Lentokenttävirkkailijalla katselee kaksi päivää vanhoja koronatestejämme ja puistelee päätään. Ruudulta hän silmäilee Italian viranomaisohjeistusta: mikäli koronatesti on yli 48h tuntia vanha, vaaditaan kahden viikon karanteeni. Hänen ei kai kuuluisi edes päästää meitä lennolle. Tai sitten kuuluisi. Hän nauraa, että Italia on Italia. ”Me suomalaiset kaipaamme selkeitä ohjeita”, hän jatkaa.
Ohjeet ovat kuulemma vaihtuneet harva se hetki. Hän puhuu englanniksi ja nauraa yhdessä Silvian kanssa, joka toteaa saman. Silvian äiti on ollut yhteydessä kotimaansa matkailuministeriöönkin, mutta selkeitä ohjeita ei saa mistään. Pian ensimmäinen jännitys on ohi. Meillä on käsissä lentoliput, eikä portilla enää tarvitsisi passin lisäksi muita dokumenttejä.
Koneessa täytämme lomakkeen, joka vaadittaisiin maahanpääsyyn. Saimme hieman erilaisen lomakkeen lähtöselvityksestä. Ilmeisesti se on jo vanhentunut. Tulostimme viimeisen version italialaisen viranomaisen nettisivuilta. Kentällä se selviäisi.
Ja selviäähän se. Italiainen poliisi pyytää meidän koronatestejämme. Puolivillaisesti hän vilkaisee niitä ja vaihtaa Silvian kanssa muutaman sanan italiaksi. Ei puhettakaan karanteenista tai siitä, että testimme ovat yli 48 tuntia vanhoja. Olemme Roomassa, eteläisimmässä Euroopassa ja toimimme maan tavalla. Näitä juttuja olemme Silvian kanssa naureskelleet viimeisen vuoden, koko yhdessäolomme ajan.
Silvian tuttuvapariskunta on vastassa kentällä. Emme halaa ja pidämme maskeja päässämme. Pysähdymme matkalla näköalapaikalle lähelle Suomen suurlähetystöä. Sieltä aukea näköala koko historialliseen Roomaan. Nuoret istuvat kivikaiteella ja juovat kaljaa. Eikä maskeista ole tietoakaan. Jotenkin nautin tuollaisesta vapaudesta. Mutta samalla arvostan todella korkealle sitä, miten noudatamme Suomessa ohjeita. Varmasti osittain siksi meidän koronatilanteemme ei koskaan ollut lähellekään sitä, mitä se oli Italiassa.
Tästä olemme myös paljon puhuneet. Silvia on monet kerrat hämmästellyt ja ihastellutkin, miten Suomessa toimimme. Voimme mennä lähikirjastoon omalla kortillamme sen aukioloaikojen ulkopuolella. Tai voimme punnita kaupassa itse hedelmämme. Pieniä esimerkkejä on todella paljon. Olen pitänyt tuollaisia asioita itsestäänselvinä, mutta Silvialle ne ovat ihmetyksen aihe. Se on auttanut minua ymmärtämään suomalaisuutta.
Näitä mietin, kun istun takapenkillä roomalaisen Valerion painaessa kaasua. Hän ajaa juuri siten, miten kuvittelen italiaisen ajavan. Vaihtaa viime hetkellä kaistaa. Kiihdyttää rajusti ehtiäkseen pieneen rakoon ja kääntyäkseen sivukaistalle. Käyttää vilkkua silloin kun käyttää. Suomessa tuollaisella ajolla saisi puolet kanssa-ajajista repimään pelihousunsa. Täällä se lienee maan tapa.
Lopulta pysähdymme pizzerian eteen. Ruoka, se on Italiassa pyhää. Eikä tämä ole vitsi. Ruoasta olemme Silvian kanssa saaneet kovimmat tappelumme viimeisen vuoden aikana. Jossain vaiheessa opin, että Silvia on tosissaan neuvoessaan, miten spaghettia pitää syödä. Sitä pyöritetään pelkällä haarukalla. Lusikkaa ei kuulu käyttää, veitsestä puhumattakaan.
Eikä myöskään siitä enää pitkään aikaan ole keskusteltu, että onko meillä kotona yhteinen illallinen harjoitusten jälkeen. Syömme ja laitamme yhdessä ruokaa. Piste. Lähes kaikesta muusta olemme voineet keskustella. Ja siitäkin. Mutta vain, jotta tietäisimme, mitä tulemme syömään. Tuostakin olen oppinut nauttimaan. On ihana laittaa yhdessä ruokaa. Kun olen väsynyt, Silvia tekee ruoan. Se on oikeastaan aika etuoikeutettua. Asiamme ovat syömisen suhteen ihan kivasti järjestyksessä.
Mutta pizzeriassa emme Suomessa ole voineet käydä. Ei edes Mamma Mariassa Lahden keskustassa, vaikka siellä on italialainen kokki ja kehuttu ruoka. Vain Roomassa on oikeaa pizzaa, ja ehkä jossain määrin myös muualla Italiassa. Ja täytyihän heti ensimmäisenä iltana maistaa oikeaa pizzaa.
Pizzasta pari huomiota. Listalla on erikseen pizzat tomaattikastikkeella ja ilman. Makuyhdistelmät ovat tarkkaan mietittyjä. Vain ne ovat oikeita. Muualla tehdään karseita virheitä. Mainitsen pahimman: ananasta ei ikinä laiteta pizzaan. Tai sitten se ei ole pizza. Mutta en voi väittää vastaan. Ensimmäinen roomalainen pizzani on mahtavaa.
Tavatessani Silvian äidin palaamme jälleen oikeaoppiseen syömiseen. Päädyn rohkeaan ratkaisuun äidin viedessä meidän lounastamaan. Tilaan anjovisspaghettia. Olen syönyt jo jonkin aikaa, kun huomaan Silvian ja äitinsä keskustelevan minusta. Syy selviää pian. Silvia selittää minun käyttävän veistä vain mozzarellan leikkaamiseen, ei itse spaghetin syömiseen. Se on siis totta. Italiaiset todellakin tekevät syömisestä elämää suuremman asian.
Vielä vuosi sitten en olisi kuvitellut tuollaisen olevan mahdollista. Tätä on kokemus elämästä, omien uskomusten kyseenalaistamista. Ihmiset todellakin ovat erilaisia eri puolilla maailmaa. Ja eteläisestä Euroopasta on matkaa Suomeen, jossa opettelimme vielä tulen tekemistä, kun Italiassa järjestettiin ruokaorgioita.
Viidentenä päivänä käymme tekemässä uuden koronatestin. Apteekin ulkopuolelle on pystytetty teltta, johon pääsee ilman jonotusta. Hoitaja kaivaa nenästäni näytteen. Nyt osaan jo odottaa epämiellyttävää tuntemusta, onhan tämä toinen testini. Odotamme pihalla hetken aikaa, kunnes meidät kutsutaan sisään. Maksan 44 euroa kahdesta testistä. Saamme käteemme negatiiviset testitulokset. Olemme nyt virallisesti vapaita tallaamaan Rooman katuja.
Koronatestien jälkeen palaamme Silvian asunnolle, jossa olemme viettäneet viisi päivää. Ne päivät ovat menneet nopeasti töitä tehdessä. Muutamme Silvian Airbnb-asunnolle ihan Vatikaanin kupeeseen. Tosin ei edellinenkään asunto ollut sieltä kaukana. Iltapäivällä juhlistamme karanteenin päättymistä herkkulounaalla Borgo Piolla. Varsinkin Silvian häränhäntäpasta on erinomaista – jopa minun mielestä, vaikka en lihaa juuri syökään.
Olen käynyt Roomassa joskus 15 vuotta sitten. Siitä reissusta ei jäänyt kovin paljoa muistoja, paitsi missattu lento ja rallattelu Vatikaanin sisäpihalla. Nyt on aikaa enemmän ja paras paikallisopas näyttämässä paikkoja.
Ensimmäisenä päivänä pyöräilemme vain keskustassa. Vilkaisemme nopeasti Pantheonia ja Fontana di Treviä, mutta vain saadaksemme ensimakua. On huimaa, miten paljon Roomassa on historiallisia kohteita. Keskustan pienet kujat saavat mielikuvituksen laukkaamaan. Mietin mielessäni, miten siellä on kulkenut ihmisiä roomalaisissa toogissa tai ryysyisiä keskiaikalaisia. Tai kuinka hevoset ovat kopistellut siellä kavioitaan. Varsinkin pienillä kaduilla on kiva pyöräillä, koska turisteja ei juurikaan näy ja autot eivät siellä hurjastele.
Parasta kiireettömässä lomailussa on, että ei ole pakko tehdä mitään. Edellisen päivän nähtävyydet ovat vieneet voimamme. Katsomme sunnuntaiaamupäivällä Netflixistä yhden jakson Suburraa ja sitten myös toisen. Lopulta emme muuta teekään. Suburra on nyt erityisen koukuttavaa, sillä se sijoittuu Roomaan ja kertoo rikollisjengien toiminnasta kaupungissa. Siinä on hyvin löyhä yhteys todellisuuteen, sillä se sijoittuu 2010-luvulle. Ja tunnistan sieltä jotain tuttuja paikkoja.
Maanantaina on sitten aika urakoida. Lähdemme aamupäivällä Vatikaanimuseoon. On epätodellista, miten siellä ei ole ollenkaan jonoa. Edellisellä kerralla jono ulottui kolmannelle seinälle. Nyt voin varmaan tunnustaa, että etuilimme silloin härskisti. Se oli silloin nuoren mielen huvittelua.
Kierrämme rauhassa kuuluisia maalauksia. Rafaello, Michelangelo ja lukuisat muut maailmankuulut taiteiljat ovat jättäneet jälkensä museoon.
Jopa Sikstuksen kappelissa on suhteellisen rauhallista. Sen maalaushahmot ovat hämmentäviä. En osaa sanoa, kuinka paljon se vaikuttaa, että kyseessä on ehkä kuuluisin yksittäinen taideteos maailmassa. Tai se, että tiedän Michelangelon kiipeilleen katonrajassa neljän vuoden ajan. Toisaalta se osa maalausta, jossa Aatamin sormi koskettaa Jumalaa on jopa yllättävän vaatimaton - ehkä siksi, että kyseisen kohdan on nähnyt t-paidoissa, julisteissa ja valokuvina suurennettuna satoja kertoja. Nyt 21 metrin korkeudessa maalaus on yllättävän pieni ja huomaamaton.
Lopulta tallaamme museon kilometrikäytäviä nelisen tuntia. Mutta psykologinen aika meni hetkessä. Vatikaani herättää ristiriitaisia tunteita. Se tarjoaa upean läpileikkauksen 1400-1700-lukujen taiteeseen ja sen kehitykseen, mutta toisaalta sen yltäkylläisyys muistuttaa kirkon vallasta ja kirkon nimissä tapetuista tai alistetuista ihmisistä. Maalauksissa ei ole puutetta tämän muistutuksista. Se on osa historiaa.
On hyödytöntä on arvottaa tai moralisoida. Toimimme aina omassa aikakaudessa ja sen kontekstissä. En ole kovin innoissaan edes siitä, että nykytaiteilijoiden taidetta boikotoidaan, kun selviää heidän tekemiään vääryyksiä. Ihmiset tekevät ja ovat aina tehneet taidetta omasta lähtökohdistaan ja omasta sielunmaisemastaan, olkoot sitten vaikka Paavi toiminut toimeksiantajana. Taiteen tehtävä on herättää meissä ajatuksia. Emme ole arvostelemassa taiteilijaa, vaan tarkkailemassa sen aiheuttamia ajatuksia ja tunteita. Tai ainakin niin yritän olla. Taide on väline oman ymmärryksen parantamiseen. Vaikka nauttisin jostain taideteoksesta, ei se tarkoita, että hyväksyisin tekoja, joita taideteoksen tekijä on tehnyt.
Vatikaani ei täyttänyt täysin taidenälkäämme. Olimme varanneet edellisellä viikolla liput Galleria Borgheseen. Normaalisti sinne on kuukauden joko, mutta nyt saimme liput muutamassa päivässä. Museo on erityisesti kuuluisa Berninin patsaista sekä Caravaggion tauluista.
En ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt patsaiden päälle, mutta onneksi annoin Berninille mahdollisuuden. Hänen käsittelyssään kivi on alkanut elämään.
Myös Caravaggion tauluissa on taikaa. Hänen maalaamien ihmisten tunnetila välittyy katsojalle. On kiehtovaa pohtia, mistä taiteilijoiden lahjakkuus on peräisin. Heidän täytyy nähdä maailmaa erilaisin silmin. Ylipäätänsä on kiinnostavaa miettiä, miten eri tavoin hahmotamme maailmaa. Olen joskus kuvitellut, että omien aistieni kautta välittyvä maailma olisi todellinen ymmärtämättä sitä, että kukaan muu ei näe ympäristöään samoin.
Borghesen jälkeen poikkeamme jäätelölle, ties kuinka monennelle tällä reissulla. Olen luultavasti syönyt viikon aikana enemmän jäätelöä, kuinka muutaman viime vuoden aikana yhteensä.
Nukuttuamme yön yli otamme taas pyörät allemme. Kierrämme Trasteveren pieniä kujia. Parvekkeet ovat täynnä kauniita kukkaistutuksia. Elämä on palautunut Rooman kaduille. Ihmiset saavat liikkua ulkona kymmeneen asti. Terassit ovat auki, vaikka ravintoloiden sisälle ei saa vielä päästää asiakkaita. On todella mukavaa syödä ulkona.
Tarkkailen ihmisiä heidän puhuessa toisilleen. Välillä tuntuu, että olisin mukana reaaliaikaisessa elokuvassa. Italialaiset puhuvat juuri niin kuin kliseisesti kuvittelin. Iso osa keskustelusta käydään käsillä. Ja eleillä on oikeasti konkreettinen merkitys, ne eivät vain väritä keskustelua.
Voimasanojen käyttö on taidetta. Madonnan voi yhdistää minkä tahansa sukuelimen kanssa. En tiedä, koska tuo lakkaa olemasta hauskaa minulle.
Ei liene sattumaa, että ne ovat ensimmäisiä sanontoja, joita olen alkanut käyttää. Ja siitähän Silvian kaverit pitävät. On hauskaa herättää hilpeyttä. Yhteinen kieli on löytynyt.
Yhtenä päivänä pyöräilemme Tiberiä pitkin. Sinne on rakennettu pyörätie ja kävelykaista. Se on ihana vihreä kaistale hektisen Rooman keskellä. Tosin kaupungissa on muutenkin kiitettävästi viheralueita. Se on yllättänyt minut.
Nousemme joelta ja poljemme mäen päälle näköalapaikalle. Puistosta laskettelemme alas ja yht'äkkiä edessä aukeaa Circus Maximuksen jäänteet. Taas annan mielikuvituksen laukata. Mietin, miten 250 000 roomalaista huusi hevoskärryjen kolaroidessa radalla. Circuksen takana näkyy Palantinuksen holvikaaret.
Colosseum on kivenheiton päässä. Vierailu sisällä jää nyt välistä, mutta olemme kyllä käyneet ottamassa turistikuvamme Fontana di Trevin edessä sekä ihastetelemassa Pantheonin geometriää.
Pian kaksi viikkoa on vierähtänyt. Viimeisenä aamuna käymme vielä Pietarinkirkossa. Viime hetkessä päätin, että haluan nähdä sen. Hyvä niin, sillä vaikka sen kupolin massiivisuus paistaa ympäri Roomaa, on katolisen maailman pääkirkon kokoa vaikea käsittää ilman, että käy sisällä. Ja nyt siihen on hieno tilaisuus. Jonotamme vain viitisen minuuttia ja sen toistasataa metriä korkea katto nousee yllämme.
Michelangelon Pietà on hämmentävä taideteos. Myös hän on saanut kiven elämään. Käymme katsomassa kellarin hautoja ja jätämme Vatikaanin sekä pian myös Rooman taaksemme.
Nautimme vielä lounaan ja on aika lähteä Toscanaan. Käymme hakemassa vuokra-auton Fiumicinon lentokentältä. Se maksaa vakuutuksen kanssa 11 euroa vuorokaudelta. Korona on kohdellut Italiaa rankemmin kuin Suomea, mutta en koe huonoa omaatuntoa auton edullisuudesta. Tiedostan silti, kuinka etuoikeutettu olen, kun minulla on edelleen hyvä työpaikka, eikä kukaan läheiseni ole kärsinyt suuremmin pandemian seurauksista. Jatkan hyvin mielin Italian ja Suomen eroavaisuuksien ihmettelyä.
Kommentit