Herään kellon soittoon 4.50. Koko yön kestänyt sade jatkuu keskeytymättä. Epäilen ja hieman toivonkin, että oppaani ei tulisi klo 5 paikalle opastamaan "sun rise walkia". Puen puolittain päälle - siksi puolittain, että en viitsi nähdä vaivaa mahdollisen no shown takia - ja menen odottamaan opasta.
Kello on 5.10 ja kaikkialla on pilkkopimeää. Kömmin takaisin punkkaan. Minua ei nukuta. Alan lukemaan. Klo 5.20 päätän vielä vilkaista pihalle. Lyhdyn valo. Puen nopeasti päälle ja menen ulos kysymään oppaalta, onko tarkoitus mennä rämpimään sateeseen.
"Luulin, että pelästyit sadetta", oli tervehdys. "Niin minäkin, kun täällä ei näkynyt ketään viideltä", on seminokkela vastaukseni. Kysyn pukeutumisvinkit, käyn vessassa ja tulen paikalle.
Sade laantuu hieman hetkeksi, mutta viimeistään kahden tunnin kävelyn jälkeen käy selväksi, että Intiasta ostettu vedenpitävä takki ei pidä sadetta. Opas tarjoaa mahdollisuuden tehdä kolmen tunnin lisälenkin sademetsän halki virtaavalle joelle.
Minua kiinnostaa ajatus, vaikka olenkin vähän kylmissäni. Hylkään tajouksen, kun kuulen, että kolme tuntia on vain yhteensuuntaan. Sieltä pitäisi vielä kävellä poiskin.
Siinä vaiheessa päätän, että jätän Kakamegan. Siihen on myös vaikuttanut mm. se, että "kanttiinissa" tarjottu alkeellinen ruoka syödään käsin, "kanttiiniin" mennessäni minua tuijotetaan kuin olisin alasti, kämpässäni on päivälläkin niin pimeä, että joudun käyttämään taskulamppua.
(Nyt on kyllä pakko keskeyttää negatiivisuus ja kertoa, että koko puiston väki oli todella sydämellistä, puisto hieno ja että toivon paikalle täydestä sydämestäni pelkkää hyvää, myös lakoniselle oppaalleni. Suosittelen vilpittömästi vierailua Kakamegaan, mutta olosuhteet kaipaisivat vähän hiomista. Siellä on myös kalliimpi ja todella laadukas majoitusmahdollisuus, mutta hinnan ohella sen tiukat kristilliset säännöt, esim. pukukoodi illallisella, saivat minun valitsemaan puiston tarjoaman majoituksen.)
Tullessamme takaisin neljän tunnin aamukävelyltä sovimme oppaan kanssa, että hän varaa minulle kyydin puoliyhdeksitoista. Menen aamupalalle. Tarjolla on vain chapatia (rieskan tapaista leipää) ja ylimakeaa teetä. Ei mitään muuta, ei edes voita.
Pakkaan ja menen odottelemaan kyytiä. Puoliyhdeltätoista opasta ei näy, eikä kyytiä. Lopulta muu puiston väki alkaa soittelenaan moottoripyöräkyytiä. Yksi poika kääntyy pihassa, mutta selittämättömästä syystä ei suostu ottamaan kyytiin.
Lopulta kyyti tulee vajaan tunnin myöhässä. Sovin hinnasta. 300 ksh (2,5 eur) / pyörä. Tarvitsen kaksi pyörää, toisen laukulleni ja toisen itselleni. 15 km:n matka kestää puoli tuntia. Sade on tehnyt tiestä kuravelliä. Puristan sormet verillä takatelinettä.
Ensimmäisen kerran reissulla matkaan kuin paikalliset. Lapset nauravat minulle ja vilkuttavat. Aikuiset vain tuijottavat. Tuijotan takaisin. Välillä hymyilen. Yritän saada takaisin erilaisia reaktioita. Joku hymyilee takaisin. Koko päivänä en näe toista valkoihoista, lukuunottamatta yhtä naista illalla hotellilla.
Lopulta pääsemme perille. Kuskit pyytävät 100 ksh lisää, koska tie oli niin huono. "Se oli yllättävää", saan vastaukseksi, kun kerroin oman mielipiteeni, mitä voisi odottaa 12 tunnin yhtä mittaisen sateen jälkeen. Maksan miehille lisää. Ilahtuneena toinen selvittää minulle, mistä bussi lähtee.
Matatu, eli pakettiautobussi lähtee heti liikkeelle. Se tarkoittaa, että se on täynnä. 14 matkustajaa ja rahastaja mahduttautuvat hiacen kokoiseen pakettiautoon. Maksan pyydetyn 200 ksh (1,8 eur) 80 km:n matkasta.
Matka sujuu hienosti. Tie on hyväkuntoista asfalttia. Kuvittelen edistäväni aikataulua. Puolessa välissä auto pysähtyy. Jostain syystä vain minä jään kyytiin. Auto pitää täyttää uudestaan. Rahastaja huutelee kadulla, mutta viimeisiä matkustajia ei löydy.
Pääsemme liikkeelle. Lähdemme kiertämään sivureittiä kertoo Google maps. Vastaan tulee sokeriruokoja pureskelevia koululaisia, aikuisia, lopulta myös sokeriruokokuormia. Tie heikkenee. Yht'äkkiä teemme u-käännöksen. Kierrämme vielä kauempaa. Olemme tippuneet matkasuunnitelmani aikataulusta.
Tulemme perille Bungomaan. Siellä vaihdan autoa. Sen löytäminen ei ole vaikeaa. Sisäänheittäjät ovat tehokkaita. Jostain syystä minut sijoitetaan etupenkille. Vieressäni istuu kaunis nuori tyttö, jolle poika antaa teatraalisen lähtösuudelman ja vilkaisee minua.
Avoimesta etuikkunasta kaupataan kaikkea mahdollista. Jossain aineissa oleva vanha mies tiputtaa kuluneen swahili-englanti-vihkosen varmaan neljä kertaa syliini. Viimein kyllästyn leikkiin ja työnnän vihkon teatraalisesti miehen povitaskuun. Tässä vaiheessa rahastaja tulee väliin.
Kynsiviilat, aurinkolasit, punasipulit, kaulakorut... mitkään ei nyt sytytä. Mutta jos erehdyn vilkaisemaan myyjää silmiin, sen selittäminen on yllättävän vaikeaa.
Viimein rahastaja löytää viimeisen matkustajan ja lähdemme liikkeelle. Maksan 150 ksh (reilu euro) 50 km:n matkasta.
Hetken päästä matka keskeytyy. Ajamme tovin vaalikulkueen perässä, kunnes pääsemme sen ohi.
Jostain syystä kuljettaja hidastaa uudelleen ja lopulta jarruttaa tien penkereelle. Autossa on jotain häikkää. Tässä vaiheessa naurahdan ääneen. Aikatauluni ehtiä illaksi Sipin kylään Ugandassa osoittaa orastavia ylioptimismin merkkejä.
Vieressäni oleva tyttö hymähtää takaisin. Hän selittää jotain englanniksi, mutta en kehtaa pyytää häntä kolmatta kertaa toistamaan, joten nyökkään ja hymyilen. Tästä alkaa puolikiusallinen kierre. En ole ihan varma houkutteleeko hän minua jäämään Kenian puolelle rajakaupunkiin. Yritän olla kohtelias.
Ilman sen kummempaa syytä auto liikkuu taas normaalilla nopeudella.
Tulemme rajakylään. Tyttö hyppää pois, eikä vilkaisekaan minuun. En ehdi kuitenkaa kuitenkaan pohtimaan asiaa pidempään. Kuljettaja kurvaa sivuun. Kaikki nousevat. Samassa auton saartaa aggressivinen moottoripyörätaksien joukko. Siitä päättelen, että rajalle on vielä matkaa. Kysyn kuskilta, paljon mototaksille pitäisi maksaa. "50 ksh", saan vastaukseksi.
Otan vähän tilaa laukkujen kanssa. Äänekkäimmälle ilmoitan, että liian aggressiivisena en ainakaa tarvitse hänen palveluja. Poimin kuskin, joka odottaa kauempana.
- 100 ksh.
- No, 50.
- To imigration.
Mies nyökkää perään.
Otan rinkan syliini ja repun selkään. Mies ajaa jonkin matkaa ja nyökkää taas: "Imigration".
Katson ympärilleni. Kaaos. Ihmiset tulevat ja menevät. Ei yhtään länsimaalaista, jolta ottaa mallia. Kysyn poliisilta, miten pitäisi toimia. Hän näyttää koppia ja kehottaa hakemaan Kenian poistumisleimat.
Vilkaisen kuskia. Hän taputtaa rinkkaani ja neuvoo minua jättämään sen säilytykseen. Päätän luottaa mieheen.
Tulen takaisin. Kyyti Ugandan rajapuljuun maksaisi toiset 50. Tiesin hävinneeni taistelun. Nyökkään. Mies ajaa vähän eteenpäin ja saa haluamansa satasen. Hän lupaa taas odottaa. Otan kuitenkin rinkan mukaani.
Yritän saada Itä-Afrikan viisumin, joka maksaisi saman verran kuin pelkkä Ugandan viisumi, mutta oikeuttaisi pääsyyn myös Ruandaan. Viranomainen puistaa päätään. En saa kunnolla selvää, joten taivutan päätäni ja vartaloa kaksinkerroin, nähdäkseni luukusta ja kuullakseni paremmin.
Toisella kerralla kuulen saman: "Tarrat ovat loppuneet." En voi uskoa korviani. Siis en saisi viisumia, koska RAJAviranomaisella ei ole viisumitarraa!
Kysyn varmuudeksi vielä kolme kertaa uudestaan. Olen varma, että mies haluaa vain lahjusta ja odotan vastaukseen pientä sivulausetta. Mutta ei. Saan vain Ugandan viisumin. Se maksaa 100 usd käteisellä. Olen oppinut, että vain uusi ja suora dollariseteli käy.
Neuvottelen moottoripyörätaksilta uuden hinnan kyydistä läheiseen Tororon kaupunkiin, josta lähtee busseja Mbaleen. Mies haluaa 300. Sanon 250 ihan periaatteesta. Kun olen kyydissä, tajuan tämänkin olleen kunnon ylihinta. Olin sekoittanut opaskirjan valuutat.
Tankkauksen jälkeen lähdemme pujottelemaan rekkojen väliin. Rinkka on sidottu tarakkaan kiinni ja tarjoaa mukavan selkänojan.
Pyydän kuljettajaa pysähtymään automaatille. Ensimmäinen ei toimi. Toinen ei toimi. Kolmannesta saan rahaa. Mies vie minut bussiasemalle. Automaatilta lähtiessämme hän kutsuu minua ystäväkseen. Se tarkoittaa lisää rahaa. Mietin vain veruketta. Hän pyytää 50 ksh lisää, koska pysähdyimme automaatille. Tähän en suostu. Mies näyttää hapanta naamaa, mutta lähtee menemään.
Sisäänheittäjä nostaa rinkan auton perille. Tiedän hinnan olevan 4000 ugh (1,3 eur). Minulta pyydetään 6000. Maksan 5000.
Taas odotamme. Nyt viimeistään tajuan, että en ehdi mitenkään Sipiin ajallaan. Matkalla kaivan opaskirjan esiin. Alan katsomaan Mbalen hotelleja.
Mbalessa menen ensimmäiseen kohtuulliseen hotelliin, tsekkaan huoneen ja otan sen. Maksan pyydetyn 65 000 ugh (20 eur).
Käyn suihkussa. Hiukseni eivät varmaan ole koskaan olleet yhtä likaiset. Ensin epäilen hotellin veden olevan likaista. Hetken päästä oivallan ruskean värin tulevan tukastani.
Puen päälle ja menen alakerran ravintolaan. Tilaan kaljan, soodaveden, normaalin veden ja kalan. Tarjoilija tuo vain kaljan. Sitä siemaillessa mietin mennyttä päivää. Olen väsynyt ja nälkäinen, koska olen syönyt koko päivänä vain chapatin ja pari keksiä.
Pähkinänkuoressa ajatukseni menee jokseenkin näin: "Nautin päivän jokaisesta hetkestä ja olen helvetin onnekas, kun saan matkustaa täällä." Sen miksi näin on ymmärtää vain se, joka sen ymmärtää. Siinä on myös syy tapaani kirjoittaa positiivisesti.
Kala höysteineen on loistavaa. Ruoka, kolme vettä ja kolme pientä Guinnesia maksavat 32 000 ugh eli kymmenen euroa. Päätän jäädä toiseksikin yöksi Mbaleen.
(Hotellin viereinen katu oli niin meluisa, että lähdinkin Sipi Fallsille seuraavana päivänä. Siellä olen nyt.)
Kommentit