Olemme nyt Tawangissa, pienessä kylässä Tiibetin ylängöllä. Heräsin yöllä, kuten niin usein aiemminkin tämän reissun aikana, enkä saanut heti unta. Nyt se voi johtua päässä pyörivien ajatusten lisäksi korkeasta ilman alasta, sillä olemme yli 3,5 km:n korkeudessa. Kylmyydestä herääminen voi johtua vain välillisesti; huoneen ilmaa lämmittävä patteri loistaa kirkkaana vieressä.
Kolmatta vuorokautta kestänyt automatkamme tänne alkoi Brahmaputra-joen alangoilta Guwahatista. Sen jälkeen yövyimme Tezpurissa ja kauniissa pienessä vuoristokylässä Dirangissa. Tezpurista ei jäänyt oikeastaan muita muistoja kuin kunnon turistiripuli, jonka pakotin pitkän automatkan ajaksi loitommaksi joka turistin pakollisella vatsalääkkeellä: Immodiumilla. Paremmin sairautta hoitavaa Prekosaakin piti olla matkassa, mutta ehkäpä purkki jäi viime lentomatkan perusteelliseen turvatarkastukseen.
Tällä kertaa olimme Guwahatissa vain yhden yön. Se on kaupunki, josta kuuluisi olla pitämättä. Koillis-Intian suurimpana kaupunkina se on kaupan ja bisneksen keskus. Liikenne on ruuhkaisaa tehden kaupungista meluisan ja roskia on Intian mittapuunkin mukaan paljon ympäriinsä. Mutta Guwahatissa on yksi hyvä puoli: jos ei lasketa bussi- ja taksimatkan kaupustelijoita sekä kerjäläisiä, siellä saa kävellä rauhassa, tosin katseilta ei voi länsimaalaisena välttyä. Siellä on hyvä mahdollisuus tarkkailla, miten intialainen suurkaupunki toimii.
Vasta nyt, kun lehmä liikenteen keskellä tai etuilevat ihmiset jonossa eivät herätä ihmetystä, on helpompi pohtia syvemmin tätä yhteiskuntaa. Matkalla Guwahatista Tezpuriin sain viimein päätökseen viime vuosisadan alkupuolella eläneen joogi Yoganandan omaelänkerran. Se oli vaikeasti pureskeltava teos ja herätti paljon ajatuksia. Se auttoi ymmärtämään tämän päivän Intiaa maan todella pitkän maallisen ja uskonnollisen historian kautta.
Intian kulttuurilliset juuret ulottuvat 4 000 eKr kirjotettuihin Veda-teoksiin. Siitä asti täällä on opetettu uskonnollista suvaitsevaisuutta uskontoa laajempana filosofiana. Se tarkoittaa hyväksymistä, kunnioitusta ja ymmärrystä. Väkivallattomuutta. Vain harvalla, jos millään nykyisellä valtiolla on yhtä pitkät juuret. Ei ole sattuma, että maa itsenäistyi brittiläisestä siirtomaaimperiumista Mahatma Gandhin johdolla kunnioittaen hänen väkivallatonta periaatettaan. Se ei ollut vain Gandhin periaate, vaan koko kansakunnan historiaan ja mieliin kirjoitettu asia.
Olen taipuvainen uskomaan Yoganandan ennustusta siitä, minkälaiset kulttuurit tulevat säilymään pitkä-ikäisinä ja mitkä häviävät. Hän uskoo Intian olevan vain hetkellisen köyhyyden kauden alla, mutta palaavan takaisin entiseen loistoonsa. Ihmisen psykologinen muisti ja ymmärrys on lyhyt. Harva mieltää vaikkapa 300-vuotiasta aikaa lyhyeksi. Pidämme jotain rakenteita pysyvinä, vaikka niiden historia ulottuisi vain muutaman sukupolven taakse. Tätä tietysti ruokkii nykyinen yhteiskuntamme, jossa merkittävimpiä ajanjaksoja ovat nelivuotinen hallituskausi ja yksivuotinen yritysten tuloskausi. Nämä ovat pilkottu gallupein ja osavuosikatsauksin vielä lyhyemmiksi jaksoiksi. On helppo hukata kokonaisuus.
Liian usein olen syyllistynyt arrogantisti arvostelemaan sitä, miten ihmiset ovat töykeitä, etuilevat, heittävät roskat kadulle vain omasta länsimaalaisesta perspektiivistäni. Tarkkailin parin viime päivien ajan autokuskejamme. Liikenne on jatkuvaa ohittamista kiilaamista ja reagointia. Siitä huolimatta kertaakaan he eivät menettäneet hermojaan. Yhtään keskisormea tai nyrkin puimista en ole täällä koko matkan aikana nähnyt. Vain kerran kuljettajamme vilkaisi pahansuovasti ohittamansa auton perään, mutta sekin vain siksi, että kyydistä huudettiin luultavasti jotain solvausta hänen kyyditettävilleen, siis minulle ja Annalle. Näin päättelin heidän kehonkielistään. Yöjunassa kukaan ei reagoinut mitenkään, vaikka joku laittoi radion päälle klo 5 herättäen muut kanssamatkustajat. Sama toistuu hotelleissa. Jonottaessa en ole nähnyt kenenkään käyttävän konkreettisesti kyynärpäitä tai mulkaisevan pahasti, vaikka etuilu on poikkeuksetta todella härskiä.
Vaikka täällä ei olisikaan haitaksi ottaa jossain kohtaa mallia länsimaisesta tavasta toimia, todellinen opetus on se, että ihmiset ovat oikeasti suvaitsevaisia. Eikä siitä tehdä numeroa. Se on juuri päinvastoin kuin meillä. Se on vuosituhansien oppimisen tulos. On turhaa ja henkisesti kuluttavaa tympääntyä siitä, jos tulee väärinkohdelluksi. Mitä enemmän pystyy hyväksymään asiat vain sellaisina kuin ne ovat, sitä helpompaa elämä on. Toki kannattaa myös olla pragmaattinen ja joskus jopa nokkela; jos haluaa saada bussissa istumapaikan, on osattava pitää jonossa puolensa ja sitä ennen on pystyttävä erilaisista heikoista signaaleista päättelemään, mikä on se oikea jono, jossa paikasta pitää tapella. En väitä sen olevan helppoa, mutta ainakin kasvattavaa.
Huomenna on sitten vuorossa Tawang-luostari, jossa toivottavasti saamme kaivatun tauon tuosta elämänkoulusta.
Pieti
ps. Kannykkamme ovat olleet peittoalueen ulkopuolella viimeiset kaksi viikkoa. Intian kannyynkaan (p. +919981299743) eivat viestit ole kulkeneet, mutta soitto on ainakin kerran tullut perille.
Kolmatta vuorokautta kestänyt automatkamme tänne alkoi Brahmaputra-joen alangoilta Guwahatista. Sen jälkeen yövyimme Tezpurissa ja kauniissa pienessä vuoristokylässä Dirangissa. Tezpurista ei jäänyt oikeastaan muita muistoja kuin kunnon turistiripuli, jonka pakotin pitkän automatkan ajaksi loitommaksi joka turistin pakollisella vatsalääkkeellä: Immodiumilla. Paremmin sairautta hoitavaa Prekosaakin piti olla matkassa, mutta ehkäpä purkki jäi viime lentomatkan perusteelliseen turvatarkastukseen.
Tällä kertaa olimme Guwahatissa vain yhden yön. Se on kaupunki, josta kuuluisi olla pitämättä. Koillis-Intian suurimpana kaupunkina se on kaupan ja bisneksen keskus. Liikenne on ruuhkaisaa tehden kaupungista meluisan ja roskia on Intian mittapuunkin mukaan paljon ympäriinsä. Mutta Guwahatissa on yksi hyvä puoli: jos ei lasketa bussi- ja taksimatkan kaupustelijoita sekä kerjäläisiä, siellä saa kävellä rauhassa, tosin katseilta ei voi länsimaalaisena välttyä. Siellä on hyvä mahdollisuus tarkkailla, miten intialainen suurkaupunki toimii.
Vasta nyt, kun lehmä liikenteen keskellä tai etuilevat ihmiset jonossa eivät herätä ihmetystä, on helpompi pohtia syvemmin tätä yhteiskuntaa. Matkalla Guwahatista Tezpuriin sain viimein päätökseen viime vuosisadan alkupuolella eläneen joogi Yoganandan omaelänkerran. Se oli vaikeasti pureskeltava teos ja herätti paljon ajatuksia. Se auttoi ymmärtämään tämän päivän Intiaa maan todella pitkän maallisen ja uskonnollisen historian kautta.
Intian kulttuurilliset juuret ulottuvat 4 000 eKr kirjotettuihin Veda-teoksiin. Siitä asti täällä on opetettu uskonnollista suvaitsevaisuutta uskontoa laajempana filosofiana. Se tarkoittaa hyväksymistä, kunnioitusta ja ymmärrystä. Väkivallattomuutta. Vain harvalla, jos millään nykyisellä valtiolla on yhtä pitkät juuret. Ei ole sattuma, että maa itsenäistyi brittiläisestä siirtomaaimperiumista Mahatma Gandhin johdolla kunnioittaen hänen väkivallatonta periaatettaan. Se ei ollut vain Gandhin periaate, vaan koko kansakunnan historiaan ja mieliin kirjoitettu asia.
Olen taipuvainen uskomaan Yoganandan ennustusta siitä, minkälaiset kulttuurit tulevat säilymään pitkä-ikäisinä ja mitkä häviävät. Hän uskoo Intian olevan vain hetkellisen köyhyyden kauden alla, mutta palaavan takaisin entiseen loistoonsa. Ihmisen psykologinen muisti ja ymmärrys on lyhyt. Harva mieltää vaikkapa 300-vuotiasta aikaa lyhyeksi. Pidämme jotain rakenteita pysyvinä, vaikka niiden historia ulottuisi vain muutaman sukupolven taakse. Tätä tietysti ruokkii nykyinen yhteiskuntamme, jossa merkittävimpiä ajanjaksoja ovat nelivuotinen hallituskausi ja yksivuotinen yritysten tuloskausi. Nämä ovat pilkottu gallupein ja osavuosikatsauksin vielä lyhyemmiksi jaksoiksi. On helppo hukata kokonaisuus.
Liian usein olen syyllistynyt arrogantisti arvostelemaan sitä, miten ihmiset ovat töykeitä, etuilevat, heittävät roskat kadulle vain omasta länsimaalaisesta perspektiivistäni. Tarkkailin parin viime päivien ajan autokuskejamme. Liikenne on jatkuvaa ohittamista kiilaamista ja reagointia. Siitä huolimatta kertaakaan he eivät menettäneet hermojaan. Yhtään keskisormea tai nyrkin puimista en ole täällä koko matkan aikana nähnyt. Vain kerran kuljettajamme vilkaisi pahansuovasti ohittamansa auton perään, mutta sekin vain siksi, että kyydistä huudettiin luultavasti jotain solvausta hänen kyyditettävilleen, siis minulle ja Annalle. Näin päättelin heidän kehonkielistään. Yöjunassa kukaan ei reagoinut mitenkään, vaikka joku laittoi radion päälle klo 5 herättäen muut kanssamatkustajat. Sama toistuu hotelleissa. Jonottaessa en ole nähnyt kenenkään käyttävän konkreettisesti kyynärpäitä tai mulkaisevan pahasti, vaikka etuilu on poikkeuksetta todella härskiä.
Vaikka täällä ei olisikaan haitaksi ottaa jossain kohtaa mallia länsimaisesta tavasta toimia, todellinen opetus on se, että ihmiset ovat oikeasti suvaitsevaisia. Eikä siitä tehdä numeroa. Se on juuri päinvastoin kuin meillä. Se on vuosituhansien oppimisen tulos. On turhaa ja henkisesti kuluttavaa tympääntyä siitä, jos tulee väärinkohdelluksi. Mitä enemmän pystyy hyväksymään asiat vain sellaisina kuin ne ovat, sitä helpompaa elämä on. Toki kannattaa myös olla pragmaattinen ja joskus jopa nokkela; jos haluaa saada bussissa istumapaikan, on osattava pitää jonossa puolensa ja sitä ennen on pystyttävä erilaisista heikoista signaaleista päättelemään, mikä on se oikea jono, jossa paikasta pitää tapella. En väitä sen olevan helppoa, mutta ainakin kasvattavaa.
Huomenna on sitten vuorossa Tawang-luostari, jossa toivottavasti saamme kaivatun tauon tuosta elämänkoulusta.
Pieti
ps. Kannykkamme ovat olleet peittoalueen ulkopuolella viimeiset kaksi viikkoa. Intian kannyynkaan (p. +919981299743) eivat viestit ole kulkeneet, mutta soitto on ainakin kerran tullut perille.
Kommentit