä länsimaalaisilta valloittajilta herui. Kävimme katsomassa kuninkaallisten asumuksia ja hautoja. Jotain irvokasta tuollaisessa ihmispalvonnassa on, on se sitten hankittuihin meriitteihin ja synnyinasemaan perustuvaa. Ehkä se tuo turvaa ihmisille tai kohteen samaistua? Kiinnostava stoppi Hue joka tapauksessa oli.
Pysähdykset Quy Nhossa ja Nha Trangissa tarkoittivat sitä, että päivämme alkavat käydä vähiin. Silti on ollut hyvä valinta jättää viisi päivää Dalatille ennen pikaista rannikkopyrähdystä Mui Nessä ja viimeisiä päiviä Saigonissa.
Etelän saaret jäävät nyt väliin, mutta ehkäpä se on hyväkin. Indonesian ja Thaimaan rantojen jälkeen odotuksemme saattaisivat olla liian korkealla. Erikoista ajatella, että viikon päästä olemme Rooma piazzojen ja pastapatojen äärellä.
Kommentit